Apua VAIN poikalasten vanhemmilta!

Mulla on ihan samat fiilikset kuin sullakin ja itseasiassa viime päivinä olen niitä kovastikin käsitellyt. Mulla on kaksi oikein kivaa ja toivottua poikaa, nyt odotan kolmatta. Alkuraskaudessa uä oli sitä mieltä että tyttö on tulossa; en onneksi uskaltanut siihen ihan luottaa. Nyt kuukausi ennen laskettua aikaa kävin tarkastamassa tarjontaa ja selvä poikahan sieltä on tulossa. Itku tuli, kun pääsin kotiin ja sen jälkeen paha olo ja itsesyytökset siitä, kuinka saatan edes ajatella näin...

Olen koittanut selittää asiaa itselleni sillä, että mulla ei ole enää omaa äitiä ja tavallaan sellainen äiti-tytär symbioosi(?) puuttuu tai olen sen oikeastaan menettänyt. Anoppi on kaukainen eikä suvussakaan oikein ole läheisiä tyttöjä.

Kuten sinunkin tekstistäsi ymmärsin, en minä kaipaa prinsessaröyhelöä tai vaaleanpunaista hattaraa, vaan sitä juuri, että voisi letittää jonkun tukkaa, niinkuin äiti laittoi omaani kun olin pieni tai kun tytär on vanhempi, voisi katsoa vaikka Titanic-elokuvaa, samalla tavalla, kuin äitini kanssa katsoimme hänen nuoruutensa rakkauselokuvia. Ihan pieniä hassuja asioita ne on mitä kaipaa.. tiedän.

Ehkä tyhmästi uskon, että tyttö viihtyisi enemmän äidin kanssa vanhempana; nämä kaksi poikaani ovat päiväpäivältä vain enemmän isänsä perään urheillen ja seikkaillen. Ei kumpikaan ole kiinnostunut leipomisesta tai oikeastaan mistään minun asioistani tai töistäni. Toki me luemme ja yritän touhuta legojen kanssa. Olen opettanut pojille hyvät käytöstavat ja hellyyttä; se he taitavat ja kuten joku tässä ketjussa sanoi, ehkä he tuovat kotiin sellaiset kivat tytöt, jotka voivat olla vähän kuin omia tyttöjä minulle. Mutta onhan se pieni pelko, että kymmenen vuoden kuluttua, kun mahdollisuutta raskauteen ei enää ole, olenko pettynyt ja katkera siitä, etten sitä tytärtä saanut.

kielsit vastaamasta jos olisi tyttäjö, mutta vastaan kuitenkin:

parahin ap, se että on tyttölapsi, ei tarkoita sitä että voisi jotenkin "tuntea yhteenkuuluvuutta", "harrastaa tyttöjen juttuja", tai "olla sydänystävä tyttärensä kanssa". Katsos kun nämä asiat ovat lapsikohtaisia, ei sukupuolikohtaisia. Persoonien ja yksilöiden erot ovat niin suuret, että sukupuolistereotypioiden karkea yleistys ei päde yksilöihin lainkaan.



Moni nainen haaveilee prinsessajutuista, nukkekodeista, ja tyttöjen touhuista, ja näin pakottaa tiedostamattaan tyttärensä tiettyyn ahtaaseen muottiin.



Itselläni on poika ja tytär, ja tyttö on sellainen rekkamiestyttö ja paljon tiukempi tapaus kun poika. Itsenäinen, ei halua kontaktia äitiin samalla tavalla kuin poika, ei kiinnosta prinsessat, nuket tai kotileikit. Aivan ihana tyttö, reipas ja rohkea, ja juuri omanlaisensa niinkuin pitää ollakin!



Omista lapsistani se poika haluaa viettää aikaa äidin kanssa, on läheinen, kertoo asiansa ja juttunsa äidille, poimii kukkia ja tekee kortteja. Siis juuri se poika, ei tyttö! Ihana poika ja äidille niin kovin rakas.



Molemmat lapset ovat persoonia, lapsia, eivät siis sukupuolensa edustajia. En todellakaan ole mitenkään "pettynyt" että tyttö ei kaipaa symbioottista suhdetta äitiin, koska niin ei pidä ollakaan - se on vain höpöhöpö streotypia!!!



Minua itseäni suututtaa todella paljon nuo äiti-tytär-lässytykset, koska samalla tahtomattaan naiset muokkaavat tiettyä kulttuuriperimää jota tyttöjen kasvatukseen sitten ympätään. Eli tytön pitää olla sellainen ja tällainen ja kuuluu tehdä tiettyjä asioita.



Ymmärtäkää nyt hyvät ihmiset että sukupuoli ei määritä sitä millainen luonne ja persoona on.



Itse olen äitini tytär myös, ja äiti ei ole pitänyt minuun mitään yhteyttä viimeiseen kymmeneen vuoteen eikä ole elämässäni mukana. Haluaa elää vain itselleen eikä siedä meluisia lapsia ja lapsenlapsia. Tässäkin esimerkki siitä että ei se äidin ja tyttären "rakkaudentäyteinen symbioosi" ole ollenkaan mikään itsestäänselvyys.



Omat lapseni ovat minulle aina ensisijaisesti yksilöitä, rakkaita ja ihania sellaisia, enkä ikinä vaadi heitä toimimaan tai käyttäytymään tietyllä tavalla vain siksi, että edustavat tiettyä sukupuolta.



En vaan ymmärrä näitä naisia jotka niin vimmalla ja raivolla haluavat tytärtä. Entäs jos tytär ei täytäkään epärealistisia odotuksia, sitten varmaan ollan "pettyneitä" siihen tyttäreen, ja tehdään uusi tytär täyttämään stereotyyppiset toiveet?



Joten ap, ole ylpeä ja onnellinen pojistasi, ja ajattele asiaa siten että pojat ovat aina äidin poikia, elämänsä loppuun saakka :)

Olenkin tässä tyttöhaaveessani ehkä ajatellut enemmän tulevaisuutta, sitä aikaa kun lapset kasvavat ja pojat juttelevat sitten isälle omat juttunsa. Ja käyvät isän kanssa saunassa ym. Sitten ehkä olen ulkopuolinen viimeistään?

pitää yrittää keskittyä poikiini nyt enemmän yksilöinä, eikä mittiä koko ajan sitä heidän sukupuoltaan. Ei auta asiaa kun vieraat kaupassa kommentoivat "herranjestas, äiti rukka" kun näkevät minut neljän pojan kanssa liikenteessä. Tuskin neljän tytön tai ylensäkään neljän lapsen äideille niin sanotaan muutoin.

ap

että nimenomaan äitini kanssa he ovat keskustelleen syvällisiä asioita aikuisuuden kynnykseltä saakka ja vielä nytkin, kun ovat jo 40 v.

Minun poikani on vasta 6 kk joten en osaa kertoa merkittäviä omia kokemuksiani suhteesta poikaan.

Äidillä on tutkimusten mukaan suuri mahdollisuus auttaa miestä kasvamaan mieheksi, olemalla positiivisena tukena ja kuuntelevana korvana.

Poika myös iloitsee siitä kun äiti seuraa lasta harrastuksissaan.

Poika tarvitsee juuri äitiä.

Olen kahden pojan 10 ja 5v äiti. Mulle on ollut ihan sama kumpaa sukupuolta syntyy.

Meidän pojat kilpailevat toisisaan vastaan, ovat kovaäänisiä ja urheilullisia. Vilkkaita, mutta eivät kuitenkaan mitään ilkeitä poikia. Äiti on heille hyvin tärkeä, on ihana saada illalla hyvän yön toivotuksen yhteydessä sanallista hellittelyä. Muutenkin tarvitsevat paljon hellyyttä ja haleja (tämä tuskin eroaa tyttöperheestä mitenkään ei tosiaan ole kokemusta)

Hyvin olen oppinut ajelemaan pikkuautoilla ja koneilla. Mutta ovat myös tykänneet piirtää, soittaa ym. Teemme ruokaa aina välillä yhdessä, tykkäävät kattaa pöytää. Välillä on haikea olo, kun painelevat isänsä kanssa "miesten hommiin" sieltä sitten tuleekin takaisin kaksi "miehekästä" poikaa. Mulla ei ollut kokemusta pikkulapsista ennen omia, mutta mene rohkeasti mukaan heidän maailmaansa! Musta se naisena on ainakin mielenkiintoinen, kun siitä ei ole omakohtaista kokemusta!

nykyajan lesbot toivoo vaan tyttöjä, kun pojat ja miehet on niin kamalia :(

nykyäänkö monessa naisessa asuu lesbo? haluatko omasta tyttärestäkin lesbon?

ihme femakkoilua! eikö ole pääasia, että saa sen vauvan?

idiootti ap, et ansaitse lapsiasi

ap miehesi ainakin on onnellinen pojistanne, ei miehet kaipaa kitiseviä tyttöjä!

miehet kaikki haluavat pojan tai mielummin useamman pojan! aina eivät vain kehtaa tätä myöntää, kun akkana on feministi!

vanhin poika perii vanhempansa, oli hän sitten nuorin lapsista tai ei! mutta kun on poika niin perii, tytär ei peri, jos perheessä on poika.

nyt taisi sattua äskeiselle kirjoittajalle käteen suomen laki 1800-luvun painoksena, kun "vain poika perii, tytär ei peri". Perintökaari on jo 1900-luvun alussa mahdollistanut naisen perillisenä samalle viivalle miehen kanssa, eli perinnönjako ei riipu sukupuolesta ollenkaan....



Eri asia sitten jos esim maatilalla tehdään sukupolvenvaihdos sopimalla jolloin poika jatkaa maatilaa ja (lunastaa sen siis rahalla) tavallaan "perii" elinkeinon vanhemmiltaan.

on 2 poikaa ja hyvin todennäköisesti lisää lapsia ei tule. Ennen esikoista toivoin tyttöä, toisesta minulla ei ollut enää niinkään sukupuolitoivetta (tai olin kieltänyt sen etten olisi suhtautunut "väärin" syntyvään lapseen). Kyllä tytön puute tietyllä tavalla minua vaivaa. Minulla se on eniten tunne, että tyttö jatkaisi tiettyä "naisten linjaa" perheessäni ja suvussani (minulla on 2 siskoa joista toisella on aivan ihastuttava tytär ja muutenkin suvussamme on paljon "naisvoimaa" - tai oli tähän sukupolveen saakka).



Ajattelen myös, että vaikka olen poikieni kanssa todella läheinen nyt niin aikuisena he etääntyvät minusta enemmän kuin tyttölapsi (vaikka välttämättä näin ei ole niin pelkään asiaa).



Minua on auttanut se ajatus, että kun vanhemmuuteen ryhtyy niin ei voikaan itse valita miten asiat menee vaan täytyy nöyrtyä kohtalon päätöksiin. eikä ole tarkoituskaan, että kaikki menisi oman mielen mukaan "täydellisesti" vaan vanhemmuus on enemmän sitä, että ottaa vastaan sen mitä tulee. En osaa nyt täysin selittää asiaa mutta jotenkin näin.



Lisään vielä, että minusta pikkulapsivaiheessa sukupuolella ei ole väliä - sp-erot ovat aika pinnallisia jos edes mitään systemaattisia eroja on. Ja olen aina nauttinut esikoisen kanssa leikkimisestä (kuopus on vielä vauva), siihen en ole kaivannut tyttöä (siis minusta olisi ihan sama, onko tyttö vai poika tässä vaiheessa). Enemmän se kaipuu koskee aikuisikää ja sitten tosiaan koen, että tyttö jotenkin enemmän jatkaisi minun sukuani, minua, kuin poika.

Automaattisesti sitä vain jotenkin ajattelee, että tytöt ovat äideilleen läheisiä ja pojat kaukaisia. Ehkä minä olen nähnyt vain sellaisen mallin? ap

Tai tulkinnut sitä lennokkaasti, että te tytöt olitte äidille läheisempiä kuin isälle. Mutta sillä ei varmaankaan ollut sukupuolen kanssa niin paljon tekemistä, vaan lähinnä isä oli enemmän töissä ja äiti enemmän läsnä. Tai jostain vastaavaa.

Mutta joka tapauksessa kaikki ei automaattisesti ajattele noin, vaan sinä ajattelet.

Meillä lapset on äidin kanssa läheisiä silloin, kun on kyse vaatetuksesta, koulutehtävistä, kaverijutuista, uusien tavaroiden pyytämisestä, pyöräilystä, lastenohjelmien tallentamisesta...

Isän kanssa lapset ovat läheisiä silloin, kun on kyse hiihtämisestä, uimisesta, konehommista, luonto-ohjelman katsomisesta, mummosta...

Ei nuo asiat liity sukupuoleen vaan siihen mitkä nyt vaan ovat sattuneet tulemaan kumman aikuisen vastuualueeksi.

Tulevaisuutta ajatellen pidä sinäkin huoli, että sinulla on jo nyt vastuualueesi poikiesi elämässä, jotta teille syntyy sitä yhteistä historiaa, jonka päällä läheisyys säilyy sittenkin, kun lapset kasvavat. Eli kun sinä olit pienenä se vanhempi, joka tallensi lapsille lempiohjelmat, niin isompana sinä saatat luontevasti olla se, jonka kanssa voi vaihtaa mielipiteitä telkkariohjelmista. Tai sinä saatat olla se, johon luotetaan, joka muistaa sovitut jutut (kuten muistit viikottain äänittää sen Tomi Traktorinkin.

kaikki miehet haluavat oman pojan! ja tietenkin naisetkin haluavat oman pienen pojan tai useamman pojan!

miehet eivät halua pelkkiä tyttöjä, monet miesporukatkin V***** pelkkien tyttöjen isälle!

monesti pelkkien tyttöjen isä on muiden isien silmissä sääliä herättävä!

kyllä jokaisen tosimiehen tulee saada olla isä pojalle!

mikä se sellainen vaimo on, joka ei halua tarjota miehelleen omaa poikaa!?

mitäs kiinassa tyttö sikiöille tehdään?

kaikki miehet haluavat oman pojan! ja tietenkin naisetkin haluavat oman pienen pojan tai useamman pojan! miehet eivät halua pelkkiä tyttöjä, monet miesporukatkin V***** pelkkien tyttöjen isälle! monesti pelkkien tyttöjen isä on muiden isien silmissä sääliä herättävä! kyllä jokaisen tosimiehen tulee saada olla isä pojalle! mikä se sellainen vaimo on, joka ei halua tarjota miehelleen omaa poikaa!? mitäs kiinassa tyttö sikiöille tehdään?

Kaikki naiset haluavat tytön. Kukaan nainen ei halua poikaa. Naiset halveksivat poikia ja poikien äitejä. Mikä se sellainen mies on, joka ei halua tarjota vaimolleen omaa tytärtä? Mitäs Suomessa poikasikiöille tehdään?

ja todellakin toivoin ensin molemmista pojistani tyttöä. Kun se tyttö lopulta tuli niin olin niin onnellinen. Jos tilanne olisi ollut päinvastoin että ensin tyttöjä, niin olisin haikaillut poikaakin.



Tykkään touhuta poikieni kanssa sellaisia mistä he enemmän pitävät; shakkipelejä ja jääkiekkoa, keilausta,.. mutta tytöistäni saan aina innokkaita kavereita ostoksille, laitellaan lettejä ja jotenkin "jaetaan naisten juttuja". Ymmärrän siis täysin ap:n tytönkaipuun koska itsellänikin sellainen oli. En itse ole läheinen äitini kanssa joka huomaa lähinnä poikalapsensa joten ahkä tyttäret ovat siksikin minulle niin tärkeitä.

että tuskinpa ap mikään surkimus äidiksi on. Järkyttävää vihjaillakaan sellaista. Ilman muuta hyvä asia että myöntää kaipuunsa tyttölapseen, niinhan jokainen meistä kaipaa jotain mitä ei voi saada eikä se meistä mitään synkkiä fanaatikkoja tee.



Itse toivon vielä yhtä lasta. Kovasti niin mielelläni hoitaisin taas pientä mutta ehkä en sitä enää saa. Eikä se tee minusta välinpitämätönta ja huonoa äitiä lapsilleni, etten muka olis läsnä heidän kanssaan kun toivon jotain lisää, höh.



Ap tuskin vaihtaisi ketään pojistaan naapurin tyttöön vaan haluaisi lisäksi vielä kokea tytönkin äitiyden, ei se ole niiltä pojilta pois. Ehkäpä ne pojatkin vielä joskus kaipaavat pikkusiskoa? Näin ainakin työkaverini perheessä pojat sanoivat. Kaikkeahan ei aina saa ja kun asiaa tarpeeksi kauan käsittelee niin siihen tottuu vaikkei ihan suru häviäisikään. Ikävintä onkin juuri se ettei jotain pääse kokemaan niin ei voi tuntea että ehkä se oikeasti olikin ihan yhdentekevä asia.

kielsit vastaamasta jos olisi tyttäjö, mutta vastaan kuitenkin:

parahin ap, se että on tyttölapsi, ei tarkoita sitä että voisi jotenkin "tuntea yhteenkuuluvuutta", "harrastaa tyttöjen juttuja", tai "olla sydänystävä tyttärensä kanssa". Katsos kun nämä asiat ovat lapsikohtaisia, ei sukupuolikohtaisia. Persoonien ja yksilöiden erot ovat niin suuret, että sukupuolistereotypioiden karkea yleistys ei päde yksilöihin lainkaan.

Moni nainen haaveilee prinsessajutuista, nukkekodeista, ja tyttöjen touhuista, ja näin pakottaa tiedostamattaan tyttärensä tiettyyn ahtaaseen muottiin.

Itselläni on poika ja tytär, ja tyttö on sellainen rekkamiestyttö ja paljon tiukempi tapaus kun poika. Itsenäinen, ei halua kontaktia äitiin samalla tavalla kuin poika, ei kiinnosta prinsessat, nuket tai kotileikit. Aivan ihana tyttö, reipas ja rohkea, ja juuri omanlaisensa niinkuin pitää ollakin!

Omista lapsistani se poika haluaa viettää aikaa äidin kanssa, on läheinen, kertoo asiansa ja juttunsa äidille, poimii kukkia ja tekee kortteja. Siis juuri se poika, ei tyttö! Ihana poika ja äidille niin kovin rakas.

Molemmat lapset ovat persoonia, lapsia, eivät siis sukupuolensa edustajia. En todellakaan ole mitenkään "pettynyt" että tyttö ei kaipaa symbioottista suhdetta äitiin, koska niin ei pidä ollakaan - se on vain höpöhöpö streotypia!!!

Minua itseäni suututtaa todella paljon nuo äiti-tytär-lässytykset, koska samalla tahtomattaan naiset muokkaavat tiettyä kulttuuriperimää jota tyttöjen kasvatukseen sitten ympätään. Eli tytön pitää olla sellainen ja tällainen ja kuuluu tehdä tiettyjä asioita.

Ymmärtäkää nyt hyvät ihmiset että sukupuoli ei määritä sitä millainen luonne ja persoona on.

Itse olen äitini tytär myös, ja äiti ei ole pitänyt minuun mitään yhteyttä viimeiseen kymmeneen vuoteen eikä ole elämässäni mukana. Haluaa elää vain itselleen eikä siedä meluisia lapsia ja lapsenlapsia. Tässäkin esimerkki siitä että ei se äidin ja tyttären "rakkaudentäyteinen symbioosi" ole ollenkaan mikään itsestäänselvyys.

Omat lapseni ovat minulle aina ensisijaisesti yksilöitä, rakkaita ja ihania sellaisia, enkä ikinä vaadi heitä toimimaan tai käyttäytymään tietyllä tavalla vain siksi, että edustavat tiettyä sukupuolta.

En vaan ymmärrä näitä naisia jotka niin vimmalla ja raivolla haluavat tytärtä. Entäs jos tytär ei täytäkään epärealistisia odotuksia, sitten varmaan ollan "pettyneitä" siihen tyttäreen, ja tehdään uusi tytär täyttämään stereotyyppiset toiveet?

Joten ap, ole ylpeä ja onnellinen pojistasi, ja ajattele asiaa siten että pojat ovat aina äidin poikia, elämänsä loppuun saakka :)

näin.

iso kiitos kirjoittajalle!

Varmasti olisi myös kiva nähdä "itsensä" pienenä uudelleen. Eihän se niin mene, että pieni tyttö olisi miniversio minusta, mutta nyt minusta tuntuu, että meillä on täällä neljä pikkuista miestäni, mutta minua ei ole missään. En tiedä kuulostaako tämä hullulta? olisin vain halunnut nähdä millanen tyttö minusta ja miehestäni olisi tullut? ap

Minä sain kahden pojan jälkeen tytön. Ja pojat ovat isänsä kopioita eli vauva- ja lapsuuskuvia vertaamallakin huomaa, että tarkkaan pitää katsoa, että näkee kuka kuvassa on, isä vai poika.

Kyllä minäkin sitten ajattelin, että nyt saadaan vihdoin enemmän minun näköiseni lapsi, kun tyttöä odotettiin syntyväksi. No tyttövauvahan sitten osoittautui ulkonäöltään aivan veljiensä kopioksi :-)

Nyt meillä on kyllä tyttöjä ja poikia, mutta kolme miehen näköistä lasta ja nolla minun näköistäni. Lapset ovat minun ulkonäöstä perineet kutakuinkin ripsien pituutta ja kynnen muotoa, ei mitään sen suurempaa. Kyllä minäkin mietin, että kuinkahan monta lasta meidän pitäisi tehdä, että saataisi minun näköiseni lapsi.

Mutta kyllähän lapset ovat minulta sitten perineet luonnetta, aineenvaihdunnan ja aistien toimivuutta, musikaalisuutta ja muuta vähemmän näkyvää. Niitä munkin tarvii lapsistani etsiä, jos haluan heissä nähdä itseäni pienenä. Tuosta isän näköisestä rämäpäätytöstä ei tule millään tavalla mieleen minä arka tyttö pienenä. Esikoispoika tuntuu eniten minun "kopioltani", kun on luonteeltaan ihan just sellainen kuin minä.

Muiden sääli on kaikista kauhein tunne! Eräskin nainen sanoi minulle uudessa työpaikassani, kun kerroin, että minulla on neljä poikaa "Otan osaa" KUKA sanoo toiselle jolla on neljä tervettä lasta, että OTAN OSAA? Tällaista paskaa sitä saa niskaansa kaiken aikaa poikien äitinä.

Mutta älä nyt ainakaan tuollaisista sanomisista loukkaannu. Tuohan on ihan yleisesti käytetty vitsi, jos jollain on paljon poikia. Minä olen kuullut tuota sanottavan monille eri äideille. Ei sitä ole tarkoitus analysoida syvällisemmin. Se on vain vitsi.

olen kokeillut jo psykologia, mutta hän ei ainakaan ollut hyvä. Alkoi tonkimaan juurikin liikaa lapsuuttani mikä ei ole kauhean ruusuinen, tuntui, että yritti kaivella syytä sieltä. Minä en niinkään kaivannut syytä vaan apua pahaan olooni. ap

jos ihminen ei itse halua apua, niin ei hänen päälleen voi apua ulkopuolelta kaataa.

Mun mielestä kuulestaa nimenomaan hyvältä psykologilta, joka alkaa selvittämään asiaa perinpohjin alusta lähtien. Ei apu ole kovin pysyvää, jos käydään läpi vain viimeiset pari vuotta.

Sä taisit hakea psykologilta jotain poppakonstia, kuten tuo puudelin ostaminen. Oikea apu on kuitenkin sitä, että sun pitää itse miettiä mistä tuo sun olotila johtuu. Ja nuo ajatukset on sulla niin syvällä, koska ne on lähtöisin jostan sieltä lapsuudesta.

Yksin on kuitenkin vaikea löytää sitä oikeaa ajatuspolkua, ja sen löytämisessä se ammattiapu auttaa. Työ on kuitenkin sun itse tehtävä. Tähän mennessä et oo halunnut ensinnäkään tehdä sitä työtä. Sitten kun tuntuu, että olet valmis siihen työhön, niin mene ihmeessä takaisin psykologille - vaikka samalle, siinä tuskin oli mitään vikaa.

Mulla on kaksi poikaa ja yksi tyttö. Ne on pojat on ihanan helppoja kasvatettavia. Niille kun opettaa tuossa 2-6v:nä, että turpiin ei lyödä eikä vasaralla hajoteta vaan rakennetaan niin niiden kanssa on aika suoraviivaista ja helppoa. Tytön kanssa taas mikään ei tunnu olevan mikään suoraviivaista ja helppoa noin kasvatusmielessä. Rakastan toki kaikkia lapsiani, mutta poikien kasvattaminen on helpompaa. Niin ja niistä tyttöjen jutuista.. Meillä nuo pojat huomaavat ja kehuvat jos äiti on käynyt kampaajalla tai muuten laittautunut. Kommentoivat nätit vaatteet herkemmin jne. ja toisen pojista kanssa minä tuossa sohvalla neulon.

uskoin, että nauttisin pojistani enemmän kun minulla olisi myös se tyttö. Se kuulostaa hassulta, mutta silloin olisi ollut helpompi keskittyä myös ihaniin poikiin, kun paketti olisi ollut täydellinen. Nyt tässä opetellaan sitten löytämään se tunne ilman täydellistä pakettia ap

Pakko kommentoida tähän ketjuun vähän negatiivisesti, mutta eihän voi ajatella että elämä on pelkästään jonkun oman unelman saavuttamista?? Mietippä hetken kuinka paljon maailmassa on ihmisiä, ja kuinka monelta puuttuu ruokaa, terveys, puoliso, turvallinen koti, ...jne.

Miten VOIT ajatella että juuri sinun pitäisi saavutaa se sinun täydellinen pakettisi; muutama poika ja se tyttö???Todella itsekeskeistä!

Lapsia ei pitäisi tehdä lisää, jos itse tiedostaa ettei halua toista sukupuolta. Eikö ole aika suuri 50%riski saada juuri sitä sukupuolta mitä ei halua??? Lapsellista leikkiä ajatuksella, että jos NYT tulisi se tyttö . HUH HUH!

Olisit edes onnellinen terveistä pojistasi. Monet kärsivät lapsettomuudesta, tai saattavat saada sairaan lapsen, osaatko kuvitella millainen suru se on? Sinun surusi puuttuvasta tyttölapsesta on lapsellinen ja naurettava, olet lukenut liikaa unelmablogeja, jossa puetaan tytöt prinsessavaatteisiin ja sisustetaan tytön huonetta!! Se ei ole OIKEAA elämää. Oikeaan elämään kuuluu pettymyksiä, suruja, murheita, jopa traagisia tapahtumia. Kuulostaa ettet kykene olemaan huomioiva ja mukana oleva äiti pojillesi ja se on todella surullista.

Ehdottaisin sinulle, että alat tekemään jotain vapaaehtoistyötä esim nuorten äitien parissa, jotta näet vähän muutakin perspektiiviä elämääsi, ja osaat arvostaa sitä mitä sinulla on!

Toki voisit adoptoida tyttövauvan Kiinasta, ja leikkiä täydellistä kotia hänen kanssaan. Mutta jäisivätkö pojat silloin ilman huomiotasi?????

Luulen että jos saisit tytön, tajuaisit että hänkin on oma persoonansa, ja luulen että äiti joka haluaa noin pahasti tytön, saa sellaisen tytön joka teininä todella saattaisi vihata äitiään, koska äiti tod.näk.yrittäisi tunkea lastaan jonkinlaiseen muottiin. MItä jos saisit tytön joka olisikin poikatyttö,haluaisi lyhyet hiukset, poikamaisia vaatteita jne...Pakottaisitko hänen röyhelömekkoihin???

Nyt selkä suoraksi ja ole kunnon äiti pojillesi!

takertuvainen vollottaja oli se sitten tyttö tai poika. Tunnen yhtä lailla reippaita poikia ja tyttöjä ja toisaalta taas nyhveröitä poikia ja tyttöjä.

Itse en jaksaisi tyttöjen prinsessajuttuja ja rauhallisia nukkeleikkejä. Pidän siitä että on menoa ja meininkiä.

Minä vastaan kahden tytön äitinä.

Esikoinen on tyttö ja kuopusta odottaessani toivottiin poikaa.No tyttö syntyi ja pienen hetken koin pettymyksen tunteita mutta ne ajatukst meni ohi kun tyttö varttui.

Ollaan siis tyttöjen maailmassa.Onhan tämä ihanaa mutta sanon sen että kumpikaan ei kyllä barbeilla tykkää leikkiä.Meillä ei vaihdella barbeille vaatteita ja muutenkaan leikitä ns.perinteisiä kotileikkejä.Tytöt rakastaa piirtelyä,hiihtämistä,luistelua ja majaleikkejä.Välillä innostuvat meikkauspäätä meikkaamaan ja tukkaa harjaamaan mutta yhden käsin sormilla ne kerrat laskettavissa.

Välillä lakataan kynsiä ja höpsötellään meikkaamalla toisemme monstereiksi,ei edes keijuksi :D

Esikoinen on ujo ja rauhallinen.Vaatteista yleensä riidellään kun kaiken pitää olla vimpan päällä (ei saa tuntua inhottavalta yms) mutta näin käsittääkseni muillakin ikäryhmänsä lapsilla (myös pojilla).Kuopus on räväkkä ja keksii kaikkea jäynää,toisaalta taas on sellainen että kaikkien pitää mennä sääntöjen mukaan.Huolehtii paljon muiden hyvinvoinnista.

Molemmat tytöt on niin erilaisia luonteeltaan,siinä missä toinen on harkisteva niin toinen jo menee ja tekee.Istuvat kyllä "nätisti paikallaan" jos tilanne vaatii mutta hei,ovat lapsia ja turha heitä vaatia istumaan paikallaan hiljaa seiska uutisten aikaan :D