Lue keskustelun säännöt.
Puolisossa pysyvästi ärsyttäviä piirteitä, normaalia?
19.11.2012 |
Oon lukenut (tältäkin palstalta) niin paljon kirjoituksia siitä, miten ihmiset rakastavat ja jumaloivat kumppaneitaan niin, että vielä vuosienkaan jälkeen kukaan muu mies ei tunnu miltään oman rinnalla.
Mulla ei ole näin. Vaikka rakastan miestäni, niin hän on silti "vain ihminen" muiden joukossa, kuten minäkin. Hänessä on niin paljon hyviä ja ihania piirteitä että toivon ettemme koskaan eroa, mutta en voi väittää että pitäisin häntä hirveästi muiden yläpuolella, ja hänessä on piirteitä, jotka vaihtaisin, jos pystyisin.
Hän on esimerkiksi joskus ns. vähän hidas. Mikään nokkela ja vauhdikas sanailu ei onnistu, vaan hänen tyylinsä on rauhallinen ja hidas pohdinta. Hyväkin että miettii ennen kuin sanoo, sillä muuten sanoo usein jotain harkitsematonta ja hölmöä.
Tuo nyt oli vain esimerkki, mutta tällaiset pienet asiat ovat aikojen kuluessa (6v suhdetta takana) alkaneet ärsyttää kovasti, eikä ärsytys ole kadonnut eikä luultavasti koskaan katoakaan. Uskoisin että miestäkin ärsyttää minussa monet asiat.
Tämä on mulle ensimmäinen näin pitkä suhde, joten en tiedä paremmastakaan. Miten teillä, jotka olette onnellisia, koetteko koskaan mitään samanlaista kuin äsken kuvailin, vai ettekö pidemmän päälle keksi miehistänne mitään pahaa sanottavaa?
Kommentit (6)
Mun mielestä kuulostaa ihan normaalilta. Kai tuo "jumalointi" on persoonasta kiinni paljon, ja miten tavallaan maailmaa katselee :)
Meillä tuli juuri 5v seurustelua täyteen, eikä kyllä tasan tarkkaan ole ollut mitään romanttisen ruusuista ja rakkauden tulvimaa aikaa :D Silti olen/ollaan onnellisia yhdessä.
Meillä mies on juuri hiljainen, rauhallinen, ja voisi luonnehtia tuommoiseksi hitaaksi kanssa. Minä vastakohtana olen sitten semmoinen sähäkämpi ja suulaampi. Olen joskus miettinyt millaista tuskaa se olisi, jos suhteessa oli kaksi papupataa, ei varmaan toimisi kovin pitkälle??
Olen sairastanut masennusta vaihtelevan asteisena koko suhteemme ajan ja sitä ennenkin, se on ehkä suurin "ongelmamme". Se, ja sen tuomat rasitteet. Masennuksen pahimpina aikoina kaikki on niin synkkää, raskasta ja lopullista. Etenkin silloin näen suhteemme miinuspuolet, toisen huonot ominaisuudet oikein ärsyttävät. Toinen on kömpelö, sosiaalisesti ja fyysisesti, ei-niin-oma-aloitteinen, pikkupoika, tietokoneriippuvainen, sitoutumiskammoinen, ja tiesmitä. Itsehän olen niin täydellinen? ;P
Kun taas nousen syövereistä, näen ne vaakakupin toiset puolet. Tuo mies rakastaa minua. Jaksaa katsoa tämmöstä masentunutta pullukkaa. Himoitsee minua. Laittaa ruokaa. On todella kultainen ja huolehtivainen. Moniosaaja, kun vain saa tilaisuuden näyttää sen! Me olemme onnellisia yhdessä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en koe mitään tuollaista ärsytystä. Toki tiedän että mieheni on ylisiisti ja pikkutarkka, mutta minua se ei häiritse, varmaan koska olen vähän sellainen itsekin. Hän on myös aika itsetyytyväinen ja senkin hyväksyn koska hänellä on aihettakin olla.
Rakastan tosiaan paljon, eikä muut miehet ole mitään hänen rinnallaan. En koskaan halua ketään toista. Yhdessä 15 vuotta.
Huomasin miehessäni "virheitä" jo heti alussa, eli mikään ei ole tullut yllätyksenä. Ei se estä minua rakastamasta häntä ja meitä olemasta onnellisia. En usko, että on olemassa täydellisiä ihmisiä.
Suvaitsevaisuuden ja hyväksyvän ymmärtämisen lisääminen itsessään on elinikäinen tehtävä, ja ihan tavoittelemisen arvoinen, koska se helpottaa muitakin ihmissuhteita kuin parisuhdetta. Eli jos toinen ärsyttää, vika on todennäköisemmin itsessä kuin siinä toisessa.
Minä rakastan miestäni syvästi ja meillä on mielestäni poikkeuksellisen hyvä avioliitto. Olemme toistemme parhaat ystävät ja seksielämäkin on loistavaa.
Mutta kyllä minä olen paljon ärtymystä kokenut vuosien varrella, kuten myös mies, koska me olemme ihastuneet juurikin toistemme täydelliseen erilaisuuteen. Ja se erilaisuus, joka rakastumisvaiheessa on kiehtovaa, muuttuukin jossain vaiheessa pelkästään ärsyttäväksi. Esim. mieheni piirre jota alkuun ihailevasti kuvasin pohdiskelevaksi syvällisyydeksi, alkoikin jossain vaiheessa tuntua saamattomalta nahjusmaisuudelta ja ärsyttävältä hitaudelta. Sopeutuvaisuus siltä ettei sillä ole omaa tahtoa ollenkaan jne.
Mutta minusta meidän suhteessa se juuri onkin niin hienoa, että se on juuri meidän erilaisuutemme takia niin iso kasvun paikka molemmille. Kun on tahtoa laittaa suhde toimimaan, eikä veivata siinä että olisiko ruoho jossain aidan takana vihreämpää,niin tällaiset jutut on ratkaistavissa ja kun ne ratkaisee, on viisaampi ihminen kuin ennen niiden ratkaisemista. Sitä ymmärtää ihmisiä, joita ei ennen ymmärtänyt, ymmärtää enemmän erilaisuutta. Ja havaitsee, että sitä toisen kanssa täydentää toisiaan erilaisuudellaan, ja että on ihan oma suhtautumiskysymys, ärtyykö erilaisuudesta vai suhtautuuko siihen hyväksyvästi.
Minä rakastan miestäni syvästi ja meillä on mielestäni poikkeuksellisen hyvä avioliitto. Olemme toistemme parhaat ystävät ja seksielämäkin on loistavaa.
Mutta kyllä minä olen paljon ärtymystä kokenut vuosien varrella, kuten myös mies, koska me olemme ihastuneet juurikin toistemme täydelliseen erilaisuuteen. Ja se erilaisuus, joka rakastumisvaiheessa on kiehtovaa, muuttuukin jossain vaiheessa pelkästään ärsyttäväksi. Esim. mieheni piirre jota alkuun ihailevasti kuvasin pohdiskelevaksi syvällisyydeksi, alkoikin jossain vaiheessa tuntua saamattomalta nahjusmaisuudelta ja ärsyttävältä hitaudelta. Sopeutuvaisuus siltä ettei sillä ole omaa tahtoa ollenkaan jne.
Mutta minusta meidän suhteessa se juuri onkin niin hienoa, että se on juuri meidän erilaisuutemme takia niin iso kasvun paikka molemmille. Kun on tahtoa laittaa suhde toimimaan, eikä veivata siinä että olisiko ruoho jossain aidan takana vihreämpää,niin tällaiset jutut on ratkaistavissa ja kun ne ratkaisee, on viisaampi ihminen kuin ennen niiden ratkaisemista. Sitä ymmärtää ihmisiä, joita ei ennen ymmärtänyt, ymmärtää enemmän erilaisuutta. Ja havaitsee, että sitä toisen kanssa täydentää toisiaan erilaisuudellaan, ja että on ihan oma suhtautumiskysymys, ärtyykö erilaisuudesta vai suhtautuuko siihen hyväksyvästi.
kuin olisin itse kirjoittanut tämän :D Siis juuri tuon että ne alussa niin ihanat piirteet alkaakin myöhemmin tulkita heikkouksina.
-ap
esim. se, että hän nalkuttaa pikku asioista eikä ole kovin hienotunteinen. Rakastan häntä silti kovasti. Yhdessä oltu 12 v.