Ovatko omat vanhempasi koskaan sanoneet rakastavansa sinua?

Tiedän, että vanhempani rakastavat minua. Minä rakastan heitä, mutta koska sitä ei vaan sanota ääneen, ei se ole helppoa minullekaan. Uskoisin, että se johtuu vanhempien omasta lapsuudesta, ei silloin 50-luvulla juuri ollut tapana sanoa lapselle niin. Ja sama tapa jatkui heillä 70-luvulla, jolloin minä synnyin. Erittäin toivottuna ja rakastettuna jokatapauksessa.



Suhde vanhempiini on kunnossa ja läheinen, ja koska me kaikki tiedämme, että rakastamme toisiamme, ei tuo "sen" sanan sanomattomuus ole kenellekään ongelma.



Itselläni on kaksi poikaa, ja sanon heille molemmille monta kertaa päivässa, että rakastan heitä. Ja samaa lapset sanovat minulle. Niin ne ajat ja tavat muuttuvat. Rakkaus on kumminkin sitä ihan samaa.

en muista tilanteita missä vanhempani IKINÄ olisivat sanoneet minua rakastavansa. Toisaalta, olen toistuvasti saanut nuoruusvuosinani saanut kuulla aiheuttaneeni vanhempieni elämän epäonnen ja kuinka olemme sisarusteni kanssa heidän elämänsä pilanneet. Vanhempani eivät osoittaneet rakkautta toisiaan kohtaan, päin vastoin. Joo, tiedän, vanhempieni ei ehkä ois koskaan tarvinnut saada lapsia. En koe olleeni rakastettu lapsi, enkä luota vanhempiini tänä päivänä. Emme pidä oikeastaan mitään yhteyttä toisiimme.



Omissa suhteissani minulla ei kuitenkaan ole ollut vaikeuksia ilmaista tunteita toista kohtaan. Kerron suht usein miehelleni häntä rakastavani sanoin, ja hellyydenosoitukset, suukottelu ja halailu ovat meillä ihan päivittäisiä asioita joita ilman ei voitaisi elää. Jos joskus saan lapsia, toivon että muistan kertoa ja osoittaa heille päivittäin rakkauttani.

rakastettu. Meilläkään sitä ei koskaan sanottu. Mutta mulla oli turvallinen ja ihana lapsuus ja tunsin ja tunnen edelleen olevani vanhemmilleni rakas. Onkohan nykyään erilaista, kun melkein jokaisen on niin helppo sanoakin rakastavansa. Itse sanon varmaan joka päivä lapsilleni, että ovat rakkaita ja halitaan ja pidetään sylissä:)

Omalle lapselleni olen sanonut lähes päivittäin.

Mutta minusta se ei ollut koskaan mukavaa eikä uskottavaa.

Itse en osaa sanoa sitä miehelleni, vaikka hän ruinaa. Mutta kun en oikeasti rakasta, niin tuntuu kornilta valehdella. Lapsille olen opetellut valehtelemaan, jos he sanovat ensin rakastavansa minua. Mutta oma-alotteisesti en kyllä sellaista sano.

Isä tuli mukaan kuvioihin kun täytin 18v ja hän sanoi myös usein.



Itse sanon lapsilleni joka päivä. Miehen perheessä ei ikinä sanottu, mutta kehotin häntä sanomaan sitä lapsillemme usein, niin nykyään tulee jo häneltäkin joka päivä.



:D

Voiko olla, että ette vaan muista?



Omalta osalta tiedän, että äiti on minun ollessani pieni hokenut asiaa paljonkin. On kertonut niin tehneensä. Ja aikuisenakin usein sanoi rakastavansa. Isä myös usein nähdessämme sanoo rakastavansa ja usein sanoo, että on ollut ikävä. Nähdään joitakin kertoja vuodessa. Isällä tämä käyttäytyminen on huomattavasti lisääntynyt äidin kuoleman jälkeen. Tuntuu, että koittaa osin paikata äidin jättämää aukkoa.



Omalle lapselle hoen asiaa päivittäin :).

Enkä usko että on koskaan rakastanutkaan. Enkä minä heille, enkä rakastakkaan, mutta kuitenkin loukkaa etteivät rakasta mua! Kun mun tyttö (nyt 9v) syntyi ihmettelin että miten rakkauden tunne oli niin ylitsevuotava, en uskonut että sellaista oli olemassakaan! Omalle tytölle sanon sen aina nukkumaan mennessä ja hän minulle.

enkä minäkään heille. En osaisi sanoa enkä ole kaivannut sitä kuulevani ennenkuin nyt "vanhempana". Nyt olen ymmärtänyt, että vanhemmat sanovat niin lapsilleen.

sanoneet rakastavansa, paremminkin äiti on aina haukkunut ja mollannut minua, olen ollut kelvoton kaikkiin sukulaistyttöihin verrattuna. Mitään osaamaton ja onneton tumpelo

Äiti hoiti lapset ja isä hankki leivän pöytään. Tunteiden näyttämättömyys ei kuitenkaan jatku. Rakastan lapsiani ja näytän sen ja sanon sen heille. En joka päivä mutta usein.

Mutta muistan kun isäni sanoi lapselleni jotain, voi rakas tulehan tänne.... jossain aivan arkisessa jutussa.

Ovat kyllä sanoneet, etteivät rakasta minua ja että olen pilannut heidän elämänsä. Tuntisin valehtelevani, jos sanoisin rakastavani heitä niinkuin ap. Lapsilleni ja puolisolleni sanon kyllä rakastavani heitä.

Vein tänään oman poikani hoitoon ja hän huikkasi vielä mennessään, että " minä rakastan sinua äiti" . Minä siihen, että " minäkin rakastan sinua ihan hirveästi" . Oma äitini ja isäni ei ole koskaan sanoneet rakastavansa minua eikä minulle tulisi mieleenkään sanoa rakastavani heitä. Se tuntuisi todella ahdistavalle ja tuntisin valehtelevani. Niinkö se on että metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan ?

Äitin kanssa halataan ja annetaan pusut aina kun erotaan. Isän kanssa kans välillä halataan. Niin metsä vastaa kun sinne huudetaan :)

Ja osaan halailla ja pussailla myös omia lapsiani. Mutta niin myös mieheni, vaikka hänen vanhempansa ei niin tehnyt.

Mikä siinä on niin vaikeaa, yksinkertaisessa sanassa???

Itse sanon omalle lapselle tosi usein: Minä rakastan sinua. Halin kanssa!

Mulla itsellä on tapana aika-ajoin soittaa tai viestittää vanhemmilleni, sisaruksilleni ja ystävilleni, että he ovat minulle tärkeitä ja rakastan heitä. Ei se ole minulta pois jos sen sanon. Päinvastoin, ei sitten ainakaan kaduta myöhemmin, että on jäänyt sanomatta.

Onneksi osaan halailla, pussailla, osoittaa hellyyttä enemmän omalle lapselleni.

Eli jatkuvasti muistan kertoa pikku neidille kuinka hän on kaunis ja ihana ja rakastan häntä hirmuisesti..



En muista ikinä kuulleeni sitä omilta vanhemmiltani! Aluksi sen ääneen sanominen tuntui jotenkin jopa vaikealta omalle miehellenikin ja vauvallekin..



Vanhemmillenihan en sitä ole varmaan koskaan sanonut, kun ei hekään minulle.. En ole koskaan kuullut rakastan sinua kenenkään muun suusta kuin mieheni..



Aika hullua.. Eikö?

Omille lapsilleni kylläkin kerron rakastavani heitä ja että he ovat minulle hirveän tärkeitä, eikä minulla ole koskaan ollut ei ole eikä koskaan tule olemaan mitään heitä rakkaampaa ja arvokkaampaa.