Onko täällä ketään, joka on yrittänyt itsemurhaa?

Pilaat oman ja läheistesi elämän. Et voi edes kuvitella sitä tuskan määrää.

mutta jos luen tätä palstaa vielä kauemmin, kohta teen.

vaan sen itsemurhaa yrittäneen (siis ei siinä onnistuneen) näkökulmasta. Mun lähipiirissä on ollut aika monta itsemurhaa, joten omaisten kokemukset on tuttuja.



Ap

vaan sen itsemurhaa yrittäneen (siis ei siinä onnistuneen) näkökulmasta. Mun lähipiirissä on ollut aika monta itsemurhaa, joten omaisten kokemukset on tuttuja. Ap

vaan sen itsemurhaa yrittäneen (siis ei siinä onnistuneen) näkökulmasta. Mun lähipiirissä on ollut aika monta itsemurhaa, joten omaisten kokemukset on tuttuja. Ap

Hyvä täsmennys!

että kohta tulee joku vinoilemaan, että miten ne itsemurhan tehneet voi vastata...

Ap

Ekasta yrityksestä ei paljoa seurannut, siihen aikaan teini jätettiin yksin ja ilman tukea, mikä aiheutti tietysti sairauden kroonistumisen.



Toisen yrityksen jälkeen sairaalaan vähäksi aikaa.



Elämä sen jälkeen... noh. Ihan tavallista siksakkia pahan depression ja normaalivaiheiden välillä.

Kärsin masennuksesta ja jo kolmas kokeiltu lääke osoittautui tehottomaksi. En enää jaksanut jatkuvaa ahdistusta ja paniikkia ja huonoa oloa. Niinpä hankin käsiini erilaisia lääkkeitä joilla itsemurhan pitäisi onnistua. Eräänä iltana päätin että nyt teen sen. Oli ihanan rauhallinen tunne, kun ajattelin että kohta tuska loppuu ikuisiksi ajoiksi. Nielin lääkkeet, joissa oli suuri määrä esim. trisyklisiä masennuslääkkeitä, sydänlääkkeitä ja unilääkettä, ja kävin opiskelija-asuntoni sänkyyn pitkälleen odottamaan kuolemaa. Vaan herkkä vatsani sitten teki sen että aika pian tuli paha olo ja oksensin koko satsin pihalle. "Krapula" oli kova kokeilusta mutta ei sen kummempaa. Kellekään en itsemurhayrityksestäni kertonut.



Turhauttava fiilishän se oli ettei päässytkään tuskasta vaikka oli sitä kauan haaveillut. Olin niin väsynyt etten jaksanut alkaa miettiä varmempia itsemurhakeinojakaan, esim. mistä voisin saada ampuma-aseen. Päätin sitten tappaa itseni hitaasti hivuttamalla. Heitin lääkkeet kaikki roskiin, lopetin niiden syönnin kerralla. Lopetin käytännössä myös syömisen, koska ruoka ei maistunut ja lisäksi oli niin kauhea ahdistus etten pystynyt oikein poistumaan ruokaa ostamaankaan lääkevieroitusoireissa. Laihduin 41-kiloiseksi ja uskoin että kuolen nälkään ajan kanssa tässä - ajatus oli rauhallinen ja miellyttävä.



Mutta en kuollut nälkään, vaan vähitellen olo alkoi parantua. Kerran huomasin, että ensi kertaa vuosiin oli HETKI, ihan parin sekunnin hetki, jolloin ei ollut paha olo. Se oli käännekohta toipumisessani. Näitä hetkiä alkoi vähitellen tulla enemmän, ja ehkä vuoden päästä tästä oli jo niin että sain vain hyvin harvoin paniikkikohtauksen, mutta muuten olin hyvinvoiva enkä enää masentunut. Nyt en ole saanut yli 10 vuoteen edes paniikkikohtausta, enkä ole ollut masentunut. En syö mitään lääkkeitä.



Oma itsemurhayritykseni teki sen että minulle vieläkin, jollain oudolla tapaa, ajatus itsemurhan mahdollisuudesta on lohdullinen. En kauhistele sitä, en tuomitse sitä, vaan ajattelen että se on mahdollisuus, ja sen mahdollisuuden olemassaolo on lohduttavaa. Että aina on tie ulos jos joskus tuska käy liian kovaksi. En tuomitse ketään joka valitsee lopettaa elämänsä, minusta se on ihmisen oikeus.

Ekasta yrityksestä ei paljoa seurannut, siihen aikaan teini jätettiin yksin ja ilman tukea, mikä aiheutti tietysti sairauden kroonistumisen.

Toisen yrityksen jälkeen sairaalaan vähäksi aikaa.

Elämä sen jälkeen... noh. Ihan tavallista siksakkia pahan depression ja normaalivaiheiden välillä.

Mikä oli sun fiilis, kun olit tekemisissä läheistesi kanssa, miten he suhtautuivat sinuun?

Jostain syystä tällainen asia on pyörinyt mielessä ja ajattelin kysyä ihmisten kokemuksia. Jätä toki vastaamatta, jos kysymykseni tuntuu tungettelevalta.

Ap

Ap

Siitä seurasi kauheata häpeän tunnetta ja pako työpaikalta, en voinut mennä sinne enää takaisin.



Häpeää vain.

Vaakakupissa ei paljoa paina kuinka se vaikuttaaa läheisiisi. Ehkä itsekkäästi ajattelet kostavasi?

ettei itsemurhaa miettivä pysty ja jaksa ajatella läheisiään, niin en pysty olemaan oikein samaa mieltä...Miksi sitten niin moni itsemurhaa harkitseva uhkailee ja syyllistää sillä läheisiään, eli jos teet niin ja näin ja nyt kun olet tehnyt niin, niin saat miettiä asiaa loppuelämäsi. Sanotaan usein, että ihmiset jotka käyttää sitä tällaisena henkisenä väkivaltana ja kiristyskeinona ei oikeasti sitä kuitenkaan tee, mutta siitäkin on toisenlaisia kokemuksia. Ne on näitä joista harva se päivä saa lukea lehdestä, viimeksi Alavudella eilen. Ja itsemurha ei aiheuta yleensä läheisille normaalia suruprosessia kuten muut kuolemat, vaan paljon vaikeamman henkisen trauman josta suuri osa oikeasti kärsii loppuelämän. Miettikää edes niin, että teidät löytää vaikak viranomaiset eikä läheiset.

Mä yritin itsemurhaa ja melkein onnistuinkin. Tuo kokemus, kun kävin todella lähellä kuolemaa, oikeastaan sysäsi mun masennuksesta parantumisen alkuun. Jumala ei halunnut että mä kuolen vielä. Siitä lähtien en enää halunnut kuolla itsekään. Mun etsikkoaikani (uskoontuloon) alkoi tästä tapauksesta. Vasta paljon myöhemmin tajusin kuinka paljon itsemurhayritykseni on mun läheisiä koskettanut myös.

Vaakakupissa ei paljoa paina kuinka se vaikuttaaa läheisiisi. Ehkä itsekkäästi ajattelet kostavasi?

Ihmisessä on yleensä voimakas eloonjäämisen vietti, taipumus välttää kuolemaa ja pelätä sitä. Sen voittaminen ja kääntäminen kuolemanhaluksi vaatii, että ihmisellä on TODELLA sietämättömän kammottava olo eikä hän koe että ulospääsyä siitä on muulla keinoin. Kun ihminen on siinä tilanteessa, hänen mielensä täyttää se tuska ja ahdistus jota ei kestä enää hetkeäkään, eikä siinä rauhallisesti mietiskellä että "voi, läheisille tulee surua, no en minä sitten kyllä voikaan itseäni tappaa". Saati mietitä jotain kostoja toisille ihmisille. Vain tuskan lopettamista.

Muutenkin on ihan valtavan itsekästä että joku vaatisi toista jatkamaan kärsimyksentäyteistä elämäänsä siksi, että hänellä on jonkun aikaa suru ja ikävä jos tämä läheinen lopettaa elämänsä. Itse en ikinä keneltäkään sellaista vaatisi, että hänen ahdistuksessaan täytyisi huolehtia vielä minunkin jaksamisestani.

t. 9

kantavat taakkaa loppuelämänsä.



Sinä pääset pois.

Tosiasia on kuitenkin se että jäljellejäävät perheenjäsenet kantavat taakkaa loppuelämänsä.

Sinä pääset pois.

He surevat aikansa, alkuun intensiivisemmin, sitten alkaa muu elämä voittaa taas alaa. Sellainen se suruprosessi ja ihmisen mieli on että ottaa aikansa, mutta sitten kun se on käyty läpi, mennään eteenpäin. Onneksi näin, koska ihmisiä kuolee monesta muustakin syystä kuin itsemurhan takia, ja olisi se nyt kurjaa jos jokainen jolta olisi läheinen kuollut olisi loppuikänsä joku onneton taakankantaja.

Kannattaisiko jatkaa? Koitin viiltää kättäni mutta en kauaa kerinnyt ennenkuin häirittiin. Pitäisikö jossain vessassa vain tehdä se? En tiedä mitä enää miettiä elämältä..

Äitienpäivänä vois olla aika kova tehdä ns. lopullinen ratkaisu! :D Tai jouluaattona :)

Olen miettinyt itsemurhaa kyllä, valmistellut lähtöä, mutta en elettäkään sen vuoksi tehnyt. Itsemurha on vaikeampi ratkaisu, kuin kuvitellaan. Mieli hakee muita ratkaisuja. Siinä vaiheessa, jos minulta konkreettisesti alkaa loppua leipä (kroonisella tavalla) niin lähden kyllä. En halua esimerkiksi vaeltaa kilometritolkulla yhden omenan tai croissantin toivossa.

En vielä, mutta suunnittelen.

Vinkkejä kehiin miten varmasti onnistuu. En halua esim vain vammautua.