Miksei äitiydestä voida puhu rehellisesti?

Olen täysin samaa mieltä. Tissit on täysin pilalla, enää en voi nukkua koskaan kun lapsi huutaa ja VAIKKA häntä rakastankin niin kyllä usein kadun etten vain tehnyt aborttia kun vielä olisin voinut. Olen jatkuvasti väsynyt enkä voi tehdä rakastamaani työtä, eikä seksi miehen kanssa kiinnosta enää lainkaan.

Pari kertaa olen palstalla kirjoittanut lapseni ongelmista ja väsymisestä niihin. Olen pitäytynyt asiassa enkä ole kyllästänyt tekstiä itsestäänselvyyksillä kuten "lapseni on minulle rakas" ja niinpä lukijat ovat vetäneet johtopäätöksen, että olen kylmä ihminen ja huono äiti kun en näitä lauseita viljele.

No et. (Tai jos oisit niin taidat olla kasvanut ihan käsittämttömässä pullossa, kun et muka tiennyt asioista enne lapsiesi syntymiä ja kasvamista)



Eli e nimenomaan ON rehellista, kun sanotaan, että on š sen arvoista.



Toki tässä on se ero, että mun kroppa on omasta mielestäni vieläkin ihan hyvä, arvista huolimatta, ja urastanikaan en luopunut, kun meidän lapsilla on isäkin jaeillä kaikilla on organisointikykyä. Välillä kyllä väsyttää aivan saatanallisesti, mutta tätä nykyä mun lapset on jo niin vanoja, että voidaan mennä sitten nukkumaan.

Kyllä siitä puhutaan aivan rehellisesti, mutta HALUAAKO kukaan lapseton kuulla totuutta?

Häh? Veikkaan että aika moni lapseton tietää totuuden hehkutuksesta huolimatta ja se onkin syy siihen miksi he ovat viisaasti lapsettomia.

Olen täysin samaa mieltä. Tissit on täysin pilalla, enää en voi nukkua koskaan kun lapsi huutaa ja VAIKKA häntä rakastankin niin kyllä usein kadun etten vain tehnyt aborttia kun vielä olisin voinut. Olen jatkuvasti väsynyt enkä voi tehdä rakastamaani työtä, eikä seksi miehen kanssa kiinnosta enää lainkaan.

Kadun myös etten tehnyt aborttia.

Saahan sitä vituttaa ja saa sen sanoa ääneenkin. Kuka kieltää? Eri asia sitten, jaksaako muita ihmisiä aina kiinnostaa, miten juuri sinua väsyttää ja vituttaa, kun kaikilla muillskin on omat ongelmansa. Eikä kaikkien tarvitse olla kanssasi samaa mieltä esim. siitä että kroppa on "pilalla". Itse en ainakaan jaksa stressata jostain pikku pömppömahasta tai tissien riippumisesta, eikä myöskään heru myötätuntoa kaverille joka oli ennen lapsia anorektinen ja nyt ihan normaali.



Usein muuten sellaisia ihmisiä ei kukaan jaksakaan kuunnella, joilla on aina vaan valittamista, ja jotka puhuvat vain itsestään. Heidän mielestään sitten "näistä asioista ei saa puhua" ja ne on "tabuja".

Olen täysin samaa mieltä. Tissit on täysin pilalla, enää en voi nukkua koskaan kun lapsi huutaa ja VAIKKA häntä rakastankin niin kyllä usein kadun etten vain tehnyt aborttia kun vielä olisin voinut. Olen jatkuvasti väsynyt enkä voi tehdä rakastamaani työtä, eikä seksi miehen kanssa kiinnosta enää lainkaan.

Kaikki muu on kunnossa paitsi tissit, ja nekin voisin korjauttaa, jos kiinnostaisi. Ainakin minun mielestäni kaikki on ollut vaivan arvoista.

Jostain syystä ihmiset luulee, että äitinä olo on vain vauvan tai leikki-ikäisen äitiyttä.

masentaa jatkuvasti ja toivon että olisin kuollut. Enkä tod kokenut koskaan näin kun olin vielä lapseton!!

Kun joku rehellisesti sanoo mikä mättää niin ns. mammakerho hyökkää heti lyttäämään ja KYLLÄ SE ON SRN ARVOISTA, vitut.

Kaikki muu on kunnossa paitsi tissit, ja nekin voisin korjauttaa, jos kiinnostaisi. Ainakin minun mielestäni kaikki on ollut vaivan arvoista.

Jostain syystä ihmiset luulee, että äitinä olo on vain vauvan tai leikki-ikäisen äitiyttä.

No vauvan ja leikki-ikäisen kanssahan se pahinta onkin, jos ne vaiheet voisi skipata niin olisi nnauttinut äitiydestä jo enne kuin nyt kun lapsi on 10-vuotias. Vihdoinkin tuntuu hyvältä.

mulla on neljä lasta, kropasta tuskin arvaisi kukaan että on yhtäkään. Ei raskausarpia, ei roikkuvia tissejä, ei pömppömahaa jne. Olen onnekas geeneissäni varmaan.



Olen kehittynyt työssäni, mutta en mitenkään edennyt urallani. Ei tarvitsekaan, olen yrittäjä/freelancer.



Väsynyt? Kyllä, välillä. Mutta olen ollut sitä ennen lapsiakin, ja paljon vähemmästä. Väsymystä sietää nykyään paremmin, kaiketi siinäkin kehittyy.



En edes ymmärrä tuota sanontaa, että "mutta sen on sen arvoista". Elämä on elämää, ja elän sitä juuri kuten olen halunnut.

Ite oon samaa mieltä niiden kanssa jotka sanovat että ei ollut sen arvoista. Valitettavasti näin.

koska en pystynyt enää keskittymään mihinkään. Minusta tuli jotenkin tyhmä äitiyden myötä, tunsin itseni ihan alkeelliseksi kun koko ajan oli vain lapsi mielessä. Ja tämä siis äitiysloman jälkeen. tältä palstalta oon onneks huomannut että tyhmiä on suuri nosa äideistä.

Mää en hitto ymmärrä miksi aina jokaisen vähänkään negatiivisen lausahduksen pitää lisätä "mutta oliha se sen arvosta/mutta tärkeintä että lapsi on terve" tms"

Esim. Kyllä mua vituttaa että mun kroppa on pilalla. Piste.

Tai, Väsyttää välillä niin että silmät vuotaa verta. Tai

Luovuin urastani lasten takia.

Kaiken lisäksti tilanteet muuttuvat ja aika kultaa muistot.

Jos joku olisi kysynyt minulta 3-5 kk lapsen syntymän jälkeen, millaista elämäni on, niin olisi tullut tosiaan aikamoista tekstiä. Olin kuolemanväsynyt, yksinäinen, ahdistunut, itkuinen, epävarma. Sitten jossain 4-5 kk:n kieppeillä alkoi näkyä valoa tunnelin päässä ja yllättäen 6kk:n iässä huomasin lapseni nauravan, viihtyvän, nukkuvan päivä päivältä paremmin, olevan ennakoitavissa oleva, hyväntuulinen, hurmuri jne. Omaa vartaloani se ei pelastanut mutta eipä siinä tuossa vaiheessa ollut vielä mitään lopullisesti pilalla. Uraani en menettänyt.

Eli kyllä, oli se sen arvoista.

Toisen lapsen jälkeen meni kyllä vartalo, mutta 3-5 kk lapsen syntymän jälkeen en sitä vielä tiennyt (luulin ,että palautuisin niin kuin ennenkin mutta että se vie nyt vähän enemmän aikaa). Lapsi nukkui hyvin, nautin elämästäni, olin hyväntuulinen eikä ura edelleenkään pilalla. Pelkkää onnea ja autuutta. Eikö sitä saa sanoa ääneen?

Jos nyt puhun äitiydestäni, niin ainoa todellinen valituksenaihe on tuo vartalo, mutta ihan oikeasti ja rehellisesti se ei ole minulle niin tärkeä asia, että sen takia olisin ollut valmis luopumaan lapsistani tai edes harmittelisin sitä päivittäin. Kaunis se ei ole, täynnä raskausarpia, löllykkää ja vielä napatyrä kaupan päälle. En silti harmittele sitä päivittäin ja uskon, että paljolta olisin välttynyt, jos en olisi tuudittautunut ekan lapsen jälkeen siihen uskoon, että minullehan ei voi mitään raskausarpia tai muita ongelmia tulla.

Lapset ovat nyt 6v ja 3v ja ei väsytä, olen töissä eikä ura ole pilalla. Oman ajan vähyyttä joskus harmittelen, mutta itse olen valinnut sen, että panostamme tällä hetkellä lasten juttuihin (harrastuksiin, lomamatkoihin ja ylipäätään vapaa-ajanviettoon lapsille sopivalla tavalla).

Enkö nyt ole rehellinen, kun en saa laitettua pistettä jokaisen negatiivisen asian päätteeksi?

harmita, eivät ole kolmen lapsen myötä muuttuneet. Hoikka olen ja pienirintainen, alapäästä en tiedä, toimii edelleen.

Eniten huolta lapsista, vakavia pitkäaikaissairauksia, valvomista, unettomia öitä, rahahuolia. En saa koskaan lepoa tai rauhaa, haudassa ehkä.

Ei siis ole aikaa murehtia tai märehtiä ulkoista lookiaan, kun henkiset voimavarat tai niitten vähyys vievät kaiken.

En jaksa uskoa että olen ainoa äiti joka miettii että teinkö virheen, että hankin nuo lapset. On paljon rankempaa kuin kuvittelin ja olen sairastunut masennukseen. Jos olisin tämän tiennyt tulevaksi, en olisi tehnyt lapsia. Piste.

Kyllä mulla on ainaki sellanen tunne että jos uskallat vähänkää olla olematta onnellinen nii heti tulee noottia joltain super-mammalta. Tai jos uskallat tehä jonku valinnan mikä helpottaa omaa elämää mutta ei oo välttis nii hyvä lapselle nii Ou-nou.

Kyllä mää ainaki sillo lapsettomana kuulin vaan näitä hypetys-kokemuksia kuinka elämä saa iha uuden merkityksen ja kuinka kaikkia on ihanaa jne. Kumpa joku ois sillo sanonu että ei niin aina vaan oo. Välillä voi ollakki, muttei aina. Kyllä muaki kaduttaa välillä iha hitosti. Kyllä mun elämä oli iha kivaa ilman noita kakaroitaki. -ap

Onpahan ainakin mukamas syy miksi tissit riippuu ja maha roikkuu. Enemmän pääsis ärräpäitä jos pelkkä maan vetovoima ois asialla. Joutuis toteamaan että on tullut vanhaksi, nyt voi vielä muutaman vuoden yrittää syyttää lapsia.



Lapsien myötä ainakin asioille tulee erilaiset arvot, kuten nukkuminen, se ei olekaan aina enään niin itsestään selvää. Ja naapurin pikku kolinat ei häiritse ollenkaan niin paljon kuin ennen lapsia.



Saahan asioista ääneen puhua, kaikki eivät näe asioita samalla tavalla.

nimenomaan että ku ei uskalleta sanoa niitä negatiivisia juttuja missään vaiheessa ilman jotain tälläistä "oli se sen arvosta"- kommenttia.. nuo mainitsemani jutut on vaan esimerkkejä.

parikymppisenä vahinkoraskauden jälkeen ja suoraan sanottuna olen siitä vain onnellinen. En olisi ollut valmis pilaamaan koko elämääni silloin. Myöhemmin adoptoin yhden lapsen ja häntä on ollut ihanaa kasvattaa ilman vauvavaihetta (en ole koskaan vauvoista pitänyt). Mies auttaa lapsen hoidossa ja otti isyysvapaatakin, voin keskittyä uraani ja voin pitää siksi enemmän vapaatakin kun palkka on korkea. Mutta biologisen lapsen kasvattamisrumbaan varsinkaan nuorena en olisi lähtenyt ja siitä olen onnellinen, sivusta seuraten moni sellainen äiti ja varsinkin isä on onneton. Kumma miten lasten hankinta tuntuu usein nykyään olevan vain äidin päätös!