Lue keskustelun säännöt.
Mistä tietää, että on valmis äidiksi? (Ei " vahinko" lapsi)
19.11.2006 |
Eli MISTÄ tietää, että on todella valmis äitiyteen, siihen että lopettaa ehkäisyn ja antaa lapsen tulla jos on tullakseen?
Mistä tietää, ettei kadu sitä että menettää vapauden, ei pääse enää matkustelemaan samalla tavalla, ja että jaksaa lapsen mahatudit ja vesirokot?
Vauvakuumetta on, näen unia vauvoista, ja 5-vuottaa sitten olin varma, että koskaan tahdo lapsia, nyt tahdon ja paljon, en vain usko olevani valmis...
Myös kroppa pelottaa, ei liikakilot ymv. vaan suoraan sanottuna emättimen löystyminen, virtasan karkailu vaivat ja peräpukamat... Aina kuulee tämän väitteen; vanhoille ukoille markkinoidaan viagraa, nuorille synnyttäneille sanotaan, että synnytyksen jälkeiset vaivat " kuuluvat asiaan" eikä niille voi tehdä mitään...
Kommentit (9)
kun on vähän lapsellisia nuo mietteet vielä;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
raskausaika on kuitenkin sen verran pitkä että siinä sitä pikkuhiljaa valmistautuu ja sitten tietysti kun vauva tulee taloon! se nyt on selvä että raskaus ja synnytys muuttaa naisen kroppaa ja se täytyy hyväksyä, mulla on mahanahkaa jonkin verran, pukamat tosiaan on vaivannu aina sillon tällön vauvan saamisesta lähtien, alapää on muuttunu mutta ei nää nyt mitään ihan kauheeta ole.
matkustella voi lapsenkin kanssa tosin onhan se erilaista. se huoleton meneminen loppuu lapsen tuloon mutta paljon muuta tulee tilalle ja paljon rakkautta perheeseen meille ainakin.
Oikeastaan se on kypsempää pohtia niitä kuin olla pohtimatta ja ihmetellä sitten kun on jo tilanne päällä.
Mutta silti ei koskaan voi olla varma, että on täysin valmis. Äitiys on prosessi ja lapsen syntymän jälkeen aletaan varsinaisesti kasvaa äitiyteen.
Osoittaa kypsyyttä ymmärtää, että elämä muuttuu lapsen myötä. Kun lapsi on oma, ei sitä ajattele samalla tavalla, että elämä on vain lapsen vaatimusten mukaista. Sitä pitää jotenkin aika luonnollisena, että lapsi määrittää elämää ja se on ihan ok. Enemmän ongelmia tulee niille, jotka kuvittelevat, että elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista ja vaaleanpunaisia unelmia vauvan synnyttyä. Tietty realismi auttaa.
että kun saan lapsen syliini, alan katumaan:( Siinä vaiheessahan ei enää voi muuttaa mieltään...
Kaikki aina sanovat, että omaa lastaan rakastaa aina, mutta onko se sittenkään niin?
Yksi asia vielä, sekä minä että mieheni rakastamme nukkumista;) Usein köllöttelemme sängyllä ja makoilemme koko päivän. Olemme lähekkäin, välillä nukahdamme, lueskelemme jotain tai katselemme telkkaria.
Mietin, miten osaa luopua tuollasesta, juosta ruokkimaan huutavaa lasta, vaihtamaan vaippaa...
Entä jos lapsella on koliikki? Olen hyvin mukavuudenhaluinen, en ole koskaan joutunut valvomaan pakosta esim. kolmea yötä putkeen, miten pystyisin valvomaan kolme kuukautta putkeen...? Tuollaista kun ei oikein voi käytännössä harjoitella, jaksaako sen oikeasti... Pelkään että en jaksaisi:(
Jotenkin pelottaa eniten niiden pienten asioiden katoaminen, esim. juuri kiireiset sunnuntai päivät, se että illalla päätetään yht´äkkiä lähteä kivaan ravintolaan syömään... Ei siis se ettei pääse " ryyppäämään" tmv. vaan se, että mitään ei voi enää tehdä, ilman että on suunnitellut asan jo hyvissä ajoin.
Kukaan ei ole valmis äiti ennenkuin on äiti. Siihen äitiyteen kasvaa ajan myötä, ja varmasti jokaista äitiä jossain vaiheessa harmittaa, ainakin ohimenevästi, se minkä kaiken menettää sen öitiyden myötä. Mutta paljon enemmän saa tilalle, en usko että kukaan oikeasti vaihtaisi takaisin entiseen lapsettomaan elämään jos se olisi mahdollista.
Voi olla, että jos odotat sitä tunnetta että olet täysin varma ja valmis heittämään kaikki mukavuudet nurkkaan lapsen takia, saat odotella koko ikäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kirjoitat aivan kuten minä ajattelin ennen esikoistani. Olen nyt 35-vuotias ja lapseni on 3.
Myös minä pelkäsin kaikkea, mitä sinäkin. Olin epävarma, sovinko äidiksi.
Lopputulos toistaiseksi: olen omasta ja ympäristöni mielestä todella hyvä äiti. Kyllä, välillä kaipaan sitä omaa aikaa. Kyllä, välillä on väsyttänyt. Ei, yhtään sekuntia en ole katunut. Lapsi on niin ihana asia, ettei sitä voi tajuta ennenkuin sen kokee. Tavallaan tekee ilomielin oman lapsensa eteen nuo kaikki ennen niin ikävältä tuntuneet asiat (syöttämiset, heräämiset, kaitsemisen...)
Huomaan, etten edes kaipaa enää samalla tavalla ulkona syömistä. Ennen kävimme noin 4 kertaa viikossa ravintolassa syömässä. Nyt käymme ehkä 4 kertaa vuodessa :) Ei se haittaa. Elämä on nyt rikkaampaa.
Sanoisin vielä, että vauvan kanssa voi tehdä paljon enemmän niitä entisiäkin asioita kuin todennäköisesti kuvittelet! Myös niitä ex tempore juttuja ja -lähtöjä. Sängyn pohjalla voi pötkötellä vauvankin kanssa halutessaan koko päivän ja ennenkaikkea kannattaa muistaa että se vauva-aika on niin äärettömän lyhyt! Se lentää käsistä. Tuntuu että ajan kulku nopeutuu nelinkertaisesti kun lapsi tulee taloon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aion vielä kypsytellä asiaa noin vuoden verran...;)
Uskon että oma lapsi on ihaninta maailmassa:) Ja ehtiihän siinä raskaus aikanakin vielä tottua ajatukseen, yhdeksän kuukautta aikaa jäsennellä ajatuksiaan:)
Ja en tarkoitanut, etten olisi valmis lupumaan asioista lapsen vuoksi, toki olisin:) Mutta moni on sanonut, ettei sitä ymmärrä kuinka paljon lapsi sitoo ennen kun elämään tulee lapsi. Kärjistettynä ei voi lähikaupassa kipaista hakemassa unohtunutta maitopurkkia, ottamatta lasta mukaan, mikä taas talvella ei pukemisineen ja mahdollisesti kiukuttelevan lapsen kanssa ole niin yksinkertaista.
Lähinnä pelkään, etten jaksaisi:( Pelkään että olisin huono äiti joka vaan huutaa. Pelottaa myös osaisimmeko ottaa aikaa miehen kanssa meille kahdelle... Onneksemme molempien sukulaisia asuu ihan lähistöllä, joten lapsen saisi varmastikkin hoitoon johon lähes aina tarvittaessa (juuri univelkojen nukkumiseen, tai ehkäpä pienen matkan ajaksi;)
ap
kroppa menee joka tapauksessa. Rupesin tajuamaan oman kuolevaisuuteni ja muutenkin miettimään asioiden arvojärjestystä uudestaan. Olin kyllä jo yli kolmekymppinen, eli kolmenkympin kriisin jälkeen olin valmis.