Hei te joilla on ainokainen! / sisarusasiaa.

mietin päivittäin ihan samaa. Nyt on kaikki niin mukavasti, mutta kuuluuko meidän perheeseen tulla vielä lisää jäseniä ja kuuluuko tähän maailmaan tulla uusi ihminen?

ON yritetty ja paljon, minä ja mies ainokaisia.

luultavastikaan omalle lapsellesi). Mun elämä olisi kyllä paljon " huonompaa" ilman veljeäni. Miten paljon turvaa ja tukea olenkaan häneltä saanut! Ja miten kiva on esimerkiksi tietää, että kun vanhempanne ovat joskus avun tarveessa vanhempana, niin vastuuta ei tarvitse kantaa yksi. Tunnen muutamia ainokaisia ja kyllä he ovat sitä mieltä, että ainoikaisena oleminen ei ole kivaa.

Meillä lapsi on 5-vuotias, ja elämä sujuu mainiosti.

Tytär tosin on niin kovin sosiaalinen, että hänen toiveenaan olisi suurperhe. Tätä toivetta ei valitettavasti pystytä hänelle toteuttamaan, kun ikä iskee vastaan.



Suuri perhe ei koskaan ole kuulunut unelmiini, mutta en edelleenkään voi välttyä toiveelta, että olisin vaikka viisi vuotta nuorempi. Sitten vois yrittää, onnistaisiko toistamiseen. Mutta tän ikäisenä enää ei.



Kun tytär oli pieni, ja sisaruksen yrittäminen ajankohtaista, silloin EN todellakaan ollut kiinnostunut asiasta. Vauva-aika ei mielestäni ollut mitenkään auvoisaa. Nyt, kun toinen lapsi voisi periaatteen tasolla kiinnostaa, käytäntö (lue: ikä) on sitä vastaan.



Mutta, päätös on oma, ja olen erittäin onnellinen, että olemme saaneet yhden, ihanan lapsen. Yritän opetella pois turhasta murehtimiseta, sillä näinkin on oikeesti todella hyvä - meillä kaikilla.

vain yksi lapsi. Hyvin sosiaalinen sellainen ja joskus kieltämättä koen pientä haikeutta lapseni puolesta, kun ei tule saamaan sisarrusta. Mutta ei se ole ainoa autuaaksi tekevä asia elämässä. Minulla on 10 vuoden ikäero sisareeni ja siitä sisaruudesta ei lapsuusaikana ollut mitään iloa kummallekaan. Entinen poikaystäväni taas ei ole varmaan 10 vuoteen puhunut veljelleen ja heillä oli pieni ikäero, mutta ovat aina olleet hyvin erilaisia eivätkä koskaan pitäneet toisistaan.



Omalla kohdallani syy yksilapsisuuteen on sekä oma mukavuudenhalu eli elämä on hyvää ja helppoa juuri näin että ikä että pelkuruus. Tämän lapsen kanssa kaikki on mennyt hyvin eikä mitään ongelmia ole ollut, ei kiinnosta jännittää toista kertaa.

Kuukaudet vierivät ja aina vaan kuukautiset tulivat ajallaan.

Lopulta päädyimme hoitoihin ja nyt toivottavasti on toinen tuloillaan.

Minäkin vatvon asiaa päivittäin. Toisaalta joo, mutta kun on hyvä nyt ja näin. Toisaalta..kuka osaisi antaa minulle vastauksen?!

Ne on juuri kauheita Nico-Pettereitä, joita täällä kauhistellaan! Ainoiden lasten vanhemmat ovat niin sokeita omansa kohdalla, ettäoikein yököttää! Yksilapsiset perheet pitäisi kieltää lailla!!

Omalla kohdallani syy yksilapsisuuteen on sekä oma mukavuudenhalu eli elämä on hyvää ja helppoa juuri näin että ikä että pelkuruus. Tämän lapsen kanssa kaikki on mennyt hyvin eikä mitään ongelmia ole ollut, ei kiinnosta jännittää toista kertaa.

Joka päivä tuota samaa asiaa mietin itsekin. Päätöstä ei osata tehdä puoleen eikä toiseen, mutta ehkä se päättämättä jättäminenkin on lopulta päätös... Tyttö täyttää pian 5 v, mies on 39 ja minä täytän 37 syksyllä. Eli jos toista aikois yrittää, ei sitä voi enää lykätä loputtomiin. Meillä tärkein syy toiseen lapseen olisi nimenomaan se, että esikoinen saisi sisaruksen. Toki lapsi olisi varmasti rakastettu omana itsenäänkin. Emme siis ole muuten erityisen lapsirakkaita. Elämä on niin hyvin ja helppoa näin... Silti jonkinlainen syyllisyys tytön puolesta kaihertaa mielessä - mutta onko se oikeasti tarpeen?

niin jatkamme hyvää elämää näin.

ihan urbaania legendaa, että ainoat lapset olisivat luonteltaan jotenkin monilapsisia kamalampia tai siis ennen kaikkea itsekkäämpiä. Olen ihan lähipiirissäni tarkastellut ja suurinta itsekkyyttä osoittavat juuri ne lapset, joilla on sisarruksia, koska heidän pitää koko ajan pitää huoli " omastaan" . Ainokaiset taas eivät joudu samalla lailla taistelemaan, joten jakaminenkin sujuu helpommin, koska kyse on satunnaisista tilanteista. Ja varmaan lapsen perusluonnekin vaikuttaa.

Hauska ajatus, että toinen lapsi tekee automaattisesti vanhemmista syvällisiä, ymmärtäväisiä, rajoja asettavia ja tyylitajuisia ihmisiä, jotka nimeävätkin lapsensa vielä kunniallisella nimellä.

Vierailija:

ihan urbaania legendaa, että ainoat lapset olisivat luonteltaan jotenkin monilapsisia kamalampia tai siis ennen kaikkea itsekkäämpiä. Olen ihan lähipiirissäni tarkastellut ja suurinta itsekkyyttä osoittavat juuri ne lapset, joilla on sisarruksia, koska heidän pitää koko ajan pitää huoli " omastaan" . Ainokaiset taas eivät joudu samalla lailla taistelemaan, joten jakaminenkin sujuu helpommin, koska kyse on satunnaisista tilanteista. Ja varmaan lapsen perusluonnekin vaikuttaa.

Tässäkin näkee kuinka sokeita te olette!!! Jo päiväkotiryhmässä näkee tosi helposti huonon käytöksen perusteella kuka on ainoa lapsi ja kuka ei!

Meillä 4v8kk poika. Olen kyllä surullinen siitä, että hän ei tule saamaan sisarusta. Yritimme saada toista lasta mutta se ei onnistunut ja minulla alkaa myöskin tulla jo ikä vastaan. Hoitoihin voisi kyllä vielä mennä, mutta mies ei enään halua yrittää. Minun on kyllä vaikea päästä asian yli ja päivittäin mietin olisiko se kuitenkin mahdollista. Vaikuttaa siltä, että osa ihmisistä on aika nopeasti tuomitsemassa siitä, että perheessä on vain yksi lapsi, mutta miten voi sen yhden hankkiessaan tietää että toista ei sitten koskaan tulekkaan? Itse yritän olla iloinen siitä, että sain mahdollisuuden saada tämän yhden lapsen ja pääsin kokemaan miltä tuntuu olla äiti.

Ja ärhäkätkin mielipiteet on toki tervetulleita, mutta olisi kiva, jos niiden lomassa olisi omastakin tilanteesta jotain.



Minulla on yksi, ihana veli (joku kysyi), mutta myös paljon ihania ystäviä. En toki antaisi veljeäni pois, mutta en usko, että verisukulaisuus on välttämättä tae hyvästä suhteesta. Minulla on kaksi ainokaista ystävää, ja he molemmat sanovat etteivät osaa kaivata sisaruksia. Ja toisaalta vanhempani tappelevat sisarustensa kanssa milloin mistäkin...en siis saa tästä itselleni riittävästi syytä sisarukselle.



Ja uskoka tai alkää, minun ainokaiseni on todella epäitsekäs, ystävällinen ja kohtelias. Olen myös huomannyt, että hänellä ei ole mitään kiirettä " pitää puoliaan" .



Kai sitä olisi vaan odotettava ja elettävä tunteidensa mukaan, mutta samaa rataa vaan juoksee ajatukset...ja vuodet kuluu.



t. ap

mutta kyllä se yleensä niin menee, että ennemmin se ainoa lapsi kärsii siitä ettei ole sisaruksia kuin, että hän nauttisi siitä.



Lapsuudessa sisarus on kaveri ja vaikka ikäeroakin olisi paljon niin kyllä vaikka lomilla 12-vuotiaalla on varmasti kivempaa jos mukana on vaikkapa 3-vuotias sisarus, jonka kanssa voi leikkiä rannalla kuin, että olisi vain vanhemmat.



On totta, että aina sisarusten välit eivät varsinkaan aikuisena ole läheiset, mutta kyllä suurin osa hyvissä väleissä on ja sisaruksista on paljon hyötyä ja apua. Esim. vanhempien vanhetessa lapsen ei tarvitse yksin kantaa vastuuta vanhemmistaan vaan voi jakaa tämän sisaruksen kanssa. Jos joku lapsista muuttaa ulkomaille niin monelle vanhemmalle tämä on kova paikka varsinkin jos lapsi on ainoa. Jos on muitakin lapsia niin tavallaan muilla sisaruksilla on silloin helpompi esim. nuo ulkomaille muutot ym.



Eli sanoisin, että lähes aina siitä sisaruksesta on enemmän hyötyä kuin haittaa, toki kaikki eivät saa toista lasta vaikka haluaisivat.

Koska kyllä ainokaisista riittää moneksi kuten myös sisarusten kanssa kasvaneista!

Minäkin olen äärettömän onnellinen lapsestani ja luonteeltani sellainen, että " lasini on aina puoliksi täynnä" eikä tyhjä.



Itse tyytyisin helposti yhteen lapseen, mutta omatuntoni ei jätä minua rauhaan. En vaan tiedä, mistä syyllisyys kumpuaa ja onko minulla todella aihetta tuntea sitä, vai olenko vain jonkun " pakko-olla-sisarus" - hokeman uhri. Sekavaa tekstiä, mutta sekava on pääkin...

Ja valitettavasti juuri nämä ainoat lapset ovat niitä itsekkäitä, empatiakyvyttömiä, minä-minä-minä-lapsia! Se näkyy näissä lapsissa pienissä asioissa, kaikki ei niitä edes huomaa, mutta kun tutustuu näihin lapsiin tarkemmin, ainoalapsisuus kumpuaa väkisin esiin itsekkyytenä!