Hei sinä lapseton kummitäti joka et tunne kummilastasi

Miksi lapsettomalla ei voisi olla kiireitä?
Kysy lapsesi kummilta ellet ole paljastanut hänelle jo asenteitasi hän saarta jopa vasta.

Minä yritin olla hyvä kummi. Useamman vuoden tapasin lasta vähintään kuukausittain, otin häntä luokseni, hoidin kotonaan, vein tapahtumiin, ostin arvokkaita lahjoja, muistin pienimmätkin muistamisen aiheet. En vain osannut lapsettomana tehdä perheen mielestä mitään oikein. Milloin kielsin lasta väärin, milloin retkellä käynyt pissavahinko oli vaarassa sairastuttaa lapsen jne. Lahjatkin olivat vääriä ja menivät heti myyntiin.

Itseäni säästääkseni olen ottanut nykyisin etäisemmän roolin.

[quote author="Vierailija" time="12.05.2015 klo 18:04"]

Miksi lapsettomalla ei voisi olla kiireitä? Kysy lapsesi kummilta ellet ole paljastanut hänelle jo asenteitasi hän saarta jopa vasta.

[/quote]

Joskus kummilapsen vanhemmat ovat esteenä yhteydenpidolle, itselläni oli aikanaan tosi hankala yrittää täyttää odotuksia, joita kummilapsen vanhemmat minuun kohdistivat. Lahjoista saatettiin tokaista jotain epäkohteliasta ym. Valitettavasti kummilapsi siinä joutui kärsimään, joskin hammasta purren yritin hoitaa syntymäpäivät rippijuhlat ja siis aivan pakollisen yhteyden pidon.

Jaa. No eipä minunkaan kummini muistanut kuin tasan kerran minua koko ala-asteeni aikana. Yläasteella ei kertaakaan. Ei ollut lapseton, oma lapsensa kanssani samanikäinen ja kaikenlisäksi lähisukua. Joitakin ei vain kiinnosta muistaa. Nyt aikuisena sama kummi joskus yrittää lähetellä viestejä, mutta en oikein osaa suhtatua niihin kun ei kyseisestä ihmisestä koskaan läheistä minulle tullut enkä oikein tiedä mitä hän nyt vanhemmiten minusta haluaa. On kai vanhuuttaan yksinäinen, kun omakaan lapsi ei juuri pidä yhteyttä.

[quote author="Vierailija" time="12.05.2015 klo 18:14"]

Minä yritin olla hyvä kummi. Useamman vuoden tapasin lasta vähintään kuukausittain, otin häntä luokseni, hoidin kotonaan, vein tapahtumiin, ostin arvokkaita lahjoja, muistin pienimmätkin muistamisen aiheet. En vain osannut lapsettomana tehdä perheen mielestä mitään oikein. Milloin kielsin lasta väärin, milloin retkellä käynyt pissavahinko oli vaarassa sairastuttaa lapsen jne. Lahjatkin olivat vääriä ja menivät heti myyntiin.

Itseäni säästääkseni olen ottanut nykyisin etäisemmän roolin.

[/quote]

Minä lopetin jo heti alussa. Ristiäisiin vein sellaisen vauvan timanttisormuksen kummilapselleni. Vauvan äiti nakkasi sen vain syrjään ja alkoi kehua muiden antamia kummilusikoita ja potkupukuja. Kun tämä esittely oli ohi, hän alkoi kehua muita kummeja, kuinka hyviä kummeja lapsella on. Lopuksi käski minut keittiöön töihin.

Ei, en ole lapsettomana pitänyt kummilapseeni yhteyttä.

Minuahan taas ei huolittukaan kummiksi, kun lapsen isä meni kuolemaan ennen ristiäisiä. Lapsen isä olisi siis minut kummiksi halunnut (oli jo kysynytkin tulisinko), mutta eipä sieltä hautakuopasta huudella mielipiteitä ja lapsen äiti valitsikin kummiksi pelkästään omia sukulaisiaan ja kavereitaan. Isän puolelta ei ketään. Harmitti, kun olisin halunnut olla osa tuon lapsen elämää. Ensimmäisten parin vuoden aikana sentään näin lasta, nyt en ole nähnyt 7vuoteen. Lapsen äiti ei enää jossain vaiheessa vastannut puheluihin kellekään isän puolen suvusta. Oli ilmeisesti helpompi lakaista maton alle koko suku ja edesmennyt isä. Todennäköisesti lapsi ei edes tiedä meistä, ei varmasti edes tiedä että naisen nykyinen aviomies ei ole hänen biologinen isänsä.

Tämä kummi kuvion voisi lopettaa, mihin sitä tarvii? Tuntuu että tarpeet ei kohtaa koskaan, osti iphonen tai ei, aina menee vituilleen.

Kummilapseni on kiva lapsi, mutta emme asu samalla paikkakunnalla. Haluani rajoittaa myös se, että kummilapseni isä (sukua minulle) käytti minua seksuaalisesti hyväksi vuosia sitten. Kummilapsen äiti ei asiaa tiedä enkä halua asiaa kenellekään kertoa, koska asia ei edennyt tutkintaan ja tapahtuneesta on jo melkein 5 vuotta. Siksi ei tule sinne suuntaan soiteltua ja kysyttyä kuulumisia, vaikka pidänkin kummipojastani ja hänen tekemisensä kiinnostavat.

Minä olin itse nuorena ihan stressissä siitä, etten osannut olla ollenkaan hyvä kummi kummilapselleni (hänen äitinsä meilestä esimerkiksi 350 kilometriä välimatkaa ei mitenkään merkkaa sitä, etteikö lasta voisi käydä katsomassa. Ainahan voi jäädä yöksi!).

Niinpä omien lapsieni kohdalla kummius on lähinnä muotoseikka, joka tarkemmin ajateltuna olisi saanut jäädä ihan väistä, samoin kuin lapsen kastaminenkin (en tajua miksi ihmeessä kastoin lapsen seurakunnan jäseneksi, kun kirkko ja uskonto ovat minulle täysin yhdentekeviä). Kummeille olen sanonut, että käyttäkää nuoret ihmiset ne vähät rahanne johonkin josta tykkäätte, ja unohtakaa muistamiset. 

Ei kukaan tervepäinen ihminen vaadi toista ihmistä luomaan uutta, intensiivistä ihmissuhdetta vain siksi, että toinen hyvää hyvyyttään lupautui kummiksi heikkona hetkenään. Sehän on aivan epärealistinen ajatus, että tän jälkeen ois jotain velvoitteita lasta tai lapsen vanhempia kohtaan. Kummi on tarvittu siihen kastetilaisuuteen, koska se näyttää herttaiselta että valkoiseen mekkoon puetun vauvan ympärillä on lauma "välittäviä aikuisia".  Sen enempää ei oikein voi pyytää.

Itse olin lapseton kummitäti. Tein uraa ja matkustin paljon. Viikonloppuina olin ihan poikki. Minulla oli kaksi koiraa, joita hoidin ja joiden kanssa harrastin sen vähän vapaa-ajan, mitä minulla oli. Kävin kyllä kummilasten synttäreillä ja joskus hoidinkin heitä, mutta välimatkan takia aika vähän. Minun apu kyllä aina kelpasi ja tykkäsin kummilapsistani. Nyt he ovat jo aikuisia eikä pidetä enää paljon yhteyttä. (Olen kyllä heidän vanhempiensa kanssa yhteyksissä edelleen ja näemme säännöllisesti.) 

Täytyy kyllä sanoa, että nyt kun on omia lapsia, en ole näiltä kummilasten vanhemmilta saanut senkään vertaa apua kuin itse olen heille antanut lasten hoitoapuna. Useampi viikonloppu meni kuitenkin niitä lapsukaisia hoitaessa. Nykyään minulla onkin ihan muut tukiverkot, ihmiset joiden kanssa apu on vastavuoroista.

Miksi lapsettomalla on suurempi velvollisuus olla hyvä kummi? Miksi kummiudesta kieltäytyminen on vaikeaa? Miksi jopa laskelmoidusti suositaan lapsettomia kummeja, kun ajatellaan, että voi vaatia kalliimpia lahjoja?

Kyllähän vanhempien kannattaa miettiä ketä kummiksi pyytää. Minuakin pyydettiin lapsettomana vanhanapiikana monen lapsen kummiksi. Eihän siitä kehtaa kieltäytyä vaikka mieli tekis. En ole ihminen, joka osaisi lasten kanssa olla ja en ole oppinutkaan. Olen kyllä muistamiset hoitanut, mutta kyllä se siihen on jäänyt, kun en muuta osaa ja eihän ne lapset sitten tylsän tädin luokse vingu.

En ole lapseton, vastaan silti.

Minut "pakotettiin" kummiksi alaikäisenä, en ollut itse tippaakaan kiinnostunut asiasta. Kummilapseni on heitteillä osaltani, aika vähän pidetään yhteyttä. Joskus hänelle jotain ostan tai jotenkin muistan.

Olen lapseton kummi, enkä ole oikeastaan pahemmin tekemisissä kummilapsen tai hänen vanhempiensa kanssa. Olin juuri ripiltä päässyt kun kummiksi pyydettiin, joten pelottihan se kieltäytyäkään. Nykyisin en edes kuulu kirkkoon, enkä näin ollen "vastaa lapsen kristillisestä kasvatuksesta", kuten perinteisesti kummin tehtävä on ollut. En ole myöskään lahja-automaatti enkä lähde toiselle puolen Suomea varta vasten kylään. Pyrin kyllä tapaamaan jos satun samoilla tienoilla liikkumaan. En oikein tiedä mitä minulta odotettiin kummiksi ryhtyessäni, koska varaa hulppeisiin lahjoihin ei ole koskaan ollut ja olen aina asunut kaukana. Luulen, että kyseessä oli enemmänkin tapa tai tottumus kuin määrätietoinen visio siitä että minusta tulee tietynlainen kummi...

Jos itse joskus saan lapsia, niin heille ei minkään sortin kummeja tule. Kyllä ne läheiset aikuiset on läsnä ilmankin.

Mä en edes halua kuvitella mitä kummeilta vaaditaan. Mä en ole yhdenkään kaverin lapsen kummi ja silti multa pyydellään lapselle synttärilahjaksi vaikka mitä. Jos jo multa kehdataan pyytää eskarilaiselle pelikonsolia sun muuta niin mitä niiltä kummeilta pyydetään... Mä kyllä mielelläni näen niitä lapsia ja muistan synttärinä ja jouluna, mutta en mä nyt herran tähden ala mitään usean satasen lahjoja antamaan.

Minusta tuli kummitäti entisen poikaystävän kautta. Kun erottiin, pyysivät kummilapseni vanhemmat vielä, että pitäisin yhteyttä. Jonkin aikaa joululahjoja vielä lähettelin, mutta minusta tuntui oudolta ja osittain epäasialliselta pitää heihin yhteyttä kun välit exään meni eikä hänen perheensä pitänyt minusta silloinkaan kun seurustelimme. Välillä tunnen huonoa omaatuntoa, mutta ei tarvitse enää keksiä tekosyitä miksi en pääse katsomaan kummilastani ja opiskelijana lahjojen ostaminen oli aina vaikeaa (rahaa aina vähän ja vaikea keksiä mitään mikä ei näytä halvalta).

Minä en ainakaan kehdannut sanoa ei. Tiesin äidin olevan hankala jo ennestään ennen lasta ja ehkä juuri siksi en kehdannut kieltäytyä. Tiedän, että hän valittaa minusta toisille koska valittaa toisista minulle. Minun kohdallani ei ole kyse ettenkö tapaisi lasta ollenkaan mutta kaverini tuntien sitä pitäisi tapahtua viikottain. En edes ehdi tavata muita ihmisiä elämässäni niin usein. Miten sitten kieltäytyä niin, ettei kysyjä loukkaantuisi sydänvertaan myöden? 

Suostuin kummiksi poikaystäväni sisarentytölle, joka asuu perheineen toisella puolella Suomea. Itse en hirvesäti edes pidä lapsista, ja kun erosimme reilua vuotta myöhemmin, ei tullut mieleenkään alkaa muodostaa mitään suhdetta kummityttööni. Kummiudella ei ole minulle mitään merkitystä. En nykyisin kuulu enää kirkkoonkaan.

Olin iloinen kun minua pyydettiin serkkuni ja tyttöystävänsä lapsen kummiksi pari vuotta sitten. Painottivat oikein, ettei kyse ole rahasta tai lahjoista vaan lapsen elämään kuulumisesta.
Aikaa ei minulle kuitenkaan juuri riitä. Kun näemme se on aina minun ehdotuksestani ja usein lyhytkin tapaaminen heidän kotonaan vaatii useamman viikon varoajan ja suunnittelun. Tuntuu oudolta kun ollaan sukua ja asutaan aika lähellä toisiamme. Olen kuitenkin aina ostanut mahdollisimman tarkkaan harkitut lahjat, joista toivon olevan hyötyä ja iloa. Itse en saanut edes kummilapsen kuvalla varustettua joulukorttia tms. joita luulin kummeille lähetettävän. Lahjaa en tietysti odottanutkaan, mutta jonkun kummille muistoksi tyyppisen kortin tai pienen kirjeen. Nyt olen alkanut antaa periksi. Kyllä he minun numeroni tietävät, soittakoot jos haluavat tavata.

Miksi lapsettomia kummeja vainotaan? Ihan kuin heillä ei olisi elämää.

Itseasissa monet tuntemani lapsettomat ovat lapsettomia omasta tahdostaan juurikin siitä syystä, että ovat kiireisiä(!). Monet ovat menestyneitä uraohjuksia (matkustelevat maailmaa ristiin rastiin) ja/tai heillä on aikaa vieviä harrastuksia. Monesti heidän sosiaalinen elämänsäkin on lapsellisia huomattavasti rikkaampi. 

 

Mielestäni on outoa odottaa kummilta mitään sellaista, mistä ei ole aiemmin sovittu. 

 

Omat kummini tulivat aikoinaan syntymäpäivilleni ja kyläiltiin puolin ja toisin juhlapyhinä - ja se oli mielestäni enemmän kuin tarpeeksi.