70-luvun lapsi, kannustettiinko ja kehuttiinko sinua?

Seurauksena huono itsetunto, syömishäiriöitä, masennusta..

tämä oli myös meillä ahkerassa käytössä: mikset sä voi ikinä olla niinku muut, mitä me ollaan tehty niin väärin sun kanssa"



Lieko 70-luvun vanhempien oma kasvatus 40-50-luvuilla ollut sodänjälkeisessä Suomessa aika kovaa. Sen ajan aikuiset yritti jotenkin selvitä sotatraumojensa kanssa ja lapset oli vaan tiellä. Ei se lapsuus silloinkaan varmaan herkkua ollut. Milläköhän me traumatisoidaan omat 2000-luvun lapset.....?

Minusta piti kitkeä tarkoin pois kateus, liioittelu, itsekehu, turhat toiveet, muiden arvostelu, lupausten pettämine. Muut olivat aina oikeassa. Jos joku otti väkisin leluni, piti sanoa, että tuonko sulle loputkin.



Nyt olen huomannut, että itse ovat juuri tuollaisia heikkoja ihmisiä, itsekkäitä, mukavuudenhaluisia ja laiskoja. Nyt heillä on ainoa ongelma, tytär joka luulee olevansa niin " #%¤% täydellinen että oikein ällöttää. Relais vähän ja tajuais että hei ihmisiä me vaan ollaan.

Ihan vaan oltiin ja elettiin sitä hetkeä.

( 5 )

ei tod.

Vaan ole hiljaa, älä häiritse, aina sua saa hävetä, teki mieleni painua maan alle kun sanoit/teit niin ja näin. Ja tässä sitä nyt maksellaan lynkkauksen tuloksia.



(6 )

Heh, ainoa kannustus

oli kun sai usein kuulla miten on kusta päässä jo ihan pienestä asti..



( 8)



Ei. Minun vanhemmillani oli käsitys, että jos lasta kehutaan, se ylpistyy.

Vanhemmat yrittivät opettaa tätä kasvatusohjetta meillekin omien lastemme kanssa käytettäväksi.



( 9 )



Ei. Älä ny liikoja ittestäs luule. Toisaalta vaadittiin hirveäsi. Kymppejä piti tulla kokeista.



(12)



voi kun olisit kuten naapurin maija...

olisi äidilläkin sitten helpompaa. Hautaanhan tässä joutuu kun koettelet niin kovasti.



( 17 )



Ei. Vaan jopa vähän syyllistettiin jos osasi jotakin, koska tosiaan ylpistyyhän siitä.



(20)



Ei. Jos opin uuden taidon, mulle kerrottiin, etten osaa sitä kuitenkaan läheskään TÄYDELLISESTI



(21 )



Yleensä mulle sanottiin, että " mikset sä voi ikinä olla niinku muut, mitä me ollaan tehty niin väärin sun kanssa"



(22)



Ei kannustettu eikä kehuttu. Lannistettiin kyllä kaikin mahdollisin tavoin.

Seurauksena huono itsetunto, syömishäiriöitä, masennusta..







Ja äiti jaksaa aina muistuttaa kuinka lempeästi ja ohjaavasti muakin on kasvatettu..

Olin vanhemmilleni osa perhettä, rajat oli normaalit mutta niitä ei erityisesti alleviivattu. Suoranaisesti ei kehuttu, mutta kannustettiin siinä minkä itse koin kivaksi. Isä sanoi aina kokeen näyttämisen yhteydessä; " Turhan hyvä numero" ja hymyili kivasti. Aika outo kehu, sillon ärsytti mutta jälkeenpäin ajateltuna oli kyllä loistava asenne. Mua ei arvotettu tekemisieni perusteella. Olin tärkeä sinällään ja sain kasvaa itsekseni rauhassa.

Eräänlaista lannistamista sekin.

Näkyy tällä hetkellä siten että kaipaan ja haluan suunnattomasti arvostusta, hyväksyntää ja palautetta tekemisistäni erityisesti työssä.

Jos olen saanut ison homman tehdyksi, jään odottamaan esimieheltäni palautetta tehdystä työstä, mutta sitä ei tulekaan ja se saa minut käyttäytymään omituisesti.



Kuinka paljon voi vaatia yleensäkin tekemisten tarkastelua töissä ? Onko sama ongelma myös esimiehellä, eli jos ei ole kehuttu ja kannustettu niin ei osaakaan sitä taitoa esimiehenäkään ?



Jos lukee minkä tahansa työhön liittyvän opaskirjan, niin kaikissa niissä kerrotaan suurimpana ongelmana olevan työstä saatavan arvostuksen puuttuminen ja se ettei saa esimieheltään palautetta.



Tässäkö on tulos 60-70 lukujen vaiheessa kasvatettujen nyt noin neli-kymppisten esimiesten kehumatta jättämisestä ?

Äidillä tulehtui pahasti yksi iso haava kädessä, niin se oli loppujen lopuksi minun syyni kun olin rasittanut häntä olemalla ilkeä--> se laski äidin yleiskuntoa--> ja haava tulehtui. Tuntuu uskomattomalta kohtelulta näin jälkeen päin.

Varottiin kehumasta, ettei ylpisty, varsinkin julkisesti.

Enimmäkseen moitittiin tornionlaakson murtheela " kyllä solet semmonen, mikset sie opi ajhaan polkupyörälä, nuoremmatki ossaa jo, solet niin hiljanen" jne.



Isoäiti kehui tyyliin kyllä olet viisas, kiltti ja reipas ja sinusta voi tulla vaikka Suomen presidentti... realistista

- " No kyllä on ihan turhan hyvä numero. Miten ne nyt sulle tollasen antoi?"



-" Jaa sääkö muka olit juoksukilpailun paras. No kyllä on huonoja juoksijoita koko koulussa"



-" Naapuri kehu sua että muka olet niin kohtelias ja hyvinkasvatettu. Olisit joskus kotonaskin" .





Etenkin tuo viimeinen oli tosi normi. Että jos joku muu huomasi sanoa jotain, mikä olikin ihan totta, niin pakko oli vanhempien sanoa: No ei se kotona koskaan tuollainen ole. Vaikkapa jos kylässä olin kiva pienemmille ja otin leikkiin mukaan, niin oli pakko sanoa että no kotonahan ne ei tee kun tappelee.



Että kai toi on yksi muoto siitä, kellä on ollut pahin sairaus, vaarallisin tilanne tms. Että pitää aina keksiä parempi juttu.

ole.

Siitä olen ikuisesti katkera että esim. meidän hampaiden pesusta ei välitetty tippaakaan. Purkat suussa nukuttiin sillä seurauksella että olin 3 v ekan kerran hammaslääkärissä paikattavana ja kouluaikoina oli jatkuvasti reikiä hampaissa. Omat hampaat on ihan lahot.

Tupakkaa vedettiin autossa ja kotona, ihme että ei olla sairastuttu astmaan.

" Sää et oo kuule mittään muuta ko minun paska."



Hän sanoi näin varmaan kymmeniä kertoja lapsuuteni aikana. Kyseessä ei siis ollut mikään freudilainen lipsahdus.



Lisäksi " kasvatuksessani" käytettiin seuraavanlaisia lauseita:



" Ko mustalaiset tullee, me myyään sinut niille, ko oot niinkö mustalainen."



" Pittääkö sulle tehä puusta munat, ko oot pahankurinen niinkö pojankossit."



" Ei oo kukkaan muu ollu niin mahoton ko sinä. Sää oot varmaan vaihtunu laitoksella."

ja tyytyväisinä???

Että omia lapsia piti aina vähätellä ja arvostella, vieraitten kehua. Vaikka omat ja vieraat olisivat kuulleet. Se oli jotenkin kohteliaisuutta että omia mollattiin ja vieraita ihailtiin. Vaikka kyse olisi ihan samasta taidosta! Toisen piirustus oli selkeää lahjakkuutta, toinen vaan sotkee kaikki paperit ja paikat, kynät pitäs oikein piilottaa siltä riiviöltä...

Ehkä aika on kullannut muistot? Sitten ihmettelevät kun lapset ei palvo vanhempiaan vaan mieluummin pitävät mahdollisimman etäällä.

t: Terapian avulla selvinnyt ap

Opiskelemaan kannustettiin kyllä, ja siis periaatteessa ilmapiiri oli ihan myönteinen siinä asiassa, mutta koskaan ei mistään ole kehuttu. Kun saavutin tiettyjä tavoitteita kovalla työllä, eipä tullut kehuja. Nuo oli tietenkin sitten jo lähes aikuisiän asioita. Lapsena en täyttänyt äidin haaveita rusettipäisestä kiltistä tytöstä. En käyttäytynyt niinkuin tytön olisi pitänyt. Kuulin aina, miten hienosti ison veljeni kanssa oli aina mennyt ja minä olin ihan mahdoton. Mutta kun pojat on poikia... jne :/ Hyvistä teoistani ei palkittu eikä edes kiitetty, mutta tekemättömät hommat kyllä heti huomattiin.