Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
7 vuotiaan tytön järkyttävät raivokohtaukset.
25.08.2010 |
Voiko tälläinen olla "normaalia" vai onko jotain pahasti pielessä?
Tyttö on saanut järjettömiä raivokohtauksia jo noin kolmen vuoden ajan. Toisinaan niitä tulee kerran viikossa, toisinaan päivittäin monen viikon ajan. Joskus jopa useita kertoja yhden päivän aikana.
Kohtaus alkaa mistä vain. Ihan pienestä (ja aikuisen mielestä olemattomastakin) asiasta. Esim, paidan väristä, housun materiaalista, kiellosta mennä ulos, "väärästä" välipalasta, hammaspesusta, lastenohjelmasta (ei tulekaan lempiohjelmaa telkkarista) tai joskus jopa niin, ettei mitään selkeää syytä ole.
Tyttö alkaa venkoilemaan, repimään vaatteitaan, sätkii, repimään hiuksiaan (niin että tuppoja lähtee). Kohtauksen pahentuessa kynsii itseään, potkii seiniä, huonekaluja, mitä vain. Vaikuttaa siltä, että tyttö on raivossaan niin syvällä, ettei enää tunne mitään, eli jalat voivat olla mustelmilla, reidet kynsimisestä verinaarmuilla jne.. Vielä kun pahenee niin sokeana raivosta käy veljiensä päälle, minun päälle (äiti), kynsii, repii hiuksia, potkii rimpuilee, reuhtoo, heittelee tavaroita..
Ja todellakin, on aivan sokeana raivosta. Tyttöön ei saa mitään kontaktia, hän kirkuu, huutaa, ja taistelee kuin raivopää. kiinni ei pysty pitämään, edes minun voimat eivät riitä vaikka tyttö on laiha kuin mikä. Jalat vaan sätkii ja potkii mielettömällä voimalla, potkuja satelee ja kynnet raastaa ja kädet takertuvat hiuksiini repien niistä tuppoja. Rauhoittelu ei auta, tiukka komentaminen ei auta. Tyttö on raivonsa syövereissä.
Kohtauksen tullessa koko muu perhe joutuu pysähtymään, toiset lapset saavat olla ilman huomiota ja valvontaa ja joutuvat olemaan kauempana. Minulla menee näitten kohtausten hoitamiseen vaihtelevasti puolesta tunnista jopa kahteen tuntiin.
Onneksi olen kotiäitinä, koska tänäaamuna olisin auttamattomasti myöhästynyt töistä, ja sisarukset hoidosta, jos työelämässä olisin.
Tänä aamuna raivoa kesti 45 minuuttia ja tämä aika meni minulla ja miehellä täysin lapsen kanssa, mitään muuta emme olisi ehtineet/pystyneet tekemään.
Olen asiasta puhunut neuvolassa, mutta kekusteluasteelle se on aina vaan jäänyt. tuskin kukaan on edes kirjannut sitä ylös mihinkään.
Normaalia kuulemma on, tyttö on kuulemma vaan hieman muita tulisempi ja temperamenttisempi.
Esikoulussa yritin puhua esikoulun opettajan kanssa, hän kyllä kuunteli ja voivotteli, mutta sanoi että on vaikea kuvitella tyttöä sellaisena, koska käyttäytyy aina eskarissa mallikelpoisesti.
Kotona ilkeilee ja tekee päättömyyksiä, jotka eivät enää tuon ikäisen käytökseen kuulu, esim. piirtelee seiniin, sotkee ruualla, silppuaa paperia, repii kirjoja, kiusaa pikkusisaruksiaan (ja jopa isompaa sisartaan), rikottaa toisten leikkejä... lista on loputon, mutta voisi kiteyttää vertaamalla 3 vuotiaan tuhmuilevaan käytökseen.
Väkisillä herää kysymys, että missä sitten on jotain vikaa?
Meillä on normaali perhe, emme käytä päihteitä, lapsille annamme aikaa, ulkoilemme ja puuhailemme yhdessä.
Tytöllä on sisaruksia ja on kavereita (niitäkin nyt vähemmin, koska tapana on kiusata kavereita ja tästä syystä pihakaverit ovat alkaneet vältellä tyttöä).
Meillä on säännöllinen päivärytmi ruokailuineen ja nukkumaanmenoineen. Yöuni on riittävän pitkä, nukkumaanmenoaika on klo 20.00
Kuulostaako normaalilta? Onko kellään samanlaista? Onko toivoakaan että tämä tästä itsekseen paranisi edes jonkun verran tai menisi jopa kokonaan ohi?
Alan olemaan ihan loppu tämän asian kanssa.
Mihin voin ottaa yhteyttä, kun kaikkialla tunnutaan vain pitävän tätä normaalina, temperamettisen tytön käytösenä.
Kommentit (66)
Tuo sinun tarinasi kuulostaa ihan meidän perheeltä. Onneksi on muitakin lapsia jotka raivoo ja tuhoo
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siitä kuvaillaan nimenomaan tuollaisia lapsia, joilla turhautumisensietokyky ja joustavuus eivät ole vielä kehittyneet. Tyypillistä on, että lapsi on älykäs ja normaali muuten, mutta jos joku asia ei mene kuten hän on päässään etukäteen suunnitellut, raivokohtaus alkaa. Sisarukset ovat usein paljon "normaalimpia" ja kärsivät tilanteesta, kuten koko lähipiiri.
Itsellämme on tulistuva lapsi (ja kaksi muuta, rauhallista lasta, joihin tehoavat perinteiset menetelmät) ja olemme saaneet kirjasta paljon apua. Kukaan psykologi tai lastenlääkäri ei ole löytänyt lapsesta mitään vikaa. Hän on poikkeuksellisen älykäs ja lahjakas ja pohtii asioita vähän liikaakin. Koulu sujuu todella hyvin ja kavereita on paljon. Kohtaukset näytetään vain omille perheenjäsenille.
Kannattaa hakea kirjastosta kirja ''Nancy''. Kuulostaa että teillä olisi samaa mitä kirjan henkilällä. Tositapahtuma. Apu saattaisi löytyä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo että piirtelee seiniin, sotkee, rikkoo jne viittaa ainakin ihan suoraan siihen että lapsi haluaa huomiota vanhemmilta.
En kauheasti osaa neuvoa sinua, sillä myös minulla on tuollainen raivopää. On vain paljon nuorempi. On vasta 3v, mutta samalla tavalla raivonnut 1-vuotiaasta. Ei ole normaalia uhmaa vaan samanlaista sokeaa raivoa, hiusten raastamista, raapimista, potkimista, lyömistä, pää edellä sohvalta tai sängyltä alas syöksymistä. Kohtaus kestää puolesta tunnista tuntiin. Neuvolan terkkari väitti että yleensä tällaisissa raivareissa (ei todellakaan normaaleja kiukkupotkuraiviksia) lapsi ei muista jälkeenpäin mitään "kohtauksestaan".
Nyt talvella kohtaukset vähän helpottaa kun tunteita viilennetään ulkona. Raivokohtauksen iskiessä ja pitkittyessä otan lapsen syliin ja mennään hetkiseksi ulos huutamaan. Neuvolasta vinkattiin toimimaan näin ja kyllähän se hiukan nopeuttaa rauhoittumista.
Mitkään rangaistukset eivät minun lapsellani vielä toimi näissä raivareissa iän puolesta, enkä usko että 7-vuotiaallekaan auttaisi rangaistukset näissä. Kun eivät voi hallita itseään sen raivarin tullessa, niin turha siitä silloin on rangaistakaan.
Ideaali tilanne olisi se, jos tyttö oppisi itse tunnistamaan milloin raivari iskee ja siirtyisi raivoamaan jonnekin turvalliseen paikkaan.
Perheneuvolasta varmaan saisitte hyviä neuvoja.
Koita jaksaa!
Ei ole normaalia käytöstä. Ensinnäkin tuo vaikuttaa valitettavasti siltä että tyttö hakee teiltä huomiota ja on oppinut että käyttäytymällä noin te välttelette hän raivokohtauksia ja jos sellaisen järjestää hän saa täyden huomion molemmilta vanhemmilta yhtä aikaa! Ensinnäkin juttelin työtn kanssa kun on rauhallinen. Sanoisin tytölle että tuollainen käytös loputtava, jos se vielä jatkuu siitä seuraa joku rangaistus. Jäähy, viikkorahan menetys ym. joku jolla on merkitystä lapselle. Teidän tehtävänne on asettaa rajat. Jos annat tilanteen jatkua noin lapsi tulee teininä kotiin kännissä ja aineissa, sytyttää teidän kodin palamaan, puukottaa teidät ym. Jos et pysty halitsemaan 7 vuotiaan käytöstä et sitä pysty hallitsemaan myöhemminkään. Tuohon tilanteeseen olisi pitänyt puuttua napakasti jo silloin kolme vuotta sitten kun se alkoi!
Eikä mitään "huomion hakemista". Tuossa on ihan selkeitä autismiin/aspergeriin tms. viittaavia piirteitä. Lääkäriin ja heti. Etsikää asiaan erikoistunut yksityislääkäri niin ottavat vakavasti. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kriisikeskus Mobile avoinna 24h puh. 0142667150
Kriisikeskus Mobile avoinna 24h puh. 0142667150
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsesi on siis saanut ensimmäisen kerran "järkyttäviä" kohtauksia ollessaan neljä vuotias. Miten suhtauduit niihin? Omat lapsenikin suuttuivat minulle tuossa iässä. Aivan normaalia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Herranen aika, mitä vastauksia! Siellä jokainen oman elämänsä psykologi, psykiatri, pyhimys ja kaikkitietävä tekee kilvan mitä jännempiä diagnooseja. Ja väliin vähän syyllistämistä, kauhukuvia ja tuomitsemista. Hyi hitto näitä keskustelupalstoja, pakko yrittää pysyä pois.
Ap: jos neuvola ei ota vakavasti, käykää lääkärin pakeilla joko julkisella tai yksityisellä ja pyytäkää lähete neurolle ja / tai psykiatriselle. Täällä palstoilla et saa muuta kuin paskaa niskaasi ja entistä huonomman olon. Ei kannata ehkä kysellä täällä sen perään, mikä on normaalia. Normaalia on keskustelupalstamittarilla niin kapea alue ihmisen toiminnasta, ettei sille suikaleelle kukaan mahdu.
Tsemppiä, kyllä se lähtee oikeiden asiantuntijoiden avulla selviämään!
Joskus omilla vanhemmilla ei ole kykyä kasvattaa lasta, joka syntyy tähän maailmaan vaatien sen oman ajan, sen oman tavan, olla arvostettu perheenjäsen.
Sinä et ole lapsesi vastustaja, joka jakelee rangaistuksia. Kerro lapsellesi, että seisot hänen takanaan, vaikka hän tekisi virheitä. Kerro että olet itsekin tehnyt virheitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ota yhteyttä kouluterveydenhoitajaan ja pyydä päästä juttelemaan tytön tilanteesta. Ohjaavat varmasti perheneuvolaan. Tiedät itsekin, että apua on haettava jo man itsesi jaksamisen vuoksi. Tilanne ei varmasti ratkea odottamalla, jos on jo kole vuotta kestänyt. Tsemppiä ja jaksamista. Apua pitää usein vaatia!
[quote author="Vierailija" time="19.11.2014 klo 22:02"]Herranen aika, mitä vastauksia! Siellä jokainen oman elämänsä psykologi, psykiatri, pyhimys ja kaikkitietävä tekee kilvan mitä jännempiä diagnooseja. Ja väliin vähän syyllistämistä, kauhukuvia ja tuomitsemista. Hyi hitto näitä keskustelupalstoja, pakko yrittää pysyä pois.
Ap: jos neuvola ei ota vakavasti, käykää lääkärin pakeilla joko julkisella tai yksityisellä ja pyytäkää lähete neurolle ja / tai psykiatriselle. Täällä palstoilla et saa muuta kuin paskaa niskaasi ja entistä huonomman olon. Ei kannata ehkä kysellä täällä sen perään, mikä on normaalia. Normaalia on keskustelupalstamittarilla niin kapea alue ihmisen toiminnasta, ettei sille suikaleelle kukaan mahdu.
Tsemppiä, kyllä se lähtee oikeiden asiantuntijoiden avulla selviämään!
[/quote]
Kyllä äidin kannattaa katsoa peiliin, eikä ulkoistaa kasvatusvastuutaan. Itse olen kasvattanut kaksi lasta yksin. Toki hankaluuksia on ollut, mutta silloin puhalletaan yhteen hiileen ja seisotaan yhtenä rintamana. Ei olisi tullut mieleenkään nostella käsiä pystyyn ja vaatia apua tyyliin " kun tuo minun kakara on niin kauhea". Mikä teitä vaivaa?
[quote author="Vierailija" time="05.09.2010 klo 20:45"]
Kuulostaa minustakin asperger-piirteiltä
Ehdottomasti ottaisin yhteyttä lastenpsykiatriin.
[/quote]
Kestipä kauan, että joku keksi tämän muotisanan tänne! :D
Olin lapsena aivan samanlainen kuin kuvailemanne pieni raivotar, ja kerrotakoon, että olen nykyisin suhtkoht normaali, töissä käyvä parikymppinen... ja mulla ei ole aspergeria. Unohtakaa toi sana tästä nyt kokonaan älkääkä jankuttako siitä, vituttaa jo ilman sitäkin, koska noi ongelmat on kaukana aussista.
Mun lapsuuteni aikuiset saattaisivat kertoa, että elin tavallisen lapsuuden ja kaikki oli hyvin, mutta todellisuus on aivan toinen. Meillä ei kotona todellakaan ollut kaikki hyvin, vaikka tavallisilta vaikutimmekin ja koulutaipaleen aloitus vasta kamala olikin. On psykologinen fakta, että seitsemänvuotiaana sitä on ihminen herkimmillään, koska koulutaipale alkaa ja sitä myöten itsetunto laskee ensimmäisen lukukauden puoliväliin mennessä. Ei ole enää paras tai ensimmäinen kaikessa ja saa joskus touhuistaan ihan suoranaisen murskakritiikin opettajalta.
Mitä muistan lapsuudesta, niin mun raivokohtaukset johtuivat välinpitämättömyydestä tai suoranaisesta aikuisten piittamaattomuudesta sekä kyvyttömyydestä kohdata herkkä lapsi, joka yritti piilottaa sitä kovan nahkansa alle. Raivokohtaukset johtuivat myös lapsuuden aikaisesta kyvyttömyydestä sanoittaa omia tunteitaan. Mun raivokohtausten taustalla oli yksinkertaisesti se, että oma lapsensisin oli täynnä lokaa. Koulussa saattoi tapahtua asioita, jotka sattuivat, mutta niistä ei osannut kertoa. Kaverit vieroksuivat, joku töni, joku sanoi pahasti, oli viimeisenä jonossa koska joku etuili.. ihan mitä tahansa saattoi sattua, mikä tuntuu nyt aikuisesta ihan pöh- tason tapahtumilta, mutta lapsena ne on isoja juttuja. Itse otti koulussa ja julkisilla paikoilla aina sen vierasmoodin päällensä, jolloin nieli huomaamattaan kaiken arkuuttaan ja yritti käyttäytyä auktoriteettien nähden mahdollisimman hyvin.
Kun joskus yritti puhua näistä kasautuneista tuntemuksistaan, niin aikuiset saattoivat vähätellä näitä mitättömyyden tuntemuksia joko tietämättään tai tahallaan. Toisinaan aikuiset eivät joko jaksaneet tai ehtineet jäädä keskustelemaan tuntemuksistani tai auttaneet myötäelämään tunteitani, ja usein olin vielä niin umpimielinen etten kertonut tapahtumista. En vain osannut. Kun lopulta joku aikuinen ehti tehdä sen, itse tunsi valtavaa kiitollisuutta. "Hei, toi ymmärsi", mutta samalla koin hirveää häpeää. Usein aikuiset eivät kuitenkaan ehtineet jutella syvällisiä. Joko toisten aiheuttamaa mielipahaa dissattiin, tai sitten aikuiset näkivät tilanteen sillä tavalla vinosti, ja tää on lapsien maailmassa yleistä että kehut kasaantuvat ja niin myös lasten tekemät ilkityöt. Joka paikassa on aina se yksi, jota pidetään lemmikkinä ja taas se yksi, josta puhutaan että on se paha lapsi, joka ei osaa käyttäytyä ja kun sen roolinsa on saanut niin siitä ei pääse pois.
Mutta kerrottakoon konkreettisesti vinoista tilanteista, jolloin syyllisyyttä kasattiin taas osin aiheetta, oli esim. kerran, kun mulla oli koulussa tilanne, jossa yksi poika aukoi mulle päätään. Se oli tehnyt sitä koulun alusta asti, ja se oli tahallisen ilkeää. Kerran mulla oli kädessä sakset, ja seitsenvuotiaan tempperamentilla löin sitä jätkää poskeen sillä kädellä missä ne sakset olivat sen jälkeen kun se oli tullut itse aukomaan päätään mun pulpetille. Se oli puhdas vahinko, enkä todellakaan voinut ajatella tuollaisia asioita koska olin seitsenvuotias ja lapsellinen, ja reaktio oli puhtaan primitiivinen eli ne sakset unohtuivat käteen. Vasta lyönnin jälkeen tajusin, että hups, mitä tuli tehtyä, mutta mitään pahempaa ei tapahtunut kuitenkaan. Mutta arvaat varmasti, missä muodossa tämä juttu kanneltiin opettajalle? "Mä kerron opelle että sä löit mua saksilla korvaan." Opettaja ei edes suostunut kuuntelemaan, mistä riita lähti, vaan syyllisyys kasattiin kaikki yksin mun niskaani. Se toi taas lisää nauloja siihen arkkuun, jota oltiin kasattu koko koulualku.
Onko lapsesi muuten jo koulussa? Onko hänen lähellään ylipäätään joitain ihmisiä, jotka saattavat olla häntä kohtaan jotenkin kuormittavia? (Opettaja, joku koulussa, teidän tuttu, tuttujen lapset..?)
Tällaiset jutut kasautuivat, ja sitä vaikeutti se, ettei sitä yhteyttä omaan itseensä oikein löytänyt. No lapsena tuskin löytääkään, koska sellaisia taitoja ei vain ole. En osannut hahmottaa tunteitani, enkä uskaltanut edes puhua niistä. Sen sijaan aloin satuilla asioita - kerroin, että joku on kateellinen mulle, eli käänsin oman kateuteni toisin päin. Kerroin myös itselleni ja toisille kaikenlaisia tarinoita, joissa ei ollut mitään järkeä ajattelematta mitään seurauksia. Jälkeenpäin mietittynä se oli aivan normaalia käytöstä sellaiselle lapselle, joka on hiukan eksyksissä. Mulla ei ollut kavereita, kotiolot taas olivat mulla aivan poskellaan, joten etäännytin itseni tilanteesta kertomalla stooreja.
Lopulta tää juttu meni niin, että kun pääsin kotiin ja pystyin tuntemaan turvallisesti, se oli helvetti auki. En osannut puolustaa itseäni itse tilanteissa, jolloin jotain epäoikeudenmukaista tapahtui, joten se jäi kalvamaan. Harmitti alitajuisesti kaikki se mitä oli ulkomaailmassa kokenut, ja annoin palaa heti kun tarra ei irronnut arkista, siskolla oli väärä ilme tai olin vain väsynyt. Suomeksi sanoen purin pahaa oloani. kamat lentelivät, rikoin rikkaharjan ja kihvelinkin kerran ja paruin ihan hirveästi. Äiti ei tiennyt mistä se johtui, eikä osannut edes kysyä.
Epäoikeudenmukaisuuksien kokemisen myötä ja puolustuskyvyttömyydestä johtuvan häpeän takia tuli mukaan kolmas elementti, sadistinen tarve aiheuttaa mielipahaa toisille. Purin sitä lapsen kiukkua aivan vääriin ihmisiin; tuhosin toisten leikit, sekaannuin juttuihin jotka mulle eivät kuuluneet ja osoitin vihani avoimesti toisiin. Se oli puhdasta hallantekoa.
Vasta 17-vuotiaana kun psykologi heitti tunnekorttipakan tiskiin välillemme, jossa oli eriteltynä kaikkia tunteita kortti kerrallaan, ja pyysi kertomaan mitä tunnen missäkin tilanteessa korttien avulla, niin opin hahmottamaan ongelmien juuret. Hän esitti kysymyksen, johon vastasin kaikilla korteilla joita tilanteeseen koin liittyvän. En ollut tiennyt, että on sellaisiakin tunteita kuin tyrmistyminen, häpeä, epätoivo, jne. ja vasta sitä kautta opin vuoropuhelemaan itseni kanssa terveellä tavalla.
Lapsesi on vasta seitsemän, joten tuota ei voi suoraan suositella hänelle mutta jotain tunteiden kanssa pelaamista tuossa on taustalla. Nuo raivarit eivät ole syy vaan oire suoraan jostain, mitä lapsesi ei osaa suoraan kertoa.
Kaikkein parhainta on, kun pysyt tukevana aikuisena hänen lähellään etkä hylkää häntä kriittisellä hetkellä. Älä missään tapauksessa anna hänen luulla, että olet hukassa hänen kanssaan, ja vaikka olisitkin, niin älä näytä sitä. Se vain lisää lapsen tuskaa. Raivarin tullessa paina lapsi lattiaan kiinni ja pitele hänen käsiään, ettei hän pääse vahingoittamaan ketään, ja vielä vähemmän itseään. Se tuntuu julmalta, mutta ei ole muuta vaihtoehtoa, ennen kuin olette käyneet psykologin juttusilla joka osaa antaa ammattilaisen näkökulman asiaan. Älä muuten tee samaa kuin äitini teki, ja demonisoi psykiatreja tai psykologeja lapselle. Hän puhui aina vihaisena, että hän vie mut kallonkutistajalle kun riehaannuin muutaman kerran ihan kunnolla, ja sain sellaisen käsityksen että olen loppuelämäni pilalla jos sellaiselle joudun. Vasta aikuisuuden kynnyksellä tajusin, että se oli ihan parasta mitä mulle saattoi tapahtua.
Seuraa myös, onko jotain sellaista pinnan alla, mitä et ole tajunnut edes havaita aiemmin lapsen elämässä, josta hän voisi oirehtia? Sitä paitsi vahva tahto ja myrkyisä tapa pitää puolensa on oikein kanavoituna tässä maailmassa vahvuus, ei syy epätoivoon. Lapsellasi vain on vielä tekemistä asian kanssa, että se tulee terveellä tavalla ilmi.
[quote author="Vierailija" time="14.01.2012 klo 18:40"]
Eikä mitään "huomion hakemista". Tuossa on ihan selkeitä autismiin/aspergeriin tms. viittaavia piirteitä. Lääkäriin ja heti. Etsikää asiaan erikoistunut yksityislääkäri niin ottavat vakavasti. Tsemppiä!
[/quote]
Ei mullakaan ole aspergeria tai autismia vaikka olin aika raivotar pienenä. En muuten ole enää, vaikka mitään diagnooseja ei haettu, joten menkää nyt hevon..tiesminne noitten diagnoosienne kanssa :D
Vaikka teillä ei olis aspergeria ollutkaan, ap:n lapsella voi hyvin olla.
Että menkää nyt ihan itse ...ties minne olettamuksienne kanssa.
[quote author="Vierailija" time="20.11.2014 klo 00:31"]
Vaikka teillä ei olis aspergeria ollutkaan, ap:n lapsella voi hyvin olla. Että menkää nyt ihan itse ...ties minne olettamuksienne kanssa.
[/quote]
Mikä pakko joka väliin sitä aspergeria on täällä tunkea? Aiemmin se oli narsismi, nykyisin asperger ja autismin koko kirjo mitä viljellään kuin kauraa keväisin. Joku kertoo raivokohtauksesta kaupassa - ahaa, asperger. Mies kysyy ruokapöydässä, mitä safkaa missäkin on ja nainen kirjoittaa siitä täällä, niin eikö vähintään yksi pallinaama ole kertomassa, miten se on ehdottomasti aspergeria eikä vaikka allergisen ihmisen varmistus asialle ettei ruuassa ole mitään tappavaa. Joku kertoo ajaneensa ojaan, niin siihen löytyy selitys miten autistisille ihmisille myönnetään ajokortit ihan kiintiönä kun eu antaa siihen nykyisin tukirahoituksia..:P Siis_oikeesti_hajotkaa_jo siihen aspergeriinne, meistä ei kukaan sitä tiedä mikä kenelläkin näistä alottajista on näiden linjojen läpi, joten jättäkää noi diagnoosit veke ja sanoittakaa epäilyksenne vaivojen syystä ja laadusta edes jotenkin toisin.
Alue: Aihe vapaa
Melkoista maallikkopsykologiaa, Insestiepäilyä ei kannata heittää ennen kuin siihen on todella painavat perustelut.