Milloin oppisin olemaan uskomatta erityislapseeni? Pettymystä pettymyksen perään...

.....itsellesi.



T. Erityislapsen äiti

Ehkä vertaistukiryhmä olisi jotain? Ei se meilläkään ollut helppoa, mutta on ajan mittaan parantunut. Minulla siis on ADHD tyttö jonka diagnosia saatiin odottaa vuosia. Kaikkein raskainta oli kuullut päiväkodin hoitajien valittelut siitä miten huonokäytöksinen lapseni on ja miten huonosti olen kasvattanut.

hae apua, tukea, kuntoutusta.



Asenteesi heijastuu lapseen ja ei ainakaan vahvista sitä hyvää mitä hänessä on. Äiti saa väsyä ja olla epätoivoinen, mutta jos äitikin luovuttaa, ei lapsella ole paljoa toivoa.





t. 2 erityislapsen äiti

erityislapsi. Mutta silti hävettää, ja inhottaa oma lapsi, koska se käytös on vain välillä niin inhottavaa, vaikka kokoajan puututaan aina ja heti huonoon käytökseen. Lapsi tietää, että se pidetään mitä on luvattu, eli jos varoitan huonosta käytöksestä, että seuraa sanktio ellei lopeta, niin silti jatkaa useimmiten.



Juuri eilen häpesin kassajonossa, kun 8-vuotiaalla taas pimahti kassajonossa. Ja ei ollut väsynyt, tai nälkäinen, tällöin EMME mene edes kauppaan. Ja lapsi menee nukkumaan joka päivä klo 19.30, syö säännöllisesti (terveellistä kotiruokaa), vain kerran viikossa ylimääräistä sokeria eli karkkipäivä, ja sekin maltilla. Ja käytöksen kanssa olemme tehneet paljon töitä. Kannustaen ja kehuen, sekä puuttumalla huonoon käytökseen, ensin varoitus, ja sitten sanktio pamahtaa (jäähypenkki, kotiarestia, kotitöiden lisäämistä, aikaisemmin sänkyyn nukkumaan jne).

Rajat siis lapsella selkeät.



Olemme varmasti tehneet hyvän käytöksen eteen sata kertaa enemmän töitä kuin normivanhempi. Eniten juuri pännii ja turhauttaa, kun muut "viisaammat" vanhemmat luulevat, että lasta yksinkertaisesti ei ole kasvatettu, käytös johtuu vain huonosta ja laiskasta/puutteellisesta kasvatuksesta!!! Oikeasti erityislapsi on niiiiin työläs ja hidas oppimaan tiettyjä juttuja, tätähän ei ne täydelliset vanhemmat ymmärrä.



Jos edes joskus kassajonossa saisi sen ymmärtävän katseen osakseen, eikä aina niitä vihaisia ja halveksivia katseita kun oma lapsi sössii taas käytöksellään. Kun se räjähtävä ja huutava lapsi ei välttämättä ole ihan "terveen"papereiden alla, vaan erityislapsi!!



Anteeksi vuodatus, mutta joskus on vaan niin raskasta, ja se eteneminen lapsen kanssa hidasta.

Osaahan tuo olla välillä taasen niin ihastuttava, varsinkin kahdenkeskisissä hetkissä, kun ei ole häiriötekijöitä. Joka ilta lapsi nauttii, kun luen hänelle ja halaillaan ja jutellaan päivän tapahtumista.

Mun lapseni "erikoisuus" on muiden härnääminen ja provosointi. Tuloksia on kyllä tullut, mutta tänä syksynä aloitti uudessa ryhmässä, ja nyt reagoi taas vahvasti muutokseen.. huh huh. Oman lapsen käyttäytyminen ottaa välillä niin paljon päähän!

Marttyyriäitejä on usein linjoilla, vaan sinäpä uskalsit sanoa saman, mitä itsekin ajattelen: lapsen käytös ja mallioppimisen puute HÄVETTÄÄ, ÄRSYTTÄÄ. Kun samoja asioita jankataan päivästä toiseen eikä siitä ole apua; lapsi tykkää kehuista mutta ei tunnu muuttavan käytöstään; raivari tai jumittuminen voi iskeä ihan missä vaan eikä lapsella ole sellaista itsesäätelykykyä että tajuaisi pitää sen päänsä kiinni esim. siinä vaiheessa kun tavislapsi jo hiljenisi.



AP

mitä häpeämistä siinä on ettei lapsi opi käyttäytymään? Mitä väliä vieraiden ihmisten narinoilla ja mulkoiluilla on?



Varmasti ap: pojalla oli mielestään ollut kiva ja hyvä päivä. Saksien kanssa tehty oli virhe, josta varmaankin rangaistiin. Ei sellainen pilaa lapsen päivää eikä pitäisi pilta äidinkään päivää. Päiväkodissa lapsi on hoitajien vastuulla, heidän asiansa on hoitaa asianmukaiset seuraukset jos satuttaa toista.



Tässä kannattaa myös huomioda, että päiväkodin työntekijätkin voivat huomata lapsessa vain ongelmia ja vaaroja. Erityslastentarhanopettajat ja ammattitaitoiset hoitajat osaavat löytää myös vaikeasta lapsesta hyvät jetket ja vahvistaa niitä.

mutta joskus on vain purettava ja myönnettävä itselle myös ne negatiiviset tunteet. Täälä palstalla se on anonyymisti helppo ja viaton tehdä, samalla voi herättää niiden normilasten vanhempien tietoisuutta millaista on kasvattaa erityislasta. Että se tietoisuus kasvaisi, että erityislapsella kontrolli ei pelaa samalla tavalla kuin normilapsella, ja voi olla usein yliherkkä ympäristölle joka aikaan saa sitten kuormituksen takia niitä raivareita/tappeluita tarhassa ym ym. Ja että se erityislapsen vanhemmat ovat oikeasti pahoillaan, kun ikävää sattuu. Ja että jos olisi mahdollista, varmasti jokainen erityislapsen vanhempi haluaisi, että lapsi voisi paremmin ja käyttäytyisi siksi paremmin.



Uskallan itse tunnustaa, että tottakai jos se olisi mahdollista, niin valitsisin lapselleni terveenpaperit, kuin sen ongelmalistan, mikä nyt on (joskin hoidossa, esim. käynyt vuosia toimintaterapiassa, harrastaa säännöllisesti liikuntaa, vanhemmat huolehtivat erityisen tarkasti että lapsen kuormitus ei kasva liikaa, säännölliset ja turvalliset kotiolot jne).



Ja oikeasti, niihin muiden vanhempien stigmaan ja mulkaisuihin toisinaan väsyy.

Oletko tosissasi?? Helppo heittää tuollaista, vaan kuvittelepa itsesi asemaan, jossa lapsesi joutuu kaikkialla tuijotuksen kohteeksi poikkeavan käytöksensä vuoksi ja esim. päiväkodissa hän on satuttanut ryhmässään lähes jokaista lasta. Osa vanhemmista välttelee sinua, osa ei edes tervehdi enää. Kun menet pihalle hakemaan lastasi, pienempi lapsi tulee kertomaan kuinka lapsesi tönäisi hänet tänään maahan kun hän oli leikkimässä. Hoitaja kertoo, että lapsesi rikkoi hänen silmälasinsa ja puri häntä käteen. Ja se oli muuten toinen kerta tässä kuussa, kun ne lasit hajosivat...



Itsetunto minullakin on, mutta kun näitä mokailuja ja huonoa käytöstä kasaantuu, niin saa olla aika välinpitämätön tyyppi, ettei mikään koskettaisi itseä.

kun on väsynyt, on väsynyt. Ja parempi tänne on purkaa ikävä olo kuin muualle. Mutta:



Negatiivinen ajatuskehä kannattaa kuitenkin stopata ja palata siihen itseään tsemppaavaan ja myönteiseen asenteeseen, joka kannattelee seuraavan päivän yli.



Minullakin on käytös- ja tunnehäiriöistä kärsivä lapsi. Tiedän sen mustan fiiliksen kun tajuaa ettei mikään vaivalla aikaansaatu pieni edistys pysy muistissa vaan katoaa seuraavan ailahduksen yhteydessä.



Olenkin sanonut kaupassa mulkoileville ihmisille, että otan mielelläni neuvoja vastaan jos he haluavat sellaisia antaa. Kas kummaa kun yhtäkkiä ei enää olekaan kiinnostusta sellaiseen. Silti meilläkin on oikeus liikkua ihmisten ilmoilla.

Kuulla että muillakin menee yhtä hyvin/huonosti kuin meillä. Ekaluokkalinen joka "roikkuu" liian lähellä kavereita.Kaverit ei tykkää lähinnä jälkkäri kerhossa. Koulussa se ujo joka ei halua olla luokkakavereiden touhuttaa. Tarkkailija. Saa raivareita kun ei onnistu tehtävissään tai joku ei mene niin kuin hän tahtoo. Kaupassa käynnit kyllä on suht iisi piisi juttuja. Nyt on ruvennut sanoo myösvieraille aikuisikke vastaan . itseä hävettää hänen käytös ja juuri tulee se mieleen että ei ole rajoja eikä kuria. Toiminta terapeutti eskari aikana saoi fiksu kaveri joka on normaalia vilkkaampi ja tarvitsee tiukat rajat ja säännöt. Nykyään annetaan minun mielestä liian löysin perustein ne tarkat diagnoosit. Nykyään ei taideta suvaita näitä vilkkaampia lapsia ollenkaan. Heti ollaan antamassa kaikki diagnoosit. Leikit ovat muuttuneet ainakin omasta lapsuudesta kun juostiin poikien perässä sekä tyttöjen. Taidetaan luulla niitä "Jahtaamisia" kiusaamiseksi. Joo tiedän että on myös herkkiä ihmisiä jotka eivät halua koskaan kosketuksia muilta kuin läheisiltää.

Haastavaa syksyä kaikille erilaisten lasten vanhemmille!

kirjoitin, että mitä häpeämistä siinä on ettei lapsi opi käyttäytymään. Se on aivan eri asia kuin ettei sillä olisi väliä.



Jotkut lapset tarvitsevat 6000 toistoa oppiakseen jonkun asian ja me ollaan ehkä vasta kerrassa 3765. Se, eträ lapsi ei osaa vielä jotain asiaa ei tarjoita etteikö sitä joskus oppisi.