Ihana tuo lapseton, joka käskee keskustelemaan uhmaikäisen kanssa :D

Katselee liikaa lastenhoitoon liittyviä sarjoja ja luulevat niiden olevan oikeaa elämää.

varsinkin silloin kun uhmakohtaus päällä :D meillä ei ainakaan silloin tehonnut yhteenkään noista mikään järkevä keskustelu vaan ihan muut toimenpiteet!

monta lapsellista (heh, miten monitasoinen sanavalinta tähän yhteyteen...) naista, jotka piilottavat kuittailunsa sanomalla että "oletpas ihana noiden neuvojesi kanssa". Kun kuitenkin tarkoittaa, että älä sä edes yritä, vaikka mä kysyisinkin neuvoa niin kuitenkin vain MÄ tiedän miten näiden lasten kanssa neuvotaan. Ethän sä elämästä tiedä muutenkaan mitään kato kun sä et oo äiti.



Eiku hetkinen... en mä niitä tunne. Täällä av:lla vaan olen teihin törmännyt. :)

On myös sitä mieltä, että jos lasta komennetaan, häntä pitää samalla lohduttaa, ettei tule paha mieli.



Sitten kyseli silmät selällään, miksi eskariuhmaiseni oli ruvennut "epäkunnioittavaksi". Minun syyni, kuulemma.

On myös sitä mieltä, että jos lasta komennetaan, häntä pitää samalla lohduttaa, ettei tule paha mieli.

Sitten kyseli silmät selällään, miksi eskariuhmaiseni oli ruvennut "epäkunnioittavaksi". Minun syyni, kuulemma.

Lasta pitäisi samalla lohduttaa kun komentaa!?! :D Eikä... kyllä nämä lapsettomien ohjeet on niin loistavaa huumoria välillä!! Ehkä siskosikin silmät siitä aukenee jos saa omia lapsia joskus...

Mulla ystävä, usemman vuoden nuorempi, lapseton. Hänen mielestään lapsen pitää antaa syödä silloin kun itse haluaa. Eli jos ruoka-aikaan ei maistu niin pitää sitten lämmittää uudestaan ruoka vaikka 15min myöhemmin jos silloin sitä haluaa. Kuulemma väärin pitää lasta sen takia nälässä että kiukuttelee pöydässä ja viskoo ruokaa. Ihan kidutukseen vertasi sitä että jäi uhmikseni ilman lounasta ja sai vasta päikkäreitten jälkeen ruokaa, silloinkin vain välipalaa (jogurtti, mysliä ja marjoja, ruisleipä pala ja lasillinen maitoa).

Meillä myös me kuulemma kidutamme lasta, kun emme anna hänen syödä koko ajan. Siskoni mielestä lapsen vierellä pitää olla alati ja aina lautanen kädessä. Siitä sitten "huomaamatta sujautetaan ruokapala kuin linnunpojalle".

Voi elämä.

Meillä myös me kuulemma kidutamme lasta, kun emme anna hänen syödä koko ajan. Siskoni mielestä lapsen vierellä pitää olla alati ja aina lautanen kädessä. Siitä sitten "huomaamatta sujautetaan ruokapala kuin linnunpojalle".

Huomaamatta kuin linnunpojalle... :D Juu, hyvin voisi samata ihmisestä olla kyse! ;)

Jopa uhmaikäisinä.

Ehkä vikaa on puhujassa itsessään jos sana ei mene perille.

Jopa uhmaikäisinä. Ehkä vikaa on puhujassa itsessään jos sana ei mene perille.

Toisilla on enemmän sitä temperamenttia, sillä pärjää elämässä. Moiset nässykät on sellaisia, mummoni sanoin "hiljaiseksi peloteltuja" lapsia.

Lapsia ja uhmaikäisiä on monenlaisia. Minun esikoiseni on kuin minä itse: Jos suutumme, ei kannata sanoa tasan yhtään mitään, vaan odottaa, että suuttumus talttuu.

taas komensi ruokapöydässä puolivuotiastani. "Pöydästä ei nousta, ennenkuin on lautanen tyhjä..." Voi apua...

Jopa uhmaikäisinä.

Ehkä vikaa on puhujassa itsessään jos sana ei mene perille.

Vaikka teillä on ymmärretty puhetta ei se tarkoita että kaikkien muittenkin lapset ymmärtää. Meillä ainakin ihan turha uhmikselle puhua kesken kiukuttelu. Yleensä vaan alkaa huutaa kovempaa ettei kuulisi mitä sanon... enkä tosiaankaan viitsi alkaa mihinkään kilpalaulantaan.

Muuten kyllä puhetta ymmärtää ja juttelemme paljon. Kiukutellessa vaan ei kuuntele.

Jopa uhmaikäisinä. Ehkä vikaa on puhujassa itsessään jos sana ei mene perille.

Kun lapsi huutaa naama sinisenä omaa tahtoaan, voihan siinä lämpimikseen jotain puhuakin. : D Turha kuitenkaan odottaa minkäänlaista järkevää vastausta kiljuvalta 2 -vuotiaalta.

Kun tilanne on rauhoittunut, voi tietysti jutella, mutta aika vähän sellainen just 2 v täyttänyt ymmärtää tai välittää. Kun tunne tulee, se tulee täysillä päälle. 3 -vuotias jo muistaa ja tajuaa vähän enemmänkin, heidän kanssaan voi neuvotella jo ennen uhmakohtauksen iskemistä, jos hyvä tuuri käy...

hän on lapseton ja helvetin hyvä jakelemaan kaikenlaisia neuvoja..



"jos lapsen nukuttaa myöhemmin, hän nukkuu pitempään." meidän napero kyllä herää joka aamu samaan aikaan sama milloin sen laittaa nukkumaan..



"lapsen elämä on köyhää, jos hänellä on noin vähän leluja" voi jeesus, 2-vuotias löytää kyllä virikkeitä vaikka pihanurtsilta.. leluja on meillä liikaa.



"lapsen oikeus on valita mitä hän syö" jos meidän kranttuilija itse saisi ruokansa valita, se olisi juustoa ja jogurttia. ehkä muutama suklaakeksi. juomaksi mehua. tuskin kuitenkaan..



"miksi äidit valittavat vauva-ajasta? nukkuisivat enemmän niin jaksaisivat" tähän tuskin tarvitsee edes sanoa mitään..

Jopa uhmaikäisinä. Ehkä vikaa on puhujassa itsessään jos sana ei mene perille.

Kun lapsi huutaa naama sinisenä omaa tahtoaan, voihan siinä lämpimikseen jotain puhuakin. : D Turha kuitenkaan odottaa minkäänlaista järkevää vastausta kiljuvalta 2 -vuotiaalta.

Kun tilanne on rauhoittunut, voi tietysti jutella, mutta aika vähän sellainen just 2 v täyttänyt ymmärtää tai välittää. Kun tunne tulee, se tulee täysillä päälle. 3 -vuotias jo muistaa ja tajuaa vähän enemmänkin, heidän kanssaan voi neuvotella jo ennen uhmakohtauksen iskemistä, jos hyvä tuuri käy...

ja nähdä sieltä oma epätäydellisyytensä mutta monesti vikaa on vanhemmassa itsessään jos ei omien lastensa kanssa pärjää.

Kyllä minä ainakin olen keskustellut uhmiksen kanssa, ja monta kertaa se uhmakohtaus ei edes alkanut kun asiasta juteltiin rauhallisesti, selitettiin miksi nyt toimitaan tietyllä tavalla. Tietty jos kohtaus on jo päällä ei puhumisella ole samanlaista vaikutusta. Jos kierrokset on päässeet menemään yli, on asiasta keskusteltu kun on rauhoituttu. Ja kyllä siitä tuntui olevan apua, koska harvemmin lapsi sitten riehaantui samasta asiasta uudestaan, eikä koskaan esim. kaupassa.



Ei lapset ole tyhmiä, kyllä niiden kanssa kannattaa keskustella, uhmaikäisenkin.

"Kyllä mun lapsi vaan tekee niin ja näin".



Nää on myös hauskoja: Koska oma lapsi tekee toisin, se osoittaa toisten äitien olevan omienkin lasten suhteen väärässä.



Meillä esikoinen sai raivareita 2-vuotiaana, jolloin häneen ei saanut koskea. En saanut minkäänlaista kontaktia, ei sylillä, ei puheella, ei huudolla, ei jäähyllä, ei edes herkulla (jep, sitäkin joskus kokeilin :D ) Hän vain raivosi aikansa ja tuli sitten syliin kun oli siihen valmis.



Toinen lapsi taas tulee nopeammin syliin ja hän myös kuuntelee jos yritän neuvotella asiasta.



Lapset ovat erilaisia ja varmasti suurin osa äideistä tietää, mikä oman lapsen kohdalla on paras keino toimia.

Yleensä nämä "keskustelijat" on juuri niitä, joilta on pallo hukassa ja lapsen uhma pelottaa.

En näe mitään järkeä siinä antaisin uhmiksen raivostua kaikesta. Jos pystyn puhumalla estämään sen ettei uhmis hikoonnu siitä että ei saa sinisiä sukkia jalkaan kun ne ovat pesussa, niin mitä pahaa siinä on?

Ja temperamenttia löytyy sekä minusta että lapsesta vaikka muille jakaa, eli ei ole kyse siitä että olisimme jotain hiljaisiksi peloteltuja nössyköitä.

Yleensä nämä "keskustelijat" on juuri niitä, joilta on pallo hukassa ja lapsen uhma pelottaa.