Kiusaamisen vaikutukset myöhempään elämään

Olin koulukiusattu viisi vuotta eli 5-9 lk. Paitsi raakaa henkistä väkivaltaa, jouduin myös fyysisen pahoinpitelyn kohteeksi useaan otteeseen. Minulta todettiin nyt yli 40-vuotiaana epävakaa persoonallisuushäiriö, jonka kehittymisessä koulukiusaamisella on ollut merkittävä osuus. Sitä ei voida näin vanhalta enää hoitaa, jos se olisi havaittu 20 vuotta sitten, olisin voinut jopa päästä siitä eroon. Persoonallisuushäiriö haittaa elämää monin tavoin, sillä tunne-elämäkeskus on vaurioitunut ja toimintakyky heikentynyt. Olen korkeassa virassa ja menossa noin vuoden päästä hoitovapailta töihin. Tiedän, etten selviä, mutta kun mielisairautta ei ole, niin aika hankalaa on, sillä Kela ei korvaa persoonallisuushäiriöisille mitään uudelleenkoulutusta eikä muutakaan. Töiden jälkeen en kyennyt koskaan tekemään mitään vaan valuin suoraan sänkyyn. Puuttukaa hyvät ihmisest koulukiusaamiseen ajoissa ja viekää kiusatut terapiaan, heti kun saatte asian selville. Jos itse olette koulukiusattuja, niin suosittelen pikaisesti terapia-apua, joka nuorella iällä puree hyvin.

Vieläkin jollain tavalla. Minua kiusasi lähinnä pojat. Kiusaaminen oli fyysistä pahimmillaan todella rankkaa väkivaltaa. No helppo en ollut minäkään kiusaajilleni pistin vastaan niinkuin tyttö vain voi vahvemmille pojille...



Miten se vaikutti? No suhteeni miehiin on vähintäänkin ristiriitainen. En siedä minkäänlaista pomottelua. Olen heti takajaloillani. Eli olen hyvin hankala kumppani.

Puutu´n myös herkästi, jos huomaan´, että jotain ihmistä sorsitaan.



Tavallaan minusta tuli vahvempi, mutta tuliko liiankín vahva ainakin elämään parisuhteessa. Joten elän yksin...

Olen maailman rumin, huonoin, laiskin, osaamattomin jne.. ihminen edelleen. Eli itsetuntoa minulla ei ole edelleenkään. Väliäkö sillä, että yo-todistuksesta löytyy ällää ja ämmää, opiskeluaikoina olin porukan kärkipäässä, tummanruskeita silmiä on kehuttu kauniiksi, urheilijan jalkoja upeiksi, mutta kun olen huono ja ruma niin olen huono ja ruma. Ei siinä toisten sanomiset ja muka hyvät arvosanat tilannetta muuta. Taitaisi olla terapian paikka.

vieläkin muistan noita kiusattuja vuosia; Olin koulukiusattu 4-luokalta peruskoulun loppuun asti.



Olen omalta osaltani jo vuosia sitten käynyt lävitse kiusaamiseen johtaneita asioita; Olimme perheenä hieman (ei paljon) erilainen muihin verrattuna (hieman köyhempiä etc) ja loppuvuonna syntyneenä & geenien vuoksi murrosikäni alkoi myöhemmin joten olin fyysisesti muita heikompi. Kyllä kiusaajilla joku valintaperuste on, jolla joku otetaan kiusattavaksi; En kyllä onneksi ollut ainoa vaan meitä oli kiusattuja koulussa ehkä puolen tusinan vertaa muitakin.



Miten kiusaaminen on vaikuttanut minun elämääni ? Noh, minun tapauksessani kiusaaminen kasvatti minua henkisesti; En valita niin vähästä, "näytän muille"-sisu kantoi lukion ja jatko-opiskeluajan etc.



Nyt vanhempana olen jonkusen kiusajista tavannut ja yhtä lukuunottamatta kaikki tuntuvat olevan pahoillaan menneestä sekä pyytäneet anteeksi.



Kiusatulle lapselle on erittäin tärkeää, että edes oma perhe on kasassa ja tukena.

Minua kiusattiin lähestulkoon koko peruskoulun ajan. Ala-asteella se oli henkistä (haukkumista, selän takana puhumista, ryhmän ulkopuolelle jättämistä jne.) ja yläasteella sen rinnalle tuli myös fyysinen kiusaaminen (läpsimiset, hiuksten "pöyhiminen", kampittelu, töniminen...). Yläasteella myös henkinen väkivalta kasvoi uusiin mittoihin. Ala-asteella kiusaajina olivat tytöt, mutta ylä-asteella etenkin pojat kunnostautuivat fyysisen kiusaamisen puolella. En koskaan oiken ymmärtänyt miksi minut valittiin uhriksi. Olin ihan tavallinen, tavallisen kokoinen ja näköinen tyttö.



Ja miten se vaikutti? Koulussa tietysti yritin olla näkymätön, en viitannut yms. Se jatkui myös lukiossa ja myöhemmissä kouluissa, vaikka niissä minua ei kiusattukaan. Olin vain kehittänyt itselleni niin huonon itsetunnon, en osaa mitään, en ole mitään, en näytä miltään, kaikki on minulla aina huonosti ja sitä rataa. Olen todella negatiivinen ihminen. Ajattelen kaiken menevän aina huonosti. Kun asiat rullaavat hyvin, ajattelen että kyllä ne kohta mönkään menevät. Syytän kaikesta itseäni. Olen myös todella huono kaverisuhteissa, en oikein osaa päästää ketään lähelleni. Ja koska sain teini-iässä kuulla rumasta ulkonäöstäni pojilta, suhtaudun todella negatiivisesti ja häpeillen omaan vartalooni. En voi esimerkiksi kuvitellakaan meneväni sänkyyn mieheni kanssa valot päällä. En usko hänen puheitaan hänen kehuessaan ulkonäköäni. Tämä on raastanut välejämme todella paljon. Julkiset tilat ja ihmisten paljous saavat aikaan paniikkireaktion. En pysty käymään edes lähikaupassa ilman ajatusta siitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevatkaan. Kiusaamisen muistot ja jäljet kulkevat mukanani jokainen päivä, vaikka itse kiusaamisesta on kulunut jo yli kymmenen vuotta. Pelkään luhistuvani joku päivä tämän taakkani alle. Olen yrittänyt hakea apua, mutta koska paikkakuntamme terveyspalvelujen resurssit ovat niin minimaaliset ja minulla ei ole mitään akuuttia hätää, en ole saanut apua.

Kiusaaminen alkoi, kun menin ekalle luokalle ja loppui yläasteen päätyttyä. Yläasteella sairastuin masennukseen, jota ei kuitenkaan diagnosoitu. Itsehoitona käytin alkoholia, joka vain pahensi oloani.



Lukion kävin toisella paikkakunnalla, missä minua ei kiusattu ja sain kavereitakin. Kiusaamisen loppuminen ei kuitenkaan poistanut onglemia. Välillä pystyin olemaan melkein onnellinenkin, mutta vuoden verran lukiota käytyäni masennus palasi. Sairastuin myös anoreksiaan, sillä kiusaaminen oli vienyt itsetuntoni ja tämä yhdessä täydellisyyden tavoittelun kanssa suisti viattomana alkaneen laihdutuksen pahaan liikuntariippuvuuteen ja itsetuhoiseen anoreksiaan.



Kirjoitusten jälkeen marssin nuorisopsykiatriselle, josta minut ohjattiin sairaalan lastenosastolle opettelemaan syömistä ja elämistä uudestaan. Kävin myös melkein 3 vuotta terapiassa, mutta siitä oli apua. Nykyisin olen täysin parantunut ja elän tasapainoista perhe-elämää miehen ja kahden lapsen kanssa.



Helppo prosessi tuo parantuminen ei ollut, mutta ihme kyllä onnistui. Työskentelen itse nuorten parissa ja olen ollut osaltani vaikuttamassa siihen, että meillä on nollatoleranssi kiusaamisen suhteen. Kiusaamista selvitetään antamalla nuorille itselleen vastuuta tilanteen hoitamisessa, mikä tuntuu ainakin meidän nuorten kanssa toimivan.



Itse aikoinani hain apua kiusaamiseen usealtakin opettajalta, mutta he vain käskivät olla välittämättä. Asiasta ei edes puhuttu kiusaajien kanssa. Itse en aio työntää päätäni pensaaseen, vaan haluan ennaltaehkäistä ja vähentää kiusaamista.

Kiusaajana oli epäpätevä opettaja jolla oli napoleonin-tauti, kummallisia pönkittämisen tarpeita ja alistamispakko.

Se ei kohdistunut pelkästään yhteen henkilöön, tai luokkaan. Terrorisointi koski myös vanhempia. Osittain oli lievää ruumillista väkivaltaa lapsia kohtaan.

Paljon ja monen kohdalla pelasti hyvä ystävyys ja koulussa oleva yhteishenki. Muut lohdutti, jos joutui huonon kohtelun kohteeksi. Muistakin kuin omista vanhemmista oli tukea. Olen nähnyt omin silmin miten hyvä yhteisöllisyys on tärkeää ja arvokasta - ei maksettu kalavelkoja kollektiivisesti vaan annettiin kollektiivista tukea oikein keinoin. Oikeat keinot olivat sanoja ettei tuota pidetä hyväksyttävänä, muttei lähdetty maksamaan samalla mitalla.

Haluaisinkin viedä viestiä siitä, että on yhtä tärkeää miettiä sitä miksi kiusaamista on kuin sekin miten asiaa lähdetään ratkomaan.

Olen 23-vuotias nuori nainen. Olin kanssa ylä-aste iässä kiusaamisen uhri.

Tytöt luokallani kiusasi mua ryhmänä päivittäin niin henkisellä kuin fyysisellä tasolla. Siinä seisemänellä luokalla kun kiusaaminenkin alkoi, sairastuin masennukseen, yritin myös itsemurhaa koska en kestänyt sitä joka päiväistä koulu helvettiä. Nyt aikuisena taistelen edelleen masennuksen, paniikkihäiriön ja huonon itsetuntoni kanssa.... Nämä kaikki sai alkunsa kiusaamisesta ja ovat siitä asti olleet mun taakkana. Kiusaaminen tuo pelkoa, ahdistusta ja itsetunto ongelmia ja ne ovat läsnä vielä aikuisenakin.

...

Olin koko peruskoulun koulukiusattu. Yläasteella sairastuin myös syömishäiriöön, jota jatkui lukioikään. Masentunut olen ollut ala-asteelta tähän asti, tänä keväänä täytän 20. Olen yrittänyt muutaman kerran itsemurhaa, ajatellut vuosia putkeen. En osaa muodostaa ystävyys- tai muitakaan suhteita oman ikäisiini. Yläasteikäisenä löysin ensimmäisen "ystäväni" netistä, 30-vuotiaan miehen, jonka kanssa seurustelin. Ts. kävin harrastamassa seksiä hänen luonaan noin parin viikon välein parin vuoden ajan. Nyt lukion jälkeen eräässä työkokeilussa huomasin pelkääväni työyhteisössä. Jouduin paniikkiin, aloin monesti itkeä kesken työpäivän. Oli pakko lähteä. En uskalla hakea enää töitä, kouluun jotenkin uskallan, kunhan ei tarvitse mennä haastatteluun. Miten voin ikinä oppia kommikoimaan ihmisten kanssa, pelkään heitä? Olen täysin mykkä ihmisten seurassa, lukuun ottamatta vanhempiani ja miestäni. Autokoulu oli todella vaikea, kun koulusta tutut naamat istuivat takapenkillä ja autokoulunoipettajakin vinoili ajamisestani kaiken aikaa. En ole uskaltanut ajaa autoa kouluni jälkeen.



Tässä vain muutamia esimerkkejä siitä, miten koulukiusaaminen on minun elämääni vaikuttanut.

Peruskoulussa kiusattiin luokilla 59;silloin sai opetella sietämään pärjäämään, ketään ei kiinnostanut. Sairastuin psyykkisesti ja elän koko loppuelämäni tuon sairauden kanssa. Lukiossa pääsin eroon kaikista koulun vaihdolla ja terapiaan. Onneksi löysin koulun minkä opettajat ymmärsivät, vaikka eivät tienneet mun historiaa ja antoivat mahdollisuuden oppia. Opettelin kävelemään peruskoulussa laput silmillä kirjaimellisesti, kieltämään tunteeni ja pärjäämään yksin eli nyt en pysty katsomaan katsomaan juurikaan ympärilleni, olen mieluummin yksin ja kadulla reagoiminen on käytännössä mahdotonta, jos sitä ei ole ennakolta sovittu. Elin pitkään silleen, että kaikki kehut tuntuivat haukuilta etten kelpaa mihinkään eikä tuosta taida päästä ikinä eroon, se on liimautunut kuin liisteri mun ajattelumaailmaan. Hakuin ja hakkasin itseäni pakkomielteisesti kuin alkoholisti eli muilta piilossa. Kävin kolme ammattitutkintoa ennen kuin uskalsin ottaa vakituisen työpaikan vastaan mun itsetunto oli niin pohjalla. Ei se vieläkään korkealla ole ja huomaan kolhut mitä mussa on. Ennen pelkäsin tosissani raskaaksi tuloa ja tuntui siltä ettei tässä yhteiskunnassa välitetä lainkaan. Nykyään ailahtelen en pelkää enää raskaaksi tuloa, mutta tuntuu siltä että kiusaajia kumarretaan kuin jotain digtaattoria eli mitä järkeä on tehdä lapsia läpimätään maahan. Miksi kiusattuja rankaistaan asioista mitkä eivät oikeastaan edes johdu heistä, koska heidän tekonsa on vain seurauksia kiusaajien aiheuttamista syistä. Herättää lähinnä raivoa se, että kiusaajat saavat tehdä mitä lystäävät mutta kiusatut eivät saa ilmaista omia tunteitaan se on yksinkertaisesti rangaistavaa. 

Olin kiusattu koko peruskoulun ajan. Kerrottiin monet kerrat, että kukaan luokan pojista ei tykkää, diskossa kukaan ei tanssinut vaikka oli ennalta määrätty pari. Hyljeksittiin. Jos vastasin tunnilla, niin matkittiin räikeästi. Potkittiin, ajettiin potkukelkalla jalkojen päältä. Jätettiin ulkopuolelle. 

Tämän takia en halua olla isommassa porukassa, vaan kahden. Minulla on muutama ystävä. Pelkään usein että menetän heidät. 

Minua kiusattiin ekaluokalta peruskoulun loppuun asti rankasti. Syitä olen miettinyt, ehkä siksi kun olin ujo, muuttanut juuri toiselta puolen Suomea ja oli erilainen murre, en ollut koskaan ollut päiväkodissa vaan äiti oli meidät lapset maatilalla kotona kasvattanut ja sitten koulun alkaessa muutettiin kaupunkiin, missä koulun useimmat muut lapset oli ollut päiväkodissa ja esikoulussa ja tunsivat jo monet toisensa. Olin varmaan aika erilainen, pikkuvanhakin, tuon kotikasvatuksen peruja.

Mutta niin, se kiusaaminen alkoi perinteisenä ulkopuolelle jättämisenä ja huutelemisena. Mulla oli siansilmät, puhuin kuin "vammaiset" (se erilainen murre), oli paksut reidet, olin tyhmä, kävelin typerän näköisesti, yskinkin kuin "vammainen", olin niin iljettävä että tytöt leikki leikkiä jossa joku kävi äkkiä koskemassa minua ja sitten kiljuen pois kuin olisi koskenut johonkin superiljettävään saastaan. Selvää on, että kavereita mulla ei koskaan ollut.

Yläasteella kuvioon tuli myös fyysinen väkivalta. Kiusaamista johti kaksi luokan suosittua, kaunista tyttöä, jotka hoitivat pilkkaamisen itse, ja "tilasivat" fyysisen väkivallan heitä ihailevilta pojilta. Päätä vessanpyttyyn ja pytyn veto, repun tai avainten riistämistä voimalla ja ei anneta takaisin, koulumatkalla pyörän riisto minulta ja sen heitto ojaan, vaatteideni vienti kun liikuntatunnin jälkeen olin suihkussa, kasvoihin sylkemistä.

Lopputulos: kouluun mennessä iloisesta ulospäinsuuntautuneesta lapsesta oli tullut pakon edessä erakkoluonne (pakkohan se oli oppia pärjäämään ilman ihmisten seuraa tai hyväksyntää), jolla oli ahdistusta, paniikkikohtauksia ja vaikeaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Nämä jatkuvat edelleen nyt nelikymppisenä, huolimatta psykoterapiasta, ainoastaan varsinaisia paniikkikohtauksia on nykyään vähemmän. Mutta olen aika avuton toimimaan elämässä, koska pelkään kaikkia ja kaikkea. Olen käytännössä kaupunkierakko, minulla ei ole lainkaan ihmissuhteita, ei perhettä, ei harrastuksia. Työtäni teen kotoa käsin tietokoneella. 

Kommunikointini muiden ihmisten kanssa on todella hankalaa ja olen varautunut/osittain peloissani. Töissä olo on kuluttavaa ja väsyttävää, kun ikinä ei tiedä mitä seuraavaksi tulee. Toisenlaisessa ympäristössä eläminen kuin mihin totuin kiusattuna on todella vaikeaa. Ensin sanotaan ettei mun ääni kuulu ja seuraavaksi, että sinä huudat.

Yököttää ajatus siitä, että pitäis olla vanhojen kiusaajien kanssa. En halua katsoa heitä edes silmiin.

Jos kiusaajat haluavat nähdä miten minä selviän jostain, niin minusta se on merkki siitä, että he haluavat nähdä miten he itse selviytyvät siitä miten kiusattu on päättänyt elää kiusaajien aiheuttamien jälkien kanssa. 

Vaikutukse nykyelämään:

Tietty epävarmuus - mietin tarkkaan mitä sanon uusien ihmisten seurassa.

Introverttius - ehkä olisi muutenkin tai sitten ei

Ja en edelleenkään halua nähdä ko. henkilöitä missään.

Koko yläaste henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Seuraus opiskelut jäi vähemmälle, päätä olisi ollut mutta ei vaan pystynyt koskaan tuntemaan oloaan turvalliseksi koulussa. 

Toi on ainoa asia josta olen katkera. 

Kiusaaminen myös sai mut aloittamaan thainyrkkeilyn ja mun elämä rakentui sen ympärille. Nyt 25v myöhemmin olen ex urheilija, paremmassa kunnossa kuin kukaan tuntemani ikäiseni ihminen. Olen elänyt osittain kiusaaminen takia tosi värikkään elämän ja olen siitä hyvin ylpeä.

Niinkuin joku tuolla jo sanoi: olen tyhmä, huono ja ruma. Asiantuntijatöissä olen vain huijari. Kaunis vain siksi kun yritän mutta oikeasti ruma ette vain tiedä. Miksi kukaan haluaisi olla minun kanssani. Nuo varmasti nauravat minulle.

t. Kohta 50 nainen, joka kaikkien mielestä fiksu ja upea, koska eivät tiedä että olen tyhmä ja ruma.

Hyvin samoja ajatuksia, kuin edellisillä. Epäilen kauheasti kaikkea ja kaikkia. Jopa lääkäreiden toimintaa minua kohtaan pidän ajoittain epärehellisenä. Ilman mitään syytä siis. Tuntuu kuin muut jatkuvasti juonittelisivat minua vastaan selkäni takana. Tämä vaikeuttaa ihmissuhteita todella paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Olin koko peruskoulun koulukiusattu. Yläasteella sairastuin myös syömishäiriöön, jota jatkui lukioikään. Masentunut olen ollut ala-asteelta tähän asti, tänä keväänä täytän 20. Olen yrittänyt muutaman kerran itsemurhaa, ajatellut vuosia putkeen. En osaa muodostaa ystävyys- tai muitakaan suhteita oman ikäisiini. Yläasteikäisenä löysin ensimmäisen "ystäväni" netistä, 30-vuotiaan miehen, jonka kanssa seurustelin. Ts. kävin harrastamassa seksiä hänen luonaan noin parin viikon välein parin vuoden ajan. Nyt lukion jälkeen eräässä työkokeilussa huomasin pelkääväni työyhteisössä. Jouduin paniikkiin, aloin monesti itkeä kesken työpäivän. Oli pakko lähteä. En uskalla hakea enää töitä, kouluun jotenkin uskallan, kunhan ei tarvitse mennä haastatteluun. Miten voin ikinä oppia kommikoimaan ihmisten kanssa, pelkään heitä? Olen täysin mykkä ihmisten seurassa, lukuun ottamatta vanhempiani ja miestäni. Autokoulu oli todella vaikea, kun kou

Juurikin tuo ihmisten pelko. Samaa koen jatkuvasti. 

Kiusaaminen tuhosi oman iloisen lapseni. Seiska luokalla pojan paras ystävä kuuli opettajalta  joka oli tämän ystävän perhetuttu "varoituksen" poikani lievästä nepsy diagnoosista (diagnoosia ei silloin ollut jokatoisella lapsella).

Kaveri jätti poikani yksin ja alkoi koko muun luokan kesken kiusaamaan. 

Poikani ei mennyt enää kouluun, masentui, ahdistui ja on yrittänyt muutamia kertoja itsemurhaa. Ei ole enää peruskoulun jälkeen opiskellut mitään. Turruttaa itsensä alkoholilla ja ei ota mihinkään kontaktia 😞😞