Lue keskustelun säännöt.
Miten voikaan omaa lastansa välillä vihata.
28.06.2007 |
Lähtötilanne on tämä: Minulla on kaksi lasta, tyttö ja poika.
Poika on vanhempi ja ainainen riippakivi mun kaulassa.
Vauvasta lähtien on ollut hankala, valvottanut yöt, huutanut tuntitolkulla ja touhunnut aina kaikkea tyhmää ja kiellettyä. Tähän asti eniten toistamani sana on varmasti ei.
Poika on ollut jatkuvasti kipeenä, ei tottele, kiusaa pikkusiskoaan ja on muutenkin todella ärsyttävä.
Monesti olen ajatellut että kun voisi tuon pojan antaa adobtoitavaksi. Ja jos jostain syystä vaikka miehen kanssa tulisi ero jättäisin pojan hänelle ja pitäisin tytön itselläni.
Tyttö on ollut aina rauhallinen ja helppo tapaus. Siksi kai aivan selvästi pidän hänestä enemmän.
Pojasta olen ollut siitä lähtien kun se täytti 1,5vuotta että se ei ole normaali. Asiasta olen neuvolassakin puhunut mutta eipä ne siellä ole muuta kun olkiaan kohautellut.
Alan olemaan tosi väsynyt poikaan ja fiilikset alkavat todella olemaan melko synkkiä.
AUTTAKAA!!!!!!!!!!!!!!!!
Kommentit (6)
Aloitko odottaa tyttöä kun poika oli 1,5 vai syntyikö tyttö silloin? Annatko koskaan aikaa pojalle vai vietätkö sitä mieluummin VAIN tytön kanssa?
Huomaatko pojassasi mitään hyvää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
voi perse teidän kanssa.
En nyt ap osaa sen kummemmin auttaa, mutta tunteesi ovat minusta ymmärrettäviä. Kuitenkin sellaisia, että ne kielivät melkoisesta väsymyksestä tai henkisestä uupumuksesta. Minusta sinun kannattaisi puhua juuri noista ajatuksistasi neuvolassa, perheneuvola tai muu keskusteluapu voi auttaa ratkaisevasti.
poika 6 v, tyttö 4 v. Luonteet samanlaiset kuin teidän lapsilla. Apua on haettu moneen kertaan (neuvolapsykologi&perheneuvola), tilanne paranee kunnes taas pudotaan korkealta. Taas pitäs varmaan soittaa psykologi aikaa, kun alkaa oma käytös olemaan vielä ala-arvoisempaa kuin lapsen... Lapsen käytöstä pystyy muuttamaan uskomattomasti omalla käytöksellään, mutta se on vaativaa! Itsellä ainakin nuo vihan tunteet liittyy oikeasti pitkään menneeseen huonoon jaksoon ja omaan henkiseen uupumukseen, siihen ettei enää oikeasti jaksaisi päivääkään samaa roskaa.
Välillä ajattelee, että lapsi on pilannut koko elämän ja samalla säälittää ihan järkyttävästi pieni lapsi joka oikeasti kaipaa vaan rakkautta ja testaa äitinsä rakkauden määrää. Ja äiti ei aina jaksi millään rakastaa vaikka haluaisi. Taas on kai käännyttävä viisaampien puoleen. Minua helpotti ainakin uskomattomasti se kun psykologi sanoi, ettei me olla itse aiheutettu pojan haastavuutta vaan se on synnynnäinen temperamenntti (toki nyt muukin, mutta...) joka määrää kuinka ihminen eri tilanteissa käyttäytyy. Mulla oli sellainen olo, että mitä ME ollaan tehty lapsen kanssa väärin. Itsellä taitaa olla jotain masennusta tällä hetkellä, ja se aiheuttaasen etten jaksa lapsen temppuja edes niin hyvin kuin yleensä. Soita neuvolaan/psykologille tms. Helpottaa sinua itsettä ja koko teidän perhettä ja ennenkaikkea sen pienen pojan oloa! Paha olla silläkin varmasti on.
minulla 2 lasta ja ikää on 26v. esikko 4,5v ja kuopus 2v.
he ovat luonteeltaan kuin yö ja päivä, pohdiskelija ja rämäpää, touhukkaita silti molemmat, uhmaakin molemmilla, kokeilivat myös rajojaan molemmat, myös he tappelevat ja ovat kiinni toisissaan, MUTTA koskaan en ole edes voinut kuvitella että kyllästyisin rakastamaan heitä!! tai että heidän täytyisi keskenään kisata rakkaudestani.
ei niitä lapsia pidä tehdä ylisuuret pnkin lasit kasvoilla, katsokaan vanhemmuus on muutakin kuin ikuista iloa.
lapset huomaavat ja varmasti kärsivät suunnattomasti eriarvoisuudestaan vanhempien silmissä.
täddäpä mietittävää teille. ja ap ehkä nyt vihdoin tajuaa hakea apua, huom VAIN itselleen, eihän lapsessa vikaa ole!!!!
toivottavasti yhdenkään lapsen ei tarvitse kokea tuollaista arvostuksen puutetta. Jos oikeasti haluat apua neuvolasta, puhu siellä omasta suhtautumisesta poikaasi (sehän tässä se ongelma on). Poikasi on lapsi ja hänellä on lapsen tarpeet (saattaa olla vaativatkin), sinä olet aikuinen ja sinun on lastasi arvostettava ja kasvatettava hänetkin itseään arvostamaan. Saako sinun arvostuksesi olemalla kiltti ja joustava? Miksi ne ovat arvoja? Miksi et kykene kohtaamaan lastasi lapsena ilman ennakko-odotuksia ja -vaatimuksia?