Mä niin vihaan mun elämää :(

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 23:56"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 23:35"]

Kysyit, että meneekö ohi. Menee kyllä, aivan varmasti jossain vaiheessa elämäsi näyttää ihan toisenlaiselta. Itselläni raskas, ahdistava elämänvaihe kesti vuosia. Itselläni lääkitys auttoi. Nyt on elämä ihan elämisen arvoista. Paljon voimia!

[/quote]

Montako vuotta tätä paskaa sitten kestää? t. jo reilu 10 vuotta kestänyt. Mikään ei koskaan muutu, miksi muuttuisikaan kun olen olemassa enkä itseäni saa vaihdettua muuksi. Tääkin ilta on menny taas kun ahdistaa ja itken.
[/quote]Niin, mulla siinä meni n.15 vuotta. Kamala ahdistus ei ole normaali olotila. Siihen voi saada apua, mäkin sain.

Onko kellään ollut samoja tunteita? Meneekö tämä joskus ohi, vaikka sitten ahkeralla terapiassa käynnillä? :(
Ap

Voimia =)

Voin kuvitella miltä susta tuntuu. :( Ja niin se on, että joskus täytyy vaan päästää paha olo ulos, vaikka ei lapsen tai muun läheisen takia oikeasti tekisikään mitään itselleen.

Sanoit, että sulla on muutama hyvä ystävä. Olisiko sun mahdollista jutella heille olostasi?

Mitä asioita sulla on elämässä, joista saat voimia? Harrastatko jotain? Onko sulla joskus aiemmin ollut harrastus / tekeminen, joka on antanut energiaa? Voisitko jatkaa sitä? Tai etsiä ihan jonkun uuden jutun, periaatteella "en häviä tässä mitään"?

Tsemppiä sinulle! Uskon, että kaikki kääntyy sun kohdalla hyväksi.

:,(

Voimia <3 olet lapsellesi maailman tärkein, jatka vain terapiassa käyntiä ja puhu asioistasi ihmisille ketkä on sun ystäviä! Kyllä se helpottaa, kunhan jaksat vain sinnitellä

Kiitos teille. Teidän sanat lämmitti :)

Voin toki puhua ystäville, mutta osaltaan se tuntuu hyödyttömältä - toki saan lohdutusta ja tukea mutta inhottaa vuodattaa itseinhoani ja pahoinvointia toisten niskoille ja sitten huokaista että kiitos kun kuuntelit. Tiedänhän minä, että sellaisia ystävät ovat, mutta ei ehkä tällaista taakkaa varten - tämä on jo paljon pyydetty. Siksi anonyymiavautuminen oli ekana mielessä...

Pääosin kaikki on ihan hyvin - syksyllä palaan töihin ja saan siis aktiviteettia elämääni ja lapsi sai hyvän hoitopaikan. Se siintää positiivisena voimavarana mielessä myös. Ja lapsen myötä ajatuksia saa myös muualle, ulkoilemalla tai muuten vain yhdessä tekemällä. Harrastuksiin on aika vähän aikaa, koska olen yh ja lapsi vielä niin pieni, että ei voi olla yksin. Isäänsä tapaa, mutta lyhyitä aikoja kerrallaan. Ja tosiaan perheeni on katkaissut minuun välit, eli siinä ei ole tukiverkkoa.

Olen todella yksinäinen, en vain jotenkin saa aikaiseksi kutsua ystäviä kylään. Ajatuskin ahdistaa. Ja itkettää vaan lisää, kun lapsikulta joutuu nähdä äitiä surullisena, ei varmasti tee hänellekään hyvää. Vaikka yritänkin sitä hyvittää halaamalla paljon, kertomalla rakastavani, leikkimällä runsaasti yms. Kyllä hän onneksi ainakin iloinen on, toivon että panokseni riittää.

Ja kyllä tästä noustaan - varmasti. Sen haluan tehdä itseni ja lapsen takia, mutta nyt tekisi vaan mieli luovuttaa. Pakata lapsi mukaan ja kadota hetkeksi vaikka maan alle. Halia häntä ja saada voimaa jostakin.
Ap

Oletko harkinnut lääkitystä? Ainakin nyt tuohon ahdistukseen. Kun saisit itsellesi fyysisesti hieman paremman olon hieman pitempiaikaisesti niin olisi helpompi parannella sitä psyykkistä puolta. Toivottavasti saat asiasi ja pääsi sellaiseen kuntoon että voit taas olla tyytyväinen itseesi. Voimia tähän hetkeen

Mä olen ihan täysin yksin, en ole ikinä seurustellukkaan. Jos koitan jollekin puhua, niin aika usein vastapuoli jättää kokonaan vastaamatta. Siis en tajua?!! Oonko niin saatanan ruma? Mulla on kasvoissa leikkausarpi mutt säälittävän lapsellisia ihmiset jos se niin pelottaa. Voit lohduttaa itseäs ap että on paljon ihmisiä joilla menee paljon surkeammin.

Hieno homma, että pääset töihin syksyllä ja että lapsesi on saanut hoitopaikan. Luulen, että se auttaa, toiminta on aina hyväksi ahdistavassa olossa ja se, että ei ole liikaa aikaa miettiä asioita.

Mä uskon, että teet kaikkesi ja enemmänkin lapsesi hyvinvoinnin eteen (osoitat myös välittämistä monella eri tavalla), ja hänestä kasvaa ihan normaali lapsi. Luulen, että tärkeintä olisi, että voisit jonkun kanssa jakaa ajatuksiasi. Tuntuuko susta, että psykologi on luotettava ja voit hänelle kertoa kaiken, mikä mieltä painaa? Jos ei, niin kannustaisin etsimään myös muuta apua. Mua on auttanut joskus vaikeissa paikoissa ihan vaan esim. kriisipuhelimeen soittaminen. Jonkun aikaa mulla oli myös SPR:n kautta ystävä / tukihenkilö, jolle pystyin puhumaan ahdistuksesta ilman, että oli pelkoa toisen ihmisen kuormittamisesta. Sä varmaan keksit ne väylät, jotka just sua auttaa parhaiten.

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 23:17"]Mä olen ihan täysin yksin, en ole ikinä seurustellukkaan. Jos koitan jollekin puhua, niin aika usein vastapuoli jättää kokonaan vastaamatta. Siis en tajua?!! Oonko niin saatanan ruma? Mulla on kasvoissa leikkausarpi mutt säälittävän lapsellisia ihmiset jos se niin pelottaa. Voit lohduttaa itseäs ap että on paljon ihmisiä joilla menee paljon surkeammin.
[/quote]
En nyt tarkoita olla tahditon, mutta totta kai tiedän että monellakin on asiat huonosti. On lapsettomia, on puolisonsa kuolemalle menettäneitä, on orpoja, on nälänhätää ja sotaa, on vaikka mitä - tiedän sen, mutta olen silti välillä tyytymätön omaan olooni. En tarkoita, että suruni olisi maailman suurin, ei lähellekään, mutta minulle itselleni se on henkilökohtainen helvetti. Kuristava ahdistus, pohjaton suru, loputtomat kyyneleet. Väsymys henkisesti vaikka unta ei saa, välinpitämätön olo kotihommiin vaikka lapsi on ruokittava ja jäljet siivottava. Pieniä asioita monelle, mutta surun keskellä musertavia. Enkä lohdutu muiden tuskasta, tietenkään. Olen kiitollinen paljosta - terveydestäni, lapsestani, muutamasta ystävästäni ja jopa teidänkin kauniista sanoista.

Ja lääkkeitä en ole koskaan halunnut, olen mieluummin halunnut selvittää asiat perinpohjin ja olla vahva sitä kautta, enkä turta lääkkeillä. Yritän vielä, mutta pian ehkä täytyy sitäkin harkita...
Ap

Kysyit, että meneekö ohi. Menee kyllä, aivan varmasti jossain vaiheessa elämäsi näyttää ihan toisenlaiselta. Itselläni raskas, ahdistava elämänvaihe kesti vuosia. Itselläni lääkitys auttoi. Nyt on elämä ihan elämisen arvoista. Paljon voimia!

Menee se ohi. Seurakunnastakin voi saada tukea ja siellä on erilaista toimintaakin. Suurimman avun tuo kuitenkin Jumala, Häneen kannattaa turvata hädässä, Hän tuo turvan ja rauhan ja levon.

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 23:35"]

Kysyit, että meneekö ohi. Menee kyllä, aivan varmasti jossain vaiheessa elämäsi näyttää ihan toisenlaiselta. Itselläni raskas, ahdistava elämänvaihe kesti vuosia. Itselläni lääkitys auttoi. Nyt on elämä ihan elämisen arvoista. Paljon voimia!

[/quote]

Montako vuotta tätä paskaa sitten kestää? t. jo reilu 10 vuotta kestänyt. Mikään ei koskaan muutu, miksi muuttuisikaan kun olen olemassa enkä itseäni saa vaihdettua muuksi. Tääkin ilta on menny taas kun ahdistaa ja itken.

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 23:56"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 23:35"]

Kysyit, että meneekö ohi. Menee kyllä, aivan varmasti jossain vaiheessa elämäsi näyttää ihan toisenlaiselta. Itselläni raskas, ahdistava elämänvaihe kesti vuosia. Itselläni lääkitys auttoi. Nyt on elämä ihan elämisen arvoista. Paljon voimia!

[/quote]

Montako vuotta tätä paskaa sitten kestää? t. jo reilu 10 vuotta kestänyt. Mikään ei koskaan muutu, miksi muuttuisikaan kun olen olemassa enkä itseäni saa vaihdettua muuksi. Tääkin ilta on menny taas kun ahdistaa ja itken.
[/quote]
Voi sinuakin :( itselläni on kuitenkin jossain vielä toivo, että asiat parantuisi. Pakkohan niiden on, lapseni on pakko saada terve, jaksava ja iloinen äiti, ei masentunutta elinympäristöä.

Toivon sinullekin paljon kaikkea hyvää ja jaksamista <3
Ap