Muita, jotka ovat avioliitossaan siinä pisteessä, että pystyy hyväksymään toisensa virheineen päivineen?

uskallan tasan tarkkaan sanoa, jos jokin asia ärsyttää. Tykkään kuitenkin miehestäni enemmän kuin kenestäkään tai mistään maailmassa - miksi siis pitäisi jatkuvasti ärsyttää?



Yhteiselämämme on helppoa, antoisaa, tasapainoista ja tasapuolista. Olemme kumppaneina tasaveroiset, mikä koskee niin arjen kotitöitä kuin abstraktimpia asioita. Molemmat lähtökohtaisesti tukevat toisiaan kumppanille henkilökohtaisesti tärkeissä asioissa, mutta panostavat myös yhteiseen olemiseen.



Olemme mielellämme mahdollisimman paljon yhdessä. Kummallakaan ei ole suunnatonta " oman tilan" tarvetta, mutta molemmilla on myös omia harrastuksia, jotka leikkaavat kyllä toisiaan. Olemme monissa asioissa hyvin samanlaisia, mutta myös hyvin erilaisista asioista kiinnostuneita.



Meillä on HAUSKAA yhdessä. Molemmilla on halu oppia toisesta ja toiselta. Kun joskus riitelemme, haluamme yleensä molemmat varsin pian sopia kiistan - kumpikin kärsii riidoissa olemisesta. Oli hyvä pointti joltakin toiselta vastaajalta se, ettei ystävienkään kanssa jatkuvasti olla riidoissa. Tuntuisi tosi oudolta, jos meidän parisuhteeseemme kuuluisi jatkuvaa riitelyä, tai että riidellä PITÄISI, jotta olisimme normaaleja.

on hyvä olla onnellisessa, tasapainoisessa avioliitossa. Miksi riidellä tyhjästä. Minä tunnen mieheni ja hän minut.

Vähän aikaa sitten ihan aloin miettimään, että onko meissä jotain vikaa, kun ei riidellä, mutta ei - me ollaan onnellisia :-)

eikä jaksa edes alkaa vääntämään kättä pikkujutuista niinkuin täällä saa monesti lukea niin uskomattomia juttuja.

Tottakai jokaisella on välillä huonoja päiviä ja kun toista loukkaa niin pyydetään anteeksi.

(kohta 9v naimisissa) minä tänä vuonna 29 ja mies 31v)

Meillä riidellään, joskus rajustikin. Heitellään tavaroita tai muuta (ei koskaan satuteta toista).

Kyllä pitää näyttää jos ärsyttää!

Me olemme toistemme parhaat ystävät ja lähimmät perheenjäsenet. Miksi me toisiamme ärsyttäisimme? En minä yleensäkään riitele ihmisten kanssa ja mieheni vielä vähemmin. Asioista voi puhua ja voi sanoa ääneen, jos ärsyttää, mutta ei siitä tappelemaan ruveta. Kyllä minä joitakin kertoja kuukaudessa sanon, että nyt ärsyttää se tai toi. Se on minun tunteeni ja minulla on siihen oikeus. Se mitä mieheni tekee tai tekemättä jättää on hänen päätöksensä. Jos minua alituiseen ärsyttäisi, niin lähtisin kävelemään. Olen ollut suhteissa, joissa toinen on ärsyttänyt ihan vaan läsnäolollaan, se kertoo enemmän minusta ja suhtautumisestani toiseen ihmiseen kuin hänestä. Jos meillä olisi niin perustavanlaatuisia erimielisyyksiä, niin kai asioille pitäisi jotain tehdä? Olen todella onnellinen liitostamme ja kahdesta lapsesta, joiden kasvatuksessa olemme tasavertaisia ja tuemme toistemme vanhemmuutta.

Jotain pientä kiistaa tulee joskus, kun ollaan kumpikin väsyneitä. Mutta se on luokkaa " etkö viitsisi korjata kenkiäsi keskeltää eteistä" .



Ennen naimisiinmenoa meillä oli noin 4kk välein iso kriisi, jolloin vakavissaan pohdittiin, että pitäisikö erota. Tätä seurustelu- ja avoliittovaihetta kesti yhteensä 3,5 vuotta. Eli kolme kertaa vuodessa oli tosiaan isoja erimielisyyksiä.



Sitten kun mentiin naimisiin, kriisit loppuivat siihen. Ei mistään päätöksestä vaan vain loppuivat. Taisi käydä niin, että kun päätettiin mennä naimisiin niin samalla päätettiin hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on, vikoineen kaikkineen.



Tosi on, ei ole ollut yhtään isoa kriisiä kohta yhdeksään vuoteen. Ja siihen aikaan on mahtunut kolme lastakin että ei tässä mitään leppoisaa lokoelämää olla vietetty.

Ollaan hemmetin onnellisia, rakastetaan toisiamme juuri tällaisina, eikä kumpikaan olla riidanhaluisia ihmisiä. Yhdessä ollaan oltu kohta seitsemän vuotta, joista alle vuosi naimisissa. Ei siis vielä järjettömän pitkä suhde, mutta kuitenkin hyvin vakaa ja turvallinen.



Kyllä ärsytystä saa näyttää ja kyllä sitä meillä näytetään. Sanotaan siis kyllä toisillemme, jos joku mättää, mutta ymmärretään myös, että ollaan samassa veneessä ja halutaan kumpikin toisillemme parasta. Pystytään suhtautumaan asioihin huumorilla.



Meilläkin oli isompia kriisejä säännöllisesti ennen naimisiin menoa. Naimisiin menon jälkeen olemme olleet valtavan onnellisia, eikä kriiseilyä ole ollut. Kuten joku jo totesi: olemme tainneet tehdä sen lopullisen päätöksen niin monella tasolla, ettei enää tarvitse kyseenalaistaa. On hyvä yhdessä. :)

Olisikohan mennyt vuosi yhdessä asumista, kun saavutettiin tuo tila, että todettiin, mitkä ominaisuudet toisessa ovat pysyviä ja että ne on vain hyväksyttävä. Ei me koskaan olla riidelty mistään muista kuin tyhmistä pikkuasioista.

Mutta olenkin jo toisella kierroksella - ensimmäisellä kerralla sitä vielä kuvitteli, että on hyvä idea kouluttaa toisesta mieleisensä. Sittemmin tajusin, että kyllä se valinta pitää tehdä heti alussa sillä tavalla, ettei tarvitse lähteä toista muuttamaan.

Sääliksi käy.

että aikuiset ihmiset mm. paiskoo tavaroita.



Meillä ei varsinaisesti riidellä. Mutta jos vaikka ottaa jokin pattiin niin sanon sen miehelle tyyliin: Mua vit**aa, se ja se ja sitten asiasta keskustellaan.

Ja toisin päin. Yleensä päästään jonkin sortin kompromisiin asiasta.



Mut naurettavaa olis huutaa ja heitellä jotain rojuja.

Tosi lapsellista, ja nyt joku kuittaa että on lapsellista kiroilla eikös vaan?

jos parisuhteessa ei riidellä!! Kyllä se kuulkaa on vinksahtaneempaa touhua, jos pitää riidelä räksyttää ja ehkäpä vielä tavaroitakin heittää. Tuo tavaroiden viskely erityisesti haiskahtaa epäkypsältä touhulta.

Miten voi olla, että elämänkumppanin kanssa käyttäydytään huonommin kuin hyvien ystävien? En nimittäin usko, että ystävienne kanssa noin käyttäydytte.

Itse olen ollut naimisissa 17 ja risat, ja voin allekirjoittaa ap:n asian. Vuosien myötä suhde vain paranee. Alkutakkuilujen jälkeen kumpikin on saanut tuotua esille, millaiset asiat tuntuvat hyviltä ja mitkä taas ei. Kumpikin tietää, miten arjen saa tuntumaan hyvältä. Osataan puhua asioista, vitsailla (huumori on oikein oiva mauste suhteessa), flirttailla (toinen ah niin oiva mauste), antaa toiselle tilaa ja omaa aikaa tarvittaessa. Toista arvostetaan ja sen annetaan näkyä arjessa.

me ollaan oltu yhdessä 19v, ääriharvoin riidellään, ehkä kerran vuoteen ja silloinkin se jää huutamisen tasolle. Koskaan ikinä en ole muutenkaan harrastanut tavaroiden heittelyä suutuspäissäni. Tälläisen pitkän liiton salaisuus lienee juuri oikea yhdistelmä erilaisuutta, samankaltaisuutta, rakastavaisia ja parhaimpia ystäviä. Mieheni tuntee mielenliikkeeni kysymättä, kuten minä hänen. Meiltä on jäänyt pois se alkuaikojen turha stressaus ja paikan hakeminen, yhdessäolo on äärimmäisen helppoa ja mukavaa. Ja meillä on edelleen hemmetin hauskaa yhdessä.