Miksi se on niin vaikeaa hyväksyä, että mun vanhempiani ei
kiinnosta mun, eikä mun nykyisen perheeni asiat. Olen miettinyt asiaa nyt tiiviisti vuoden päivät, ja olen tehnyt kipeän havainnon, että asia on näin. Ja silti, vieläkin, mä yritän keksiä selityksiä vanhempieni puolesta. "EHkä tämä on nyt heille sellainen elämänvaihe, etteivät he ehdi paneutua" "Kun isällekin tuli se sairastuminen, niin se varmaankin vie energiaa" "Tilanne ehkä muuttuu kun lapset vähän kasvavat". Siis, mietin sitä, että miksi mä yritän keksiä koko ajan niiden puolesta verukkeita?
Kommentit (6)
että voin märehtiä asiaa loppuelämäni eikä se siitä muutu miksikään. Nyt elän omaa elämääni ja he eläköön omaansa. ei munkaan sit tarvi heistä olla kiinnostunut enkä enää olekaan :)
olet kuitenkin heidän lapsensa ja mitäpä muuta lapsi vanhemmaltaan haluaa kuin rakkautta ja hyväksyntää. Tietenkin aikuisuuteen kuuluu omilla jaloilla seisominen ja vastuun ottaminen omasta elämästä, mutta tietyllä tavalla olemme aina vanhempiemme lapsia.
etteivät omat vanhemmat välitä eikä rakasta. Siitä on vaikea kasvaa yli.
osaatko sanoa, miten tästä verukkeiden keksimisestä pääsee eteenpäin siihen pisteeseen, että oikeasti alkaa hyväksyä asiaa?
En osaa neuvoa eteen päin, koska olen itse melkolailla samassa tilanteessa. Tosin sen olen päättänyt, että itse en kohtele yhtäkään lasta samoin kuin vanhempani. Olen ollut välillä jopa niin lapsellinen, että olen katsonut kuinka kauan menee ennen kuin äitini ottaa mitään yhteyttä; 2 kk on maksimi.
Terv. nelonen
elä omaa elämääsi! älä jaksa keskittyä sellaiseen asiaan, keskity perheesi!