Onko ainoan lapsen elämä yhtä helvettiä?

Ihan hyvät lähtökohdat sain elämälle.

Itse olen suurperheestä ja monen lapsen äiti, jnka mielestä sisarukset on rikkaus ja parasta mitä vanhempani ovat minulle antaneet mutta eihän se tietenkään tarkoita että ainoan lapsen elämä on sitten kurjaa ja yksinäistä. Siitä puuttuu sisarusten tuoma rikkaus ja ilo, mutta eiväthän ne ole ainoa edellytys hyvälle elämälle.

mutta ei se oikeastaan silloin lapsena kamalasti surettanut. Nyt aikuisena kyllä kaipaisin sisaruksia kovasti.

Varsinkin kesäisin ja matkoilla ainoana lapsena oli kurja olla...Ja nyt aikuisena varsinkin olisi mukava olla sisaruksia.

Mutta monta huonoa puolta siinä on: yksinäisyys lapsena, paineet yksin täyttää vanhempien kaikki odotukset (on jeesustelua väittää, ettei odota lapsiltaan mitään), aikuisena yksin vastata ikääntyvistä vanhemmistaan...



Kohta joku varmaan tulee tänne kertomaan, kuinka sisarukset tekivät elämästä yhden helvetin, mutta oikeasti se on tosi harvinaista. Paljon tavallisempaa on, että sisarukset koetaan elämän rikkautena.



Jännä sinäsä, että monet lapsena ainouttaan kironneet naiset ovat kuitenkin itsekin päätyneet hankkimaan vain yhden lapsen omaa mukavuuttaan ajatellen.

Olin lapsena ja nyt aikuisena tyytyväinen elämääni. En ole kaivannut sisarusta, koska minulla ei ole kokemusta siitä millä lailla elämäni on "vajaa" ilman sellaista. Sisaruksen asemesta minulla on läheiset suhteet serkkuihini ja lapsuuden ystävääni. Ne korvannevat sisarussuhteen.



Olin lapsena vanhempieni silmäterä, kuten varmaan kaikki lapset. Lellitty en ollut, näin minulle on kerrottu; päinvastoin muutama ystäväni on ihmetellyt kun jouduin tienaamaan suurimman osan haluamistani jutuista 13-vuotiaasta alkaen. Ainokaisesta ei siis välttämättä tule lellikkiä, siitä ei vanhempien tarvitse olla huolissaan.

Monet ainokaisuutta puolustelevat sanovat, että serkut tai ystävät voivat hyvin korvata sisarukset. Mutta tiedättekö mitä? Eivät ne ole ollenkaan sama asia. Vaikka olisi tiiviistikin yhdessä, on se silti eri asia kuin se, että eletään päivästä toiseen yhdessä, syödään yhdessä, peseydytään yhdessä, nukutaan yhdessä PÄIVÄSTÄ TOISEEN eikä vaan lomilla tai viikonloppuna yökylässä. Sisarusten suhteesta tulee väkisinkin läheisempi. Ja useimmilla sisaruksilla välit on ihan hyvät ja lämpimät.



Ja niillä, joilla on sisaruksia, on yleensä myös hyviä ystäviä, he saavat siis molemmat. Ja se ainokainen, joka kuvittelee olevansa sisarussuhteen tyyppisessä suhteessa kaverin kanssa, niinpä, näillä kavereilla kuitenkin on sisaruksia todennäköisesti ja se ainokainen bestis on eri kastissa, vaikka ainokainen muuta luuleekin.

sanoi, että lapsena suorastaan piti siitä että sai vanhempien kaiken huomion jne, mutta että aikuisena on alkanut vähän harmittaa kun ei ole niitä aikuisia sisaruksia lähiystävinä.



Mutta siis tietenkään ei ole ainoiden lasten elämä yhtä helvettiä.

mutta ne sen ainokaisen kanssa olevat voivat kärsiä!

Päiväkoti henkilöstö, kaverit, opettajat ym. ihmiset.

lapsi aina. velipuoli synty kun olin 7 ja siskopuoli kun olin 11. mä jäin vähemmälle huomiolle.

nyt aikuisena olen kyllä paljon tekemisissä sisarustenikanssa. jos heitä ei olisi, mulla olis kai tosi läheisiä ystäviä jne

olon aika orvoksi jouluna ja lomilla lapsena. Minulla ei ollut serkkujakaan! Sain siis molempien isovanhempieni jakamattoman huomion ja vanhempieni myös, mutta paljon mieluummin olisin ottanut ikätoverin siihen sukukuvioon kuin ollut niin monen aikuisen temppukoneena. Ja nyt nelikymppisenä olen yksin vastuussa KAIKKIEN noiden vanhusten ja vanhenevien huomioimisesta. Ei kiva.



Äitini on korostanut sitä, että saisin olla kiitollinen kun on tullut valmiina keskustakaksio ja osakesalkku jo opiskeluaikana. Ei se kuitenkaan suuremmin lohduta, toimeen ne tulevat monilapsissa perheissä kasvaneetkin ja lisäksi heillä on sisaruksiakin!

varmasti mutkisti tuo, että kyse oli veli- ja sisarPUOLISTA, kuvioissa oli siis myös yksi uusi vanhempi ja takana avioero tai toisen vanhemman kuolema... Ei voi verrata ydinperheessä kasvaneisiin, enemmän samanikäisiin sisaruksiin.

Ihan tavallinen keskiluokkainen työssäkäyvä äiti minusta tuli. On rakastava mies ja lapsi, ihania ystäviä ja hyvät välit vanhempiin, mukava työpaikka ja kaunis koti. En tajua, miten se elämän onni voisi olla kiinni lapsuuden perhekoosta.

Onko tuossa joku nyrkkisääntö? Mun tyttö oppi neljävuotiaana, yhden kaverin poika 2,5 vuotiaana (!) ja yhden sellaisenkin tiedän, joka on eskarikeväänä itku kurkussa opetellut kun ei ole halunnut enää syksyllä kouluun mennä pyörällä, jossa apparit.

perhekoosta tietenkään ole kiinni, mutta sisarukset on kyllä jotain erityislaatuista, vastaavaa kokemusta ei voi muulla tavoin saavuttaa. Useimmilla on luontevat tai hyvät välit sisaruksiinsa aikuisenakin, vaikkei paljon yhteyttä pidettäisikään.



Mutta noinhan se menee, ainoat lapset itse tekee itsekin vain yhden lapsen ja sitten ajattelevat, että sama se, onko sisaruksia vai ei.

Mieheni on ainoa lapsi ja jopa minä vaimona/miniänä vähän kärsin siitä, että joudumme kantamaan vastuun "yksin" miehen vanhenevista vanhemmista. Olisi myös mukavaa, jos lapsillamme olisi enemmän serkkuja. Joulut ja muut juhlat on aika tylsiä appivanhempien luona, kun ei siellä koskaan ole muita kuin me. Onneksi vuorovuosin päästään suurempaan joukkoon oman lapsuudenperheeni luo.

perhekoosta tietenkään ole kiinni, mutta sisarukset on kyllä jotain erityislaatuista, vastaavaa kokemusta ei voi muulla tavoin saavuttaa. Useimmilla on luontevat tai hyvät välit sisaruksiinsa aikuisenakin, vaikkei paljon yhteyttä pidettäisikään.

Mutta noinhan se menee, ainoat lapset itse tekee itsekin vain yhden lapsen ja sitten ajattelevat, että sama se, onko sisaruksia vai ei.

Siinähän sitä vasta elämä piloille menee, jos haikailee olemattomien sisarusten perään.

Emme muuten "tehneet vain yhtä lasta", vaan saimme tämän ainokaisen hoitojen avulla. Enempää ei meille annettu.

Siskon kanssa ei olla juuri ikinä yhteyksissä, lähinnä vaan kun ollaan vanhempien luona samaan aikaan käymässä. Veljen kanssa joskus soitellaan, siinä se. Kaikki iloni ja suruni jaan mieluummin ystävieni ja mieheni kanssa. Lapsena olin kuitenkin sisarusten kanssa paljon.

Sain vanhempieni jakamattoman huomion. Minulla oli kivasti ystäviä ala-asteelta aina lukioon saakka. Menestyin opinnoissani erinomaisesti (ka 9.8 lukiosta).



Aikuisena olen yksinäinen. Ystävät ovat perustaneet perheet, mutta minä en osaa. Yliopisto-opintoni ovat kesken mielenterveysongelmien vuoksi. Oma maailmani on "historiallinen ja satumaailma" ja siksikin on vaikeaa saada ystäviä näin aikuisena. Leikin siis. Nuket ovat edelleen "ystäviäni".Olen fyysisestikin arka ja se vaikeuttaa suhteen solmimista vastakkaiseen sukupuoleen. En ole saanut painia ym lapsena sisarusten kanssa. Nyt näen nämä asiat.

ainoat lapset olisivat itsekkäitä ja hankalia. Omat kokemukset osoittavat toista. Yleensä ne itsekkäimmät ja ilkeimmät tyypit tulevat perheistä, joissa on monta sisarusta. Kun aina täytyy taistella vanhempien huomiosta ja tarkkailla, ettei sisarus vain saa sitä isompaa jätskipalaa...