Muita +/- 2.5-vuotiaita joiden mielestä kaikki ruoka on pahaa, " ensyö" -ruokaa?
Taustaa: alotin pojan kanssa kiinteät puolivuotiaana ja ensi makusteluista alkaen hän rakasti ruokaa. Söi kaikkea, karkeaa ja sosetta, itsetehtyä ja purkkiruokaa. 1-vuotispäivien aikaan poika oli oikea rasite kun oli koko ajan ruokakaapilla, kinus syötävää ja halusi maistaa IHAN KAIKKEA. Söi myös isoja annoksia. Sitten 2-vuotiaana söi " ihan tavallisesti" , eli nirsoili joitain makuja, söi kuitenkin useimmiten ihan ok.
Nyt poika on 2v9kk ja varmaan 4 kk ollut tosi rasittava. Lounas tai päivällinen, niin hän kysyy mitä on ja sanoo ettei tykkää eikä aio syödä. Tarjoilemme ihan samoja, mielestäni monipuolisia ja terveellisiä ruokia, mistä hän on ennen pitänyt. Toisinaan itse asiassa saan hänet syömään, sanon tiukasti että ruokaa on syötävä, mitään muuta ei tule. Hän istuu ehkä 15 minuuttia hiljasena. Sitten yhtäkkiä sanoo vihasena, " okei mä syön" . Saattaa syödä koko lautasellisen ja sanoa että " tää on hyvää" . Joskus kuitenkin on päättänyt että ei syö. Kertoo ihaillen kuinka siskot syövät hienosti mutta hän ei syö (vaikka olisi hänen lempiruokaansa). Kerran peruuntui sen illan karkkipäivä ja vaikka jätkä on tosi perso karkille, ronkuu päivittäin saako namia, niin sitten vaan koko päivän hoki: " siskot saa tänään namia mutta mä en saa kun mä en syönyt" Ei edes ollut yhtään surullinen ja sitten illallakin kattoi vaan kun muut söi.
Ei ole kyse sairauksista tai muista, huomaan kyllä millon hän ei sairauden takia syö eikä sillon tarvikaan. Onko muilla samaa ja miten toimitte? Musta joku aresti tai lelujen jäähylle pano kuulostaa epäreilulta mutta ärsyttää kun välillä tuntuu että hän ei vaan syö koska on itsepäisyyksissään niin päättänyt. Sitä paitsi mä ihmettelen että mistä se saa kaiken energian. On iso (pitkä) poika ja touhuaa ja liikkuu kovasti. Jos ei sada niin saattaa olla puolet päivästä ulkona touhuamassa.
Kommentit (3)
Olet varmasti oikeassa eli että tuo syömättömyys ei sinänsä liity ruokaan. Kun tämä kausi alkoi niin pari kk katselin sitä enkä tehnyt mitään. Eli poika istui pöytään, katsoi ruokaa ja sanoi " kiitos ruuasta, äiti" ja poistui maistamatta. Minullakin on sinänsä iskostunut päähän tuo että " terve lapsi en näännytä itseään" . Mutta nyt sitten huomasin että joskus tuolla mun jankkaamisella on tulos eli ehkä joka kolmas kerta poika sitten syö.
Itse olen sitten kehunut tosi paljon kun on syönyt mutta nyt mietin että onko se oikein tehdä siitä tosi iso numero vai pitäiskö vaan sanoa hyvä ja voit mennä? Ei meilläkään poika oikeestaan pyytele välipaloja, sitä karkkia kuitenkin ruinaa joka ainut päivä monta kertaa mutta tyyty sitten ilmottamaan itselleen ja muille että " perjantaina saan namia" .
Siis niin hyvässä kuin pahassa matalan profiilin vetäminen ruoka-asioissa kannattanee, jottei lapsi osaa alkaa pelata niitä valtapelejään. Jopa luin jostain lehdestä näin. Siis tuon maistamisen jälkeenkin sanon pojalle, että reipas poika, kun maistoit, äitikin aina maistaa, koska ennen sitä ei voi tietää, tykkääkö vai ei, ja sitten siirrymme muihin puuhiin. Siitäkin huomaa, ettei kyse ole ruoan hyvyydestä tai pahuudesta, kun jollakin aterialla poika pöytään istuuduttuaan toteaa, ettei tykkää ja seuraavalla aterialla samaa ruokaa tarjotessa se uppoaakin kuin häkä.
Toivottavasti näistä päästään - niin teillä kuin meilläkin! (Meillä tämä asia tuntuu useimmiten olevan kyllä nytkin hanskassa, mutta muita kasvatusongelmia löytyy sitten senkin edestä - ja niistä lisää muissa viesteissä :DD)
Meillä on 2v11kk poika, joka on ikänsä ollut ns. hyvä syöjä, mutta samoihin aikoihin kuin teillä hän alkoi välillä nirsoilla. Koska hän joillain aterioilla syö oikein hyvin, en ole missään vaiheessa joutunut onneksi hänen kanssaan murehtimaan, saako hän tarpeeksi ravintoa vai ei. Jos hän ei syö, sanon samoin kuin itsekin teet, että muuta ruokaa ei ole tarjolla. Jos hän pyytää jotain muuta (kuten leipää), sanon, ettei hänellä varmaan sitten ole nälkä, jos ei kerran pääruokakaan maistu. Välillä auttaa, kun kysyn, syökö äiti hänen ruokansa. Jos nämä ei auta, poika kiittää ruoasta ja sanoo olevansa valmis, muistutan usein vielä, että sitten pitää jaksaa odottaa seuraavaan ruoka-aikaan (eikä hän mitään ylimääräisiä välipaloja vongukaan). Hyvin harvoin hän on syömättä kokonaan, ja olenkin yrittänyt korostaa, että ainakin lusikallisen verran pitää edes maistaa, jotta voi tietää, tykkääkö vai ei, pelkän ruoan näkemisen perusteella en hyväksy, että lapsi haukkuu ruoan pahaksi. Kun lapsi on maistanut, kehun vielä siitä, että hän reippaasti teki niin ja jos ei tykkää niin sitten ei tykkää.
Kuulostaa vähän siltä, että teillä poika on huomannut saavansa ruoan avulla huomiota osakseen ja leikkii tietynlaista valtapeliä. Yrittäisin itse tehdä asiasta mahdollisimman pienen numeron. Mutta toki tiedän, että nää ruoka-asiat voi saada pinnan helposti palamaan; meillä tyttö on vähän krantumpi ja ruoan pois heittäminen on kyllä tylsää touhua. Usein meillä on niin, että kun tytölle kelpaa, poika haukkuu, ja päinvastoin:)