Onko taalla muita erityisen vahvatahtoisten lasten vanhempia? Itsekin olen tallainen ja siksi elama tuntuu nyt kovin raskaalta. On kuin olisi saanut rankaisun omista hankalista omi

...lapsen perusluonteesta, sille ei kukaan voi mitään. Ei tartte olla aina niin ehdoton kyllä kaikki menee eteenpäin omalla painollaan. Hanki Anna Wahlgrenin lapsikirja, siellä on sadoittain vinkkejä miten kaikki saadaan menemään hyvin. Ota lapsi omana ihmeellisenä persoonallisuutenaan, älä ajattele että se on sun oma lapsi jonka pitää olla sellainen tai tällainen. Keskustele sen kanssa kaikesta mahdollisesta, ja kuvittele että se on täysin uusi tuttavuus, ja käyttäydy kohteliaasti, teillä on varmaan hauskaa.

Myös minulla on tällainen lapsi (onneksi vain yksi kolmesta...) ja elämä on yhtä ylä- ja alamäkeä. Lapsi on 6-vuotias. Joka asian saa sanoa 7 kertaan ennenkuin se menee perille ja joka päätös minkä teet, perustella hyvin ennenkuin lapsi sen huutamatta hyväksyy. Lapsi itsessään on tietysti erittäin rakas enkä missään tapauksessa häntä muuksi muuttaisi, mutta ajoittain pelkään oman jaksamiseni puolesta.



Asiat ovat tosi hitaasti menneet parempaan suuntaan, kun lapsi on saanut ikää. Tämä on vaatinut erittäin kovaa kuria sitä vaativissa asioissa ja taas toisaalta hellyyttä ja syliä vielä enemmän kuin muille lapsilleni.



Lapsi on joutunut hankaluuksiin sekä hoidossa, nyt koulussa että kavereidensa kanssa johtuen juuri siitä, että hän sielläkin haluaa pitää viimeiseen asti oman päänsä. Että on tässä tämäkin puoli.



Toivon jaksamista ja pitkää pinnaa sinulle AP ja luota siihen, että jonain päivänä kun sitkeästi jaksat pitää kiinni säännöistä ja kehua oikein menneistä asioista, lapsesi luonne tasoittuu.



t. kanssasisaresi

Minullakin oli vaikeuksia aikoinaan hoidossa ja muissa sosiaalisissa ryhmätilanteissa. Ja vieläkin tulee haasteita vastaan. Temperamentti on temperamentti, mutta ongelmia tulee, jos se ei sovi yhteiskunnan normeihin. Nyt pelkään miten käy oman lapsen kanssa. Hän on kohta menossa päiväkotiin.



Äitini ja isäni antoivat periksi minun kanssa, he eivät jaksaneet kasvattaa minua kestämään väistämättömiä pettymyksia, vaan tasoittivat tietä, minkä pystyivät. Sen takia koen, että minun tehtävänä on nyt laittaa selkeämpiä rajoja omalle tyttärelle. Kyse on pikemminkin käyttäytymissäännöistä kuin luonteeseen sorkkimisesta. Vaarana on, että tästä tulee kahden vahvatahtoisen naisen välinen tahtojen taisto. Mies on vielä siinä välissä, voi raukkaa! ;)



Kiitos kolmonen tsempistä! Toivotan teillekin hyvää jatkoa ja tsemppiä!



ap

Minullakin oli vaikeuksia aikoinaan hoidossa ja muissa sosiaalisissa ryhmätilanteissa. Ja vieläkin tulee haasteita vastaan. Temperamentti on temperamentti, mutta ongelmia tulee, jos se ei sovi yhteiskunnan normeihin. Nyt pelkään miten käy oman lapsen kanssa. Hän on kohta menossa päiväkotiin.

Äitini ja isäni antoivat periksi minun kanssa, he eivät jaksaneet kasvattaa minua kestämään väistämättömiä pettymyksia, vaan tasoittivat tietä, minkä pystyivät. Sen takia koen, että minun tehtävänä on nyt laittaa selkeämpiä rajoja omalle tyttärelle. Kyse on pikemminkin käyttäytymissäännöistä kuin luonteeseen sorkkimisesta.ap

Luonnetta ei saa sorkkia, mutta tietynlaista käytöstä on suorastaan pakko vaatia. Se on lapsenkin paras. Ympäröivä maailma ei silitä ketään...

hyvin temperamenttisen luonteeni.



Minuun itseeni lapsuudenkodissa yritettiin käyttää kovaa kuria, mutta se ei koskaan toiminut YHTÄÄN. Muistan jo neljän vanhana tajunneeni, että he eivät todellakaan voi pakottaa minua yhtään mihinkään. Että jos haluan, voin vaan maata velttona paikallani vaikka kuinka komennettaisini, huudettaisiin, läimittäisiin (sain joskus vyöremmistäkin) jne. Nelivuotiaana jo noissa tilanteissa ajattelin, että pakko ei ole kuin kuolla, ja voimankäytön edessä otin asenteen, että perkele periksi en anna! Tämä uhma taas kiihdytti varsinkin isän voimankäyttöä entisestään, ja tilanteet jäi aina ratkeamattomaksi. Eli minä en totellut, ja vanhemmat haukkuivat minut hulluksi mukulaksi, mikä ei minua haitannut pätkääkään - koin voittaneeni koska en ollut totellut.



Näiden kokemusten takia, oman samanluonteisen tyttären kanssa olen lähtenyt ihan päinvastaiselle linjalle. En edes yritä laittaa kovaa kovaa vasten, vaan ohjata pehmeästi, lapsen omaa tahtoa oikeaan ohjaten eikä lapsen tahtoa vasten taistellen. Eli meillä lapsi saa kyllä pitää päänsä mutta jatkuvasti "aivopesen" häntä niin että se hänen päänsä olisi sama kuin minun pääni mahdollisimman usein. Tässä on sama idea kuin koirien koulutuksessa positiivisella vahvistamisella - ja sekin toimii yllättäen parhaiten juuri niihin kovapäihin joihin ei kuri tahdo auttaa.



Minusta siitä vaan ei ole mitään hyötyä että tilanteet ajetaan egojen taisteluiksi, vaan sitä pitää erityisesti vahvatahtoisen lapsen (ja aikuisen) kanssa välttää. Asiat voi hoitaa myös neuvotellen, sivistyneesti, opetellen myös lasten kanssa parempia ristiriitojen selvityskeinoja kuin silkka auktoriteetin pakkovallan käyttö.

että meillä se onni, ettei lapsia ole ikinä tarvinnut laittaa mihinkään päiväkotiin tai vieraalle hoitoon. Se olisi kieltämättä ollut tyttären kanssa aika hankalaa. Kouluikään mennessä oli sitten jo oppinut hyvin hillitsemään itseään ja käyttäytymään eikä mitään ongelmia ole ollut.

mutta lohdutukseksi voin sanoa että ainakin meillä aika on asiaa helpottanut. Nyt tyttö on alakouluikäinen. Mutta me otimme "aseeksi" keskustelemisen ihan pienestä asti (tottahan oli kaikki muutkin - palkintotarrat, jäähypenkit, lempilelujen arestiinlaitto...) mutta koko ajan olemme jutelleet ja keskustelleet. Miksi kannnattaisi käyttäytyä toisella tavalla, miltä tuollainen käytös tuntuu muista, miksi haluat juuri tuota jne... Isovanhemmat naureskelivat aikansa kun sivusta kuunteli näitä meidän juttuja mutta eipähän naureskele enää ;-) Tyttö on voimakastahtoinen mutta osaa säädellä omaa tahtoaan koska osaa ajatella "tahdonilmaisuaan" muidenkin kannalta. Ja edelleen keskustellaan ja paljon.



Kun meillä alettiin niitä vääntöjä kun tyttö oli pieni niin silloin miehen kanssa päätettiin että mitkä en ne asiat joissa aikuinen päättää ja missä asioissa tyttö saa pitää päänsä. Esimerkit: tyttö sai itse päättää mitä sisävaatteita laittoi päälleen tarhaan (ei tietenkään uimapukua tmv) mutta aikuiset päätti ulkovaatetuksen, tyttö päätti ruokapöydässä söikö vai ei (siis ei väkisinsyöttämistä) mutta aikuinen päätti mitä pöytään katettiin, jne.



Pitää muistaa että tahtolapsella idea on siinä tahtomisessa, ei siinä mitä sen myötä saa. Siksi välistä pitää antaa sille tahtomisellekin myöden eikä latistaa perusluonnetta täysin. Iän myötä lapsenkin fokus siirtyy siihen päämäärään, eikä vain siihen tahtomisen tunteeseen. Oikeinhan suunnattuna erittäin päämäärätietoinen ja tahtova lapsi/nuori on ääärettömän positiivinen juttu - niillä eväillä saadaan aikaan huippuosaajia omalla osaamisalueellaan ja niitä, jotka tekee hommat loppuun asti.

Uhmaa jne. jatkuvasti jollain tavalla. Puhuu rumasti. Istuu jäähyllä käytöksensä vuoksi, mitään oppimatta. Tiukkaa tekee. Jos hänen kanssaan yrittää keskustella, laittaa kädet korvilleen. Lääkärissä otin puheeksi huonontuneen käytöksen ja orastavan väkivaltaisuuden. Lässynlää oli vastaus; kunhan lapsi kasvaa ja saa tukea, kaikki hyvin. Joo. Entäs me muut perheenjäsenet?

Kaikki keinot koitettu ja nyt otettu käyttöön nollatoleranssi kun ei enää vaan jaksa. On vain pakko tehdä lapselle selväksi kuka on aikuinen tässä talossa. Yrittää pompottaa joka asialla eikä anna missään periksi. Kaikki tuli kokeiltua sekä hyvällä että pahalla ja mikää ei tehoa niin nyt on sitten tämä vika keino saada kohta 3 v. aisoihin. Pari päivää vasta kokeiltu mutta välillä hieman vaikeaa kun on pieni vauva myös joten imettäessä ei välttämättä halua lähteä viemään lasta esim. yksin huoneeseen kun ei ole totellut. Täytyy vielä miettiä toimintatapoja. Olisko kellään hyviä vinkkejä?