Synnytys ilman kivunlievitystä?

Mä olen keskimmäisen ja kolmannen synnyttänyt ilman kivunlievityksiä, en kokenut synnytyskipua niin kivuliaaksi että olisin tarvinnut ja synnytykset eteni niin nopeasti ettei kauaa joutunut kärvisteleen ( 4h30min ja 1h36min).



Mun mielestäni kannattaa ottaa kivunlievitystä jos vähänkin tuntuu ettei kestä kipua tai synnytys venyy pitkäksi. Supistuskipu voi yllättää joko positiivisesti tai negatiivisesti ja jokainen kokee sen henkilökohtaisesti.



S rv 11+5

jo ekan kanssa jotta mitään lievitystä en haluaisi siis lääkkeellistä. Ammeeseen olisin halunut ja vapaasti liikkua.



No esikoinen syntyi kyllä juu ilokaasun turvin vain, ammeeseen en kerennyt ja liikkua ei antaneet, kamala kokemus vikat pari senttiä kun supistukset tuli taukoomatta. olin valmis ottamaan jo mitä vain mutta ei kerennyt kun jo syntyi.



Toisen kohdalla lähdin samalla meilellä eli ei mitään lääkkeellistä ja TAHDON liikkua. ja liikkuminen luvattiin tietenkin vauvan voinnin mukaan.

ja toka syntyi siis myö sitten ilokaasun turvin ja sitäkin oin vain ponnistusvaiheessa joka minulle pahin vaihe. Siihen asti ei minulla ainakaan tullut edes mieleen pyytää muuta. hyvin pärjäsin. liikkua en edes halunut enää siinä vaiheessa kun sairaalaan pääsin (olin 8cm auki) ja muutenkin ihana kokemus.



nyt kolmatta odotan rv 32+3 ja olisi tarkoitus jos vaan mahdollista niin samoilla mennä, mutta olen harkinnut ponnistusvaiheeseen kohdunkaulanpuudutetta. Mutta voipi olle etten ota kun en halua että hidastaa mitenkään synnytystä tai muuta vastaavaa.



Että kyllä meitä " luomujakin" on!

mulla myös nopeat synnytykset...



esikoinen 3h40min ja kuopus 5h40min.

Ei ehkä niinkään kannata ajatella, että synnyttää ilman kivunlievitystä vaan, että ottaa sitä vastaan vasta jos sille tuntee todella olevan tarvetta.



Synnytys on hyvin subjektiivinen kokemus eli on vaikea sanoa miltä se sinusta tulee tuntumaan. Kaikki kyllä tuntevat kipua, mutta sen voimakkuus vaihtelee ihmisestä riippuen. Minä olen itse synnyttänyt ilman kivunlievitystä, ei ilokaasua ei mitään. Minä ole supistuksista selvinnyt hyvin, mutta se itse lapsen syntymä on kyllä sattunut jo aivan hirveästi. Vaikka kaikki ponnistusvaiheeni ovat olleet alle 5 minuuttia niin en silti tule koskaan unohtamaan miltä se tuntuu. Siihen olisin kyllä todellakin toivonut jotain lääkitystä, mutta nopeista synnyksistä johtuen en ole ehtinyt mitään saamaan.

ainakin kahta erilaista kipua. toinen on synnytyssupitukset, joista mielestäni selviää ilman kivunlievitystä hengityksen ja likkeen avulla. Toinen juttu sitten on kuinka kauan jaksaa sitä hengittelyä ja liikkumista, koska sekin vie voimia kivun lisäksi...Itse syntymä eli se vaihe kun vauva puskee sieltä ulos on tuskin verrattavissa kuukautiskipuihin ;), enkä usko, että myöskään supistukset...vaikea sanoa kuinka hirveät kuukautiskivut voi olla.Yllättävän kivuliasta se on, mutta kyllä sen kestää, kun on pakko. Perääntyähän ei siinä tilanteessa enää voi. Mielestäni kannattaa ottaa kaikki kivunlievitys, mikä ei pane päätä sekaisin. Epiduraali on erittäin hyvä.

Eli ensimmäisessä otin ilokaasun lisäksi epiduraalin, mikä oli taivas. synnytys kesti 6h 50 min ja ponnistusvaihe 10 min, mikä meni ilman puudutuksia, kun epiduraalin vaikutus oli lakannut. koin silloin synnytyksen " helppona" verrattuna siihen mihin olin varautunut.



Toinen luomuna ilokaasua hengitellen ja aluksi ammeessa lilluen, jonka teho yllätti minut täysin. Synnytyksen kestoksi merkitty supistusten alkaminen aamuyöllä neljänn aikaan, kun eivät oikein muuta osanneet laittaa, sairaalaan mentiin vasta kuuden aikaan illalla ja tyttö putkahti 2h 40 min myöhemmin. Olisin ammeesta noustua ollut valmis ottamaan jotain, mutta oli jo myöhäistä ja lapsi tulossa, yllättävän hyvin jaksoin pelkällä ilokaasulla. Supistusten kanssa kotona pärjäsin, olisin pidempäänkin pystynyt olemaan. Hengittely ja alaselän hierominen vei kaikista pahimman terän, siksi ensin ajattelinkin, ettei tässä vielä mikään kiire ole. Mutta ehkä sitä toisessa jo tiesi mitä on odotettavissa, eikä siksi kiirehtinyt ja osasi ottaa kivun vastaan. Kaiken kaikkiaan olin paljon pirteämpi synnytyksen jälkeen kuin ensimmäisellä kerralla, uskonkin, että sillä oli vaikutusta,ettei ollut lääketokkurassa. Molemmilla kerroilla selvisin ilman välilihan leikkaamista, ekassa parilla, toisessa yhdellä tikillä. Eli Ceridalia välilihaan vain jo ennen synnytystä.



Jos minulle vielä lapsia suodaan, en usko, että käytän ainakaan epiduraalia, mutta ehkä jotain kuitenkin. Mutta kaikki riippuu niin ihmisestä ja kipukynnyksestä, synnytyksen kestosta ja monesta muusta asiasta. Ei minusta kuitenkaan kannata liikaa itseään kiusata ja ottaa lievitystä jos siltä tuntuu.

Mulla toimi mielikuvaharjoittelu ja aktiivinen rentoutumiseen pyrkiminen hengitystä hyväksikäyttäen. Pidin kokoajan mielessä sen että jokainen supistus vie askeleen lähemmäs vauvan syntymää ja pyrin menemään rentona suoraan kipuja kohti rauhallisesti hengitykseen keskittyen. Ammeen koin myös loistavana.



Kaikenkaikkiaan näin pystyin kestämään kipuja melko hyvin lukuunopttamatta viimeisten 2cm:n avautumista, jolloin kivut olivat sietämättömät. Tällöin pyysin jo puudutustakin, mutta vaihe meni niin nopeasti ohi että enää ei ehtinyt. Ponnistus kesti pitkään mutta en kokenut sitä mitenkään vaikeana sillä ponnistamiseen keskittymällä sain kivut taas hallintaan.



Nyt oon sitten taas tulevaa synnytystä koskien pohtinu että miten ton loppuvaiheen kestän ja aiheesta aloitin täällä pinonkin, johon tuli hyviä vinkkejä; http://www.vauva-lehti.fi/keskustele/tm.asp?m=10183443&p=2&tmode=1&smod….



Ei muuta kuin tsemppiä synnytykseen!

ja jos tarvetta kivunlievitykseen, niin otat sitä vastaan.



Minulla on kolme synnytystä takana ja niissä kaikissa on ollut kivunlievitystä. Ensimmäinen synnytys käynnistettiin, kestoksi merkattiin reilu 20 tuntia, josta ponnistusvaihe oli yli tunnin. Siinä synnytyksessä sain kaiken mahdollisen kivunlievityksen, aloitin ottamalla aqva-rakkuloita (olen ottanut kaikissa synnytyksissä), sillä minulla on synnytyspoltot sekä selässä että mahassa ja kun saa kivun vain toiselle puolelle, kestää olon paremmin. Epiduraalinkin sain, mutta se ei puuduttanut täysin, kipua jäi silti supistusten aikana. Ja ammettakin kokeilin salissa ennen puudutuksia, mutta supistukset olivat niin ärhäköitä, että en pystynyt olemaan rentona ammeessa, olin hyvin pettynyt, kun olin toivonut veden auttavan, pidän vedestä yleensä hyvin paljon. Mutta käynnistys tekee synnytykset hyvin erilaiseksi.



Toinen synnytys oli lähinnä luomusynnytystä, käynnistyi itsestään, aqvarakkuloita otin synnytysvastaanotossa, kun selkäkipu paheni. Ja salissa tilattiin epiduraali, käytin ilokaasua apuna, kun kokematon lääkäri laittoi epiduraalia. Olin toimenpiteen valmistuessa jo lähes auki (n 8cm), että loppujen lopuksi olisin pärjännyt paljon paremmin pelkällä ilokaasulla, sillä oli tosi tuskaa istua synnytyspöydällä liikkumatta ja ilman mitään - ilokaasuakaan - nukutuslääkärin pisteltävänä. Siinä tunsin kuinka paikat aukeni ja kipu oli todella kova. Siihen ei mikään kuukautiskipu yllä. Toinen synnytys kesti päälle 6 tuntia, ponnistusvaihe oli n 15min.



Kolmanteen synnytykseen valmistauduin ajatuksella, että kun toinen meni lähes ilman kivunlievitystä, niin kyllä minä tämän kestän. No, tämä viimeisin vauva ei myöskään halunnut tulla omatoimisesti pois, joten synnytystä vauhditetiin käynnistystableteilla. Ja kun synnytys viimein käynnistyi toisena päivänä alkuillasta, se meni todella nopeasti. Aqva-rakkuloita pyysin ja sain niitä, mutta niiden teho meni varsin nopeasti ohi, kun supistukset olivat niin valtavan voimakkaita ja pitkäkestoisia. Kävelin osastolta synnytyssaliin ja jouduin supistusten ajaksi pysähtymään paikoilleni, koska kipu oli niin kova, että pyörrytti. Ja synnytyssalissa sanoin kätilölle, että en pysty olemaan pystyssä, koska minua pyörrytti siinä liikaa. Spinaalipuudutuksen sain, sitä ennen otin ehkä 10min ilokaasua, kun kätilö sen ehti antaa, laittoi spinaalia varten kaiken valmiiksi. Ja vauva oli maailmassa alle puolessa tunnissa spinaalin laiton jälkeen. Mutta tuota spinaalia voin kyllä kehua, se vie kaiken kivun pois, toisin kuin epiduraali, joka jättää ponnistusvaiheen kivun tuntumaan. Tosin ponnistaminen oli todella vaikeaa, kun spinaali vaikutti vielä niin hyvin, etten tuntenut supistuksia ollenkaan. Ja tämä viimeisimmän synnytyksen kesto oli n 2h45min, josta ponnistusvaihe oli n 15min, kun ponnistaminen oli oikeasti opettelua. ja tässä viimeisimmässä sanoin nukutuslääkärin tullessa paikalle, että laittaisi sen puudutuksen nopeasti, että ehtii ennen kuin vauva tulee paikalle, jolloin kätilö kysyi, että ponnistuttaako minua ja minä myönsin sen. Kätilö katsoi tilannetta lääkärin poistuttua ja minä olin lähes auki eli tämänkin synnytyksen olisin ehkä voinut tehdä pelkällä ilokaasulla, jos olisin tiennyt, että se on sitten niin nopeasti ohitse. Mutta kipu oli kyllä niin valtavaa, pahinta näistä kolmesta, etten olisi varmaan kestänyt pyörtymättä. Kätilön kanssa puhuimme aiheesta, kun kerroin, että olin miettinyt etukäteen, että en ota kivunlievitystä. Liika kipu saattaa hidastuttaa synnytystä, todennäköisesti olisin saattanut pyörtyä siihen synnytyspöydälle, sillä minulla oli todella kestämistä siinä. Ja tämä kolmas vauva oli isoin lapsista, keskimmäinen oli melkein kilon kevyempi, pääkin oli 3cm pienempi, joten oli helpompaa synnyttää.



Mutta onnea sinulle synnytykseen! Mitä nopeammin ja luonnollisemmin se menee, sitä helpommin kivun kestää. Minullakin oli joskus aikoinaan kuukautiskivut mielestäni tuskalliset, jouduin ottamaan useita 600mg buranatabletteja päivän aikana, että kestin oloani. Mutta synnytysten jälkeen sanoisin, ettei kuukautiskivut ole oikeasti mitään synnytyksen rinnalla. Jälkisupistuksia voisi ehkä vertailla pahaan kuukautiskipuun. Mutta ihmiset kestävät kipua eri tavalla, samoin eri naisilla synnytykset ovat erilaisia kivun ja keston suhteen. Onneksi meillä on mahdollisuus ottaa myös kivunlievitystä vastaan, jos sitä haluamme.

Lääkäri- ja piikkikammoisena päätin jo ennen esikoisen syntymää, että en halua mitään puudutteita. Päätös piti, vaikkakin hiukan aloin epäillä, kun synnytysvalmennuksen (lähes pelkkää eri puudutusten esittelyä) jälkeen kysyin kätilöltä onko ensisynnyttäjän mitenkään mahdollista selvitä ilman puudutteita ja vastaukseksi sain, että se on äärimmäisen epätodennäköistä.



Esikoisen synnytys oli pitkä. Salissakin vietin yli 16 tuntia ja sitä ennen säännölliset supistukset olivat jatkuneet jo vuorokauden. Syynä oli ilmeisesti avotarjonta. Pärjäsin kuitenkin aquarakkuloilla, ammeella ja ilokaasulla. Tosin ihan viime metreillä aloin kaivata jotain tehokkaampaa, kun siirtymävaiheen kivut yltyivät ja jouduin hetkeksi ihan paniikkiin. Mutta jälkikäteen ajatellen tuo vaihe oli niin lyhyt, että se oli kestettävissä, kunpa olisin tiennyt sen silloin!



Kaikesta huolimatta päätin synnyttää ilman puudutteita toisenkin kerran. Tämä olikin lähes täydellinen, upea synnytys. Kivut pysyivät koko ajan hallinnassa, amme lievitti niitä tosi tehokkaasti ja synnytys eteni vauhdilla. Missään vaiheessa en olisi tarvinnut mitään puudutteita.



Nyt odotan kolmatta ja aion taas synnyttää ilman puudutuksia. Neuvona sanoisin saman kuin moi muukin täällä, eli lähde liikkeelle avoimin mielin, mutta yritä katsoa miten pitkälle suoriudut ilman. Voi olla että yllätyt siitä miten hyvin kestät kivun. Toisaalta taas puudutuksen ottaminen ei ole mikään häpeä tai luovuttaminen. Synnytykset ja kivut ovat erilaisia.



Kipua pystyy myös hyvin hallitsemaan rentoutumis- ja hengitystekniikalla. Tosin ekalla kerralla se voi olla vaikeaa, koska supistuskipu on niin kovaa, ettei sitä oikein mitenkään voi ennakoida ennen kuin sen on kokenut. Tärkeintä on ottaa yksi supistus kerrallaan, eikä päästää paniikkia iskemään.

Erityisesti ajatus epiduraalista tai spinaalista tuntui vastenmielisiltä.



Synnytykseni käynnistyi edellisenä iltana vesien menolla, mutta supistuksia ei kuulunut, joten seuraavana aamuna siirryin saliin ja oksitosiinitippaan. Silloin kohdunsuu taisi olla 2cm auki. Sairaalassa sattui olemaan poikkeuksellisen kiire päivä, joten emme tuon tipan laiton jälkeen nähneet kätilöä lainkaan (osastonhoitaja kävi tasaisin väliajoin suurentamassa tippaa). Näin jäivät toivomani pehmeät " puudutukset" saamatta eli olin toivonut mahdollisuutta suihkuun/ammeeseen ja akupunktiota (mitä valmennuksessa oli kovasti mainostettu).



Kipu oli supistus supistukselta aina vain kamalampaa, mutta joka kerta ajattelin " kestän vielä tämän yhden, sitten haluan apua" . Vihdoin n. 6 tunnin kuluttua kätilökin ehti huoneeseen ja totesi kohdunsuun olevan 9,5 cm auki. Viimeinen puoli senttiä lienee ollut kaikkein kamalin, mm. oksensin kivusta pariin otteeseen. Ponnistusvaihe kesti 1h 20 min päätyen imukuppiin ja valtavaan eppariin vauvan ollessa totaalisen jumissa. Synnytyksen kokonaiskesto oli 7,5 tuntia ja vauva 3,5 kg.



Kovasta kivusta huolimatta uskon seuraavankin synnytyksen (kuukauden sisällä) sujuvan ilman puudutteita. Tai siis toivon sitä, mutta olen valmis etenemään tilanteen ja omien tuntemuksien mukaan. Toivon tällä kertaa pääseväni edes suihkuun ja aion ehdottomasti pysyä pystyasennossa (jakkaralla), mikäli vauvan voinnissa ei sille esteitä ole. Haluan myös ponnistaa jakkaralla (viimeksi kätilö ei suostunut tähän oman hankalan asentonsa vuoksi).

Tottahan on mahdollista synnyttää ilman lääkkeellisiä kivunlievityksiä. Itse en kuitenkaan päättänyt mitään etukäteen kummassakaan synnytyksessä. Toiseen synnytykseen mennessäni koin olevani paremmin varautunut kipuun, kun olin sen kerran kokenut.



Eka synnytys kesti 11,5 tuntia, alkoi vesien menolla. Usein kuulee puhuttavan, että siinä vaiheessa, kun kivut ovat kovimmillaan, ponnistusvaihe on jo lähellä. No, mulla alkoi 7 tunnin säännöllisten, kivuliaiden supistusten jälkeen silmissä pimetä, ja halusin epiduraalin. Paikat olivat vasta n. 3 cm auki. Epiduraali nopeutti synnytystä, koska pystyin taas olemaan pystyssä, jolloin vauva laskeutui nopeammin.



Toinen synnytys alkoi supistuksilla, jotka olivat ihan kevyttä kamaa vielä tunti sen jälkeen, kun vedet menivät. Mutta sitten alkoi tapahtua rytinällä. Kivut olivat karmeat. Synnytyssalissa oli amme, mutta ei puhettakaan, että olisin jaksanut sinne. Otin taas epiduraalin. Kukaan ei ollut arvannut, että paikat avutuisivat tunnissa muutamasta sentistä täyteen kymmeneen. Kun tämä selvisi, epiduraalin ottaminen hieman harmitti, mutta eipä ollut turha homma kuitenkaan: vauva ei ollut hollilla vaan jouduin odottamaan ponnistuslupaa neljä tuntia. Jouduin makaamaan lähinnä toisella kyljelläni, koska siinä asennossa vauvan hapetus oli parhaimmillaan.



En näe lääkkeellistä kivunlievitystä ja pehmeitä keinoja toisiaan poissulkevina. Aina on hyötyä siitä, että opettelee rentoutumaan ja miettii, mikä kipuun omalla kohdalla auttaa. Mä esim. en siedä, että mua hierotaan, kun oikein sattuu. Ja ihan tarpeeksi sain synnytyskivuista kärsiä, vaikka epiduraalin otinkin.

Moni on kirjoittanut selvinneensä supistuksista ottamalla ne yksi kerrallaan. Vinkki on hyvä, muttei auta enää silloin, kun supistukset tulevat tauotta, kun ei ole pienintäkään hengähdystaukoa välissä.



Ponnistusvaiheessa kipeistäkin supistuksista on mielestäni ollut apua, niistä on saanut taustatukea ponnistamiseen.

Minulla on kaksi synnytystä takana, molemmat ilman kipulääkityksiä. Ensimmäisessä koin, että pärjäsin ihan hyvin ilman mitään kivunlievityksiä, mutta toisessa, käynnistetyssä, tuntui, että olisi kannattanut jotain ottaa, oli niin paljon rajumpi ja kivuliaampi synnytys kuin ensimmäinen. Mutta en siis ottanut, hengissä ollaan ja kolmatta synnytystä odotellan. Suihku on ollut minulla tosi hyvä apua, kun ammetta ei ole ollut saatavilla.

Itse olen tosiaan ajatellut että menen tilanteen mukaan, eli mikäli tuntuu että pärjään ilman puudutuksia niin sitten niin, mutta en sulje mitään poiskaan. Minulla on ihan unelmahyvin sujunut raskaus ja olen pysynyt fyysisesti hyvässä kunnossa ihan tänne loppumetreille asti, joten toivon että siitä on apua synnytyksessä. On kiva kuulla miten muilla on sujunut ilman kivunlievitystä ja sen kanssa.



Täältä on saanut kyllä todella hyvin vahvistusta juuri tuolle omallekin ajatukselle että avoimin mielin ja omaa kroppaa kuunnellen synnyttämään:)

Valitettavasti valmennukset tuntuvat tosiaan keskittyvän vaan lääkkeellisiin kivunlievityksiin. Itse päätin että en halua mitään lääkkeellisiä kivunlievityksiä ekaan synnytykseeni luettuani mitä ne voivat aiheuttaa vauvalle ja synnytyksen kululle. Miehenikään ei kovasti tukenut, sanoi vaan että " niin työkaverinkin vaimo oli sanonut mutta sitten oli heti halunnut epiduraalin" . Kuitenkin koko homma meni nopeasti, mukavasti ja luomusti. Kivut pysyivät hanskassa liikkumalla ja äänen käytöllä. Synnytys 5t5min(5min ponnistus jakkaralla).



Toinen synnytykseni oli paljon kivuliaampi kovan vauhtinsa vuoksi. Sairaalaan mennessä olin vain sormelle auki ja avautuminen tapahtui n.1-1,5 tunnissa supistuksilla jotka olivat tietysti aikamoisia. Käytin ääntä aika estottomasti aaaAAAA ja se kyllä auttoi ihan oikeasti. Lopussa olin aika " kipsissä" enkä enää muistanut liikkua, seisoin vain ja nojasin sänkyyn. Seisten syntyi vauvakin, synnytyksen kestoksi merkattiin 3t ja ponnistusvaiheeksi 3min. Tässä synnytyksessä mulla alkoi lopussa vähän homma hämärtyä ja kipu meni kipukynnykseni yli. Ei ollut kuitenkaan itkun ja paniikin paikka vaan sitten sillä AAAAlla syntyi vauva lennokkaasti. Vauhti vaan vähän hirvitti.



En ole edes pyytänyt ilokaasua loppuvaiheessa, jotenkin olen ollut niin omassa maailmassani ja keskittynyt supistuksiin. Luulenkin että ilokaasun hönkäily olis ollu liian vaativaa mulle siinä vaiheessa. Ekassa synnytyksessä mua lisäksi oksetti aika paljon ja se voi tehdä kuulemma huonon olon joten silloin olisin tainnut jo oksentaa. Itse olen tosi tyytyväinen näihin synnytyksiin. Kaikki on saanut mennä omalla painollaan eikä mitään ommeltavaakaan ole tullut. Toivoisin kuitenkin että 3.synnytyksessäni saisin kokea vielä ammeen, 2. synnytyksessäni olin jo menossa ammeeseen, mutta en sinne ehtinytkään. Jos synnytyksiä voisi tilata, tilaisin sellaisen tasaseen edistyvän viisituntisen;-). Ja haluaisin ponnistella vauvaa rauhassa omaan tahtiin, näissä synnytyksissä en ole päässyt ponnistamaan itse vaan kohtu on jotenkin jyrännyt ihan itse ja minä olisin halunnut vähän jarrutella.



Musta hyvä asenne synnytykseen on se, että yrittää pärjätä mahdollisimman pitkään ilman mitään kovia troppeja, sitten voi ollakin että on jo loppurutistuksen aika. Liikkuminen edistää vauvan laskeutumistakin, joten sitä kannattaa ainakin kokeilla jos tuntuu hyvältä. Synnytys sattuu tietysti, mutta se on erilaista kipua kuin esim. jos on käsi muussina. Tietty " estottomuus" helpottaa, eli ei pelkää pitää ääntä tai liikuskella hassusti, keikkua tai roikkua tai ihan mikä tahansa asento mikä helpottaa oloa. Synnyttäminen on aika alkuvoimaista joten murinat ja äänet siihen sopivat oikein hyvin.



Hyviä juttuja on Aktiivisen Synnytyksen sivuilla ja lehdissä, yhdistys myös vuokraa synnytysaltaita yms. www.lapsiperhe.net/aktiivinensynnytys

Oletkin jo paljon vastausksia saanut, laitanpa kuitenkin pikaisesti omankin kokemukseni. Yksi synnytys on takana, enkä sitä etukäteen halunnut suunnitella, koska en tietenkään voinut tietää, mitä on tulossa. Toivoin kuitenkin ilman kivunlievitystä selviäväni, koska olin aiheesta hieman lueskellut, enkä halunnut millään ylimääräisillä aineilla vaikuttaa synnytyksen kulkuun (mutta en siis sulkenut niitä ehdottomasti poiskaan). Sitäpaitsi pelkään piikkejä ja etenkin tipan laitto on minulle yksi suurimmista kauhistuksista, puhumattakaan epiduraalin laitosta (siis ajatuksena, kokemusta ei ole).

Lähes luomuna sitten mentiinkin. Sain n. 5 h ennen lapsen syntymää petidiini-piikin, joka ei kyllä mielestäni kipua lievittänyt, vaan teki noin tunniksi pöhnäisen olon, ja sain torkuttua supistusten välillä, kun niitä oli kestänyt enemmän tai vähemmän säännöllisesti 17-18 h siinä vaiheessa. No, tuo piikki myös sitten kunnolla käynnistä synnytyksen ja sai supistukset säännöllisiksi, kun ei oikein tahtonut käynnistyä kunnolla.

Sen jälkeen käytin lämpötyynyjä ja pääsin avautumisvaiheen lopulla kylpyyn (minulla auttoi todella hyvin, oli ihanaa!). Lisäksi sain kovasti apua miehen läsnäolosta ja siitä, että hän hieroi alaselkääni supistuksen tullessa. Ääntelin myös melkoisesti ;)

Ponnistusvaiheen kestoa en valitettavasti tiedä, papereihin on vahingossa merkitty ponnistusvaiheen alkamisajaksi sama aika kuin lapsen syntymäaika, mikä ei kyllä pidä paikkaansa, aika kauan jouduin ponnistelemaan, ja supistukset heikkenivät ponnistusvaiheen aikana, eikä lapsi tahtonut tulla millään. Eppari jouduttiin tekemään, ja lopuksi yksi kätilö lähestulkoon istui vatsani päällä ja panoi lasta alaspäin. Veikkaan kestoksi tuntia.

Ponnistusvaiheessa kivut olivat kovat, mutta lähinnä olin yllättynyt ponnistamisen raskaudesta, se oli todella kovaa työtä. Ehkä se johtui osittain myös puolimakaavasta asennosta, joka ei varmasti ole paras mahdollinen.

No, joka tapauksessa synnytys oli positiivinen kokemus. Kivut olivat hyvin kestettävissä, ja minulla on mielestäni alhainen kipukynnys. Lisäksi koin kehon omien " huumeiden" vaikutukset todella voimakkaina. Juuri ennen ponnistusvaihetta tai sen alussa (en ole ihan varma) todella kipeiden supistusten välissä koin aivan ihanan euforisen, onnellisen tunnetilan, joka sai minut nauramaan ääneen :)

Minäkin voin vain kannustaa avoimin mielin lähtemään synnytykseen (vai onko ap jo synnyttänyt, enpäs muistakaaan lukiko viestissä jotain lasketusta ajasta...). Synnytyksiä on niin kovin erilaisia.

Mulla kolme synnytstä takana. Ensimmäisestä on positiivisimmat kokemukset, koska puudutukset onnistuivat nappiin. Juuri kun tuli senhetkinen raja vastaan, sain epiduraalin. Toisessa sain epiduraalin liian myöhään (ei arvattu, että kaikki meneekin niin nopeasti). Kolmas meni ilman mitään, koska lääkäri ei ehtinyt paikalle ja ilokaasua en halunnut.



Olen kokenut ponnistusvaiheen helpommaksi kuin avautumisvaiheen lopun (mulla kahden jälkimmäisen loppuavautuminen ollut aika " repäisevä" ). Myös ilman puudutusta, joten tämä aika yksilöllistä. Mutta viimeisissä supistuksissa vallannut jo pakokauhu, ja mun mielestä on aika " turhaa" pitää sitä jotenkin ylpeyden aiheena tms. Tietty senkin läpi mennään kuolematta;), vaikkei niin kauniisti!



Kipukynnyksestä: kaikki on yksilöllistä ja jokainen synnytys on myös erilainen. Esim. synnytksen pituus (kuinka väsynyt olet) vaikuttaa siihen, miten jaksat ottaa kivun vastaan. Mun kipukynnys tuli ekakerralla vastaan 6cm kohdalla, toisella kerralla n. 8cm kohdalla (viim. 20min.) ja viimeisellä kerralla se ylittyi muutamissa viimeisissä supistuksissa. Vaikka näin se tuntuu lyhyeltä ajalta, " tilasin" jo spinaalipuudutuksen (mahd.) seuraavaan synnytykseeni;) Kuvausta viimeisestä puolesta tunnista: hakkasin päätä säkkituoliin, käsillä miestäni selkään, yritin myös purra häntä, minkä hän kielsi!, purin itseltäni kädet verille ja hajotin sairaalan sängyn sitä potkiessani. Että ei kovin railakasta, mutta ihanat ovat palkinnot!!



Kätilöni sanoi osuvasti viimeisimmän synnytyksen jälkeen vanhan sanonnan, jonka mukaan äiti kuolee kolmesti ennen kuin vauva syntyy.

Mulla kahdessa viimeisimmässä on puhkaistu kalvot ja vauhditettu synnytystä jossakin välissä oksitosiinitipalla. Luomuna olisi varmasti ollut hallitumpaa, ja tästä varoittelivat kovasti kolmannella kerralla (mietittiin kovasti kalvojen puhkaisua jumittuneessa tilanteessa, mutta otin itse mielummin loppurytinän kuin ties-kuinka-pitkän-vielä maratonin).

moni on jo sanonut.

tuskin kerron mitään uutta, mutta kerronpa oman kokemukseni kuitenkin.



Mulla synnytys kesti 4tunti 35min, suurin syy nopeaan synnytykseen oli oksitosiini jota sain heti siitä lähtien kun osastolta sain siirron synnytys saliin. Synnytys tapahtui Malgassa, jossa on ilmeisen normaalia että synnytystä nopeutetaan.



kivut oli kovia, monitoreissa oltiin koko ajan, seurattiin lapsen sykettä ja supistuksen tasoa.

Synnytys pöytä oli laitettu niin että jouduin istumaan koko ajan ennen kun jäätiin odottamaan 1cm aukeamista että pääsisi ponnistamaan.

4 tuntia meni siinä että supistuksia tuli koko ajan, yksi loppui ja kerkesit kerran hengitää sisään niin tuli toinen. monitoorit näytti supistuksen tasolle 100, enempää ei lukuja laite näytä, supistusten väli oli 30-40s,

pyydettiin epiduraalia, jota ei sitten koskaan saatu.

loppu vaiheessa rupesin oksentamaan kovien kipujen takia.

lääkäri teki tutkimuksen ja totesi että lapsivesien puhkaisun jälkeen lapsivettä oli jäänyt lapsen leuan ja kaulan väliin koska pää oli ns. väärässä asennossa ja aiheutti kipua lapselle ja sitä kautta minulle. hetken sorkittuaan saivat loput lapsivedet pois ja kivut katosivat samantien. epiduraalia en olisi kuvitellutkaan siinä tilanteessa enään.

30 min päästä loppujen lapsivesien pois oton jälkeen poika syntyi.



ponnistus vaiheessa en enää tuntenut supistuksia ja ponnistaminen ei tuntunut missään. en edes tuntenut kun lapsen pää tuli ulos.

välilihan leikkuun kyllä tunsin, se kun tehtiin ilman puudutusta.



pahinta minulle oli nuo supistukset mutta eivät ne niin pahoja olleet kuin odotin. synnytystä ei sen kummemmin suuniteltu, kivun lievitystä ei siis koko synnytyksessä käytetty mitään ja tiedän etten mitään olisi lopulta tarvinutkaan.

Olen ihan raskauden alkutaipaleella ja tällä hetkellä synnytyksessä pelottaa eniten kaikki lääkärien tekemät toimenpiteet! Olin aivan kauhuissani kun luin yhden ns. " tavallisen" synnytyskirjan missä kuvattiin yleistä, medikalisoitua synnytystä. Ajattelin, etten mitenkään kestä hengissä jos minut sidotaan johonkin sänkyyn piikitettäväksi ja tökittäväksi. Onneksi aloin sitten lukea luonnonmukaisen synnytyksen kirjoja, mm. tohtori Odentin klassikon, joista sai ihan toisenlaisen käsityksen siitä kuinka asian voi hoitaa. On pelottavaa ajatella, että suurin osa synnytykseen liittyvistä komplikaatioista on itse asiassa seurausta lääkkeiden käytöstä ja muusta nykytekniikasta. Esim. vauvan hapenpuute on sitä pahempi mitä enemmän synnyttäjä on selällään. Näistäkin syistä tuntuu ihan selvältä, että jos mitään todella pakottavaa tarvetta ei ole, niin luomuna mennään ja tehdään kaikki mahdollinen jottei lääkkeitä sun muita tarvittaisi!



Omaa kivunsietokykyään ei tietenkään voi etukäteen tietää, mutta aion kyllä etukäteen harjoitella rentoutumista, eri synnytysasentoja, hengitystekniikoita ja muita konsteja joilla synnytyksen saa sujumaan niin kuin luontoäiti on sen tarkoittanut. Ilokaasua voin tosin kuvitella ottavani, mutta epiduraali kuulostaa pelottavalta. Miten ihmeessä sitä voi epiduraalissa tietää, mitä vauvalle on tapahtumassa ja miten oma kohtu liikkuu? Minua ainakin pelottaisi sellainen hallinnan menetys asiaan. Ennemmin sitten kipua ja kärsimystä, kunhan itse tiedän mitä tapahtuu ja saan määrätä siitä mitä minulle ja vauvalle tehdään.