Miten hirvittävästä epävarmuudesta voi koulia itsensä eroon?

Mä olin lapsena ja nuorena aikuisena todella epävarma. Se on lapsuuden peruja; äitini on hyvin epävarma itsestään. Ihan ihmeellistä sinäänsä; hän on upean näköinen ja itsestään huolta pitävä, kasvatti meidät veljeni kanssa yh:na ja pärjäsi, teki siinä ohessa uraakin. En voi ymmärtää, miksi äiti on vieläkin niin epävarma, mutta ehkä se johtuu taas hänen lapsuudestaan - mikään ei ollut tarpeeksi hyvää hänen äidilleen..



Vasta aikuisena olen päässyt epävarmuudestani. Mulla auttoi äidistä eroon pääsy - kauheeta sanoa, mutta epävarman kanssa tulee itsestäkin epävarma.



Aloin kehua itseäni (joo tiedän, Suomessa ei saisi kehua itseään, mutta kukas muukaan sen tekisi sitten??) kaikesta missä olin onnistunut. Kehuin jos töissä meni hyvin ja pistin tarkasti mieleen, jos joku muu kehui.



Miettimällä mietin, missä olisin hyvä, ehkä jopa parempi kuin joku muu! ;-)



Päätin myös, että en töissä näytä jos olen epävarma, vaan nostan pään vähän pystympään ja selän suoraan ja hymyilen vakuuttavasti - ja se toimii?! Ihmeellistä!



Osaatko sanoa, mitä pelkäät? (jos ei niin ei haittaa, pelothan eivät ole rationaalisia) Loppujen lopuksi ihminen pelkää ihmeellisiä asioita, joihin ei kannattaisi laittaa aikaa eikä energiaa.



Itse pelkäsin (ja oikeasti, pelkään vieläkin, mutta en näytä sitä) tanssimista. Joo, ajattelin aina että koko maailma katsoo ja nauraa... kunnes tajusin kerran kun taas istuin diskossa katsomassa kun muut tanssivat, että eivät he sen kummemmin tanssi kun minäkään, mutta he eivät välitä! He nauttivat! He nauravat! He hytkyvät, mutta mua ei naurata katsoa heitä...



Siinäpä se. Että tavallaan pitää ajatella itseään maailmana napana mutta kaikessa positiivisessa vain. Negatiivisten ajatusten iskiessä kannattaa muistaa, että ei oikeasti kukaan parempikaan ole :-)



Tsemppiä ja tosiaan, luulisin, että käynti psykologilla voisi auttaa enemmän kuin tää palsta, jossa saa välillä aika inhottavia vastauksia, vaikka ihan nätisti kysyy.



Hyvää kesää sulle!

Olen itse kamppaillut koko ikäni saman asian kanssa. Viisi vuotta psykoterapiaa ja vuosi life coachin sparrauksessa eivät auttaneet.



Askelen menin lopulta eteenpäin, kun pakon sanelemana totesin, että minä olen tällainen ja elämäni on tällaista eikä sille kukaan eikä mikään voi mitään. Sopeutuminen ja antautuminen on antanut rauhaa omaan päähän, vaikka perusproblematiikka on ja pysyy kuolemaani asti.

sellaiseen välinpitämättömyyteen, ettet niin tarkkaan ajattele tekojesi seuraamuksia. Teet vähän enemmän ja mieti vähemmän. Sitä kautta totuttelet olemaan murehtimatta ja sitten olemaan rohkea. Aste asteelta.

Mä olin lapsena ja nuorena aikuisena todella epävarma. Se on lapsuuden peruja; äitini on hyvin epävarma itsestään. Ihan ihmeellistä sinäänsä; hän on upean näköinen ja itsestään huolta pitävä, kasvatti meidät veljeni kanssa yh:na ja pärjäsi, teki siinä ohessa uraakin. En voi ymmärtää, miksi äiti on vieläkin niin epävarma, mutta ehkä se johtuu taas hänen lapsuudestaan - mikään ei ollut tarpeeksi hyvää hänen äidilleen.. Vasta aikuisena olen päässyt epävarmuudestani. Mulla auttoi äidistä eroon pääsy - kauheeta sanoa, mutta epävarman kanssa tulee itsestäkin epävarma. Aloin kehua itseäni (joo tiedän, Suomessa ei saisi kehua itseään, mutta kukas muukaan sen tekisi sitten??) kaikesta missä olin onnistunut. Kehuin jos töissä meni hyvin ja pistin tarkasti mieleen, jos joku muu kehui. Miettimällä mietin, missä olisin hyvä, ehkä jopa parempi kuin joku muu! ;-) Päätin myös, että en töissä näytä jos olen epävarma, vaan nostan pään vähän pystympään ja selän suoraan ja hymyilen vakuuttavasti - ja se toimii?! Ihmeellistä! Osaatko sanoa, mitä pelkäät? (jos ei niin ei haittaa, pelothan eivät ole rationaalisia) Loppujen lopuksi ihminen pelkää ihmeellisiä asioita, joihin ei kannattaisi laittaa aikaa eikä energiaa. Itse pelkäsin (ja oikeasti, pelkään vieläkin, mutta en näytä sitä) tanssimista. Joo, ajattelin aina että koko maailma katsoo ja nauraa... kunnes tajusin kerran kun taas istuin diskossa katsomassa kun muut tanssivat, että eivät he sen kummemmin tanssi kun minäkään, mutta he eivät välitä! He nauttivat! He nauravat! He hytkyvät, mutta mua ei naurata katsoa heitä... Siinäpä se. Että tavallaan pitää ajatella itseään maailmana napana mutta kaikessa positiivisessa vain. Negatiivisten ajatusten iskiessä kannattaa muistaa, että ei oikeasti kukaan parempikaan ole :-) Tsemppiä ja tosiaan, luulisin, että käynti psykologilla voisi auttaa enemmän kuin tää palsta, jossa saa välillä aika inhottavia vastauksia, vaikka ihan nätisti kysyy. Hyvää kesää sulle!

Terveisin hieman samoin ajatteleva, mutta ei ap.

Hyvää kesää sinnekin:)

Hmm.. äitini on aina opettanut, että pitää olla vaatimaton. Hän itse on esimerkki siitä. Ja vaikka itse en perusluonteeltani varsin niin vaatimaton ole ollut nuorempana, olen huomannut, että minusta on tullut sellainen. Koen, että on oltava nöyrä ja vaatimaton. Itsestään ei missään tapauksessa saa tehdä millään tavalla numeroa. Sekin on oma ongelmansa minulla :( Ja vaikeuttaa elämääni.

ap

Ei sinun pidä kuunnella muuta kuin juurikin omaa tuntoasi, syvää sisintäsi.



Mikä sinusta on oikein rehellisesti? Jos toimit sen mukaan ja hoidat itseäsi, alat arvostaa itseäsi rehellisenä ihmisenä, niin jossakin vaiheessa olet ylpeä itsestäsi.



Minulla on ollut samaa. Olen kuullut paljon arvosteluja epävarmuudestani ja kysymyksiä, miksi olen niin epävarma itsestäni. Oikeastaan osaan jo nauraa noille itsekseni, sillä ne, jotka kuvittelevat olevansa itsevarmoja, eivät ole lähelläkään sitä, vaan itse asiassa aivan sitä toista äärilaitaa useimmiten.



Hyvä itsetunto koostuu siitä, että tiedät millainen olet ja olet ylpeä siitä. Se, että ajoittain kokee epävarmuutta ei ole sama asia kuin huono itsetunto.



Voisit hakea kirjastosta vaikka itsetuntoa käsitteleviä kirjoja tueksesi?

Jotenkin pelkään ihan kamalasti ottaa vastuuta asioista. Tarkoitan, että en voisi edes kuvitella olevani esim sairaanhoitaja ja olevani vastuussa potilaiden lääkityksistä, tiputuksista jne. Ottaisin aivan valtavan stressin sellaisesta. pelkään epäonnistumista niin valtavasti, ja sitä mitä siitä seuraa. Sitä häpeääkin jo yksistään. Omista lapsistani toki otan täyden vastuun, ja huolehdin, mutta etenkin töihin liittyvät vastuut tuntuvat minusta ylitsepääsemättömän pelottavilta ja mahdottomilta (en tosin ole työelämässä).

ap

Vierailija kirjoitti:

Mä olin lapsena ja nuorena aikuisena todella epävarma. Se on lapsuuden peruja; äitini on hyvin epävarma itsestään. Ihan ihmeellistä sinäänsä; hän on upean näköinen ja itsestään huolta pitävä, kasvatti meidät veljeni kanssa yh:na ja pärjäsi, teki siinä ohessa uraakin. En voi ymmärtää, miksi äiti on vieläkin niin epävarma, mutta ehkä se johtuu taas hänen lapsuudestaan - mikään ei ollut tarpeeksi hyvää hänen äidilleen..

Vasta aikuisena olen päässyt epävarmuudestani. Mulla auttoi äidistä eroon pääsy - kauheeta sanoa, mutta epävarman kanssa tulee itsestäkin epävarma.

Aloin kehua itseäni (joo tiedän, Suomessa ei saisi kehua itseään, mutta kukas muukaan sen tekisi sitten??) kaikesta missä olin onnistunut. Kehuin jos töissä meni hyvin ja pistin tarkasti mieleen, jos joku muu kehui.

Miettimällä mietin, missä olisin hyvä, ehkä jopa parempi kuin joku muu! ;-)

Päätin myös, että en töissä näytä jos olen epävarma, vaan nostan pään vähän pystympään ja selän suoraan ja hymyilen vakuuttavasti - ja se toimii?! Ihmeellistä!

Osaatko sanoa, mitä pelkäät? (jos ei niin ei haittaa, pelothan eivät ole rationaalisia) Loppujen lopuksi ihminen pelkää ihmeellisiä asioita, joihin ei kannattaisi laittaa aikaa eikä energiaa.

Itse pelkäsin (ja oikeasti, pelkään vieläkin, mutta en näytä sitä) tanssimista. Joo, ajattelin aina että koko maailma katsoo ja nauraa... kunnes tajusin kerran kun taas istuin diskossa katsomassa kun muut tanssivat, että eivät he sen kummemmin tanssi kun minäkään, mutta he eivät välitä! He nauttivat! He nauravat! He hytkyvät, mutta mua ei naurata katsoa heitä...

Siinäpä se. Että tavallaan pitää ajatella itseään maailmana napana mutta kaikessa positiivisessa vain. Negatiivisten ajatusten iskiessä kannattaa muistaa, että ei oikeasti kukaan parempikaan ole :-)

Tsemppiä ja tosiaan, luulisin, että käynti psykologilla voisi auttaa enemmän kuin tää palsta, jossa saa välillä aika inhottavia vastauksia, vaikka ihan nätisti kysyy.

Hyvää kesää sulle!

Kiitos aloittaja kun toit asian puheeksi! Ja sinä joka tämän vastauksen annoit, se oli upea!

Olen myös epävarma enkä ymmärrä mistä se johtuu. Työtilanteet ym. julkiset tilanteet joissa on vastuuta, aiheuttavat minulle epavarmuutta, eikä siihenkään ole syytä. Mutta kun alan jännittämään ja epäilemään itseäni, lukkiudun. Lukkiudu niin että toiminta ja asioiden havaitseminen vaikeutuu ja menen todella hajamieliseksi. Menen ikäänkuin omaan kuplaani, jossa vain tunnen itseni sellaiseksi joka ei osaa, ja joka vain jännittää ja stressaa, ja mieli ei ole kirkas eikä tunne itseään toimintakykyiseksi.

Äitini on epävarma, hän on kuin epävarmuuden kaivo. Olen paljon hänen kanssaan tekemisissä, lähes päivittäin, ja niin ihana kuin hän onkin, on minusta usein ärsyttävää olla niin epävarman ihmisen seurassa kun itse yritän kasvattaa rohkeuttani. Ärsyttävintä on nähdä hänessä itseni. Silti uskon että vain hyväksymällä äitini epävarmuus ja tukemalla häntä voin voittaa oman epävarmuuteni.

Olisin varmasti voinut saada paniikkilääkkeet tarvittaessa, mutta se ei olisi voitto, eikä edes matkaa kohti voittoa saada oma elämä hallintaan - päästä yli epävarmuudesta. Sen sijaan:

Alan kehumaan itseäni jatkuvasti. Katson muita aina silmiin. Otan haasteita vastaan. Hyväksyn itseni tällaisena kuin olen.

Hyvää matkaa muillekin epävarmoille! :)

up

Entäs kun se epävarmuus tuleekin omista kokemuksista? Missä ON oikeasti mokannut aina, eikä vain uskottele niin. Minulla on varmaan jokin tarkkaavaisuushäiriö, kun vaikka esimerkiksi tarkastan jonkin jutun tai tulen johonkin päätelmään, ilmenee jälkeen päin että se onkin ihan päin honkia. Olitkin nähnyt ja tajunnut väärin vaikka ensin olit ties kuinka monesti pähkäillyt asiaa ja olit lopulta varma että joo, näin se menee. Sitten sivusta tulee joku tyyppi joka heti yhdellä vilkaisulla näkee miten jokin juttu olisi pitänyt mennä ja sä teit mokan tuossa ja tuossa. Minulla käy usein töissä näin. Ihmettelen kuinka edes saan töitä kun olen näin tollo ja epävarma. Monet nolot tilanteet siitä johtuen tullut koettua.. Kuinka tuossa tilanteessa muka onnistuisi vain uskoa itseensä ja hyväksyä itsensä kun kerta toisensa jälkeen huomaa ettei todellakaan pärjää? Päättelykykyni ei toimi, arvostelukykyni ei toimi. En luota itseeni ollenkaan. Keksin vain yhden ainoan asian missä olen hyvä.

Monesti kun ihminen menee lukkoon käy niin että koko keho menee lukkoon.Eli pitäisi saada se kuona mitä kehoon on kertynyt purettua.Liikunta,erilaiset rentoutusmenetelmät,terapia(emdr-terapia auttaa kuulemma monia)mutta varmaan hyvin yksilöllistä mikä auttaa kenelläkin.

Vierailija kirjoitti:

Olen niin epävarma ihminen kuin vaan ihminen olla voi. Äärimmäisen epävarma, en luota itseeni tippaakaan. Enkä edes ymmärrä miksi. Osaako kukaan sanoa mistä tuo epävarmuus johtuu, olen kuitenkin jo pitkästi yli 3-kymppinen ja tutkiskellut itseäni kovasti vuosien myötä, mutta epävarmuudesta ja vaikeasta jännittämisestä en vain pääse eroon millään.. Olen myöskin hyvin herkkä, pelokas ja syvällinen ihminen.. Haluaisin olla jo ehjä, varma itsestäni terveellä tavalla, niin että osaisin puolustaa sekä itseäni että perhettäni tarvittaessa! Jättäydyn kaikesta paitsi kun en luota itseeni :´(

Tässä ihan konkreettinen neuvo:

- Itsepuolustuslajin harrastaminen

Lajilla ei ole niin väliä. Kun harrastajaa lajia, missä täysin hallituissa ja valvotuissa olosuhteissa sinuun kosketaan agressiivisesti ja sinä kosket muita agressiivisesti, niin epävarmuus karisee väistämättä.

Toki ensimmäistä kertaa reeneihin mennessä jännittää niin pirusti, mutta kyllä se siitä helpottaa kun tutustuu vetäjiin, seurakavereihin ja ymmärtää miten laji toimii.

Niin ja sivuvaikutuksena opit ihan oikeasti puolustamaan itseäsi ja perhettäsi, jos joskus joudut ns. tosipaikan eteen.