"Kuinka vähän jääkään meistä muistoks tulevain..."

"Kuinka vähän jääkään meistä muistoks tulevain..." lauloi Tapio Rautavaara aikoinaan. Kun minä olin teinipoika 1970-luvulla, äänitin kasettinauhurilla isäni kertomuksia jatkosodasta C-kasetille. Samoihin aikoihin äänitin äitini kertomuksia Karjalan kannaksesta kasetille. Jopa 1800-luvulla syntyneen isoäitini juttuja tallensin nauhalle.

Appeni kuoli 12 vuotta sitten. Siinä vaiheessa kasetit olivat jo kuolleet ja kuopatut, eikä kännykkäteknologia vielä ollut saavuttanut sitä pistettä, että kännyköillä olisi kyetty tallentamaan videokuvaa tai ääntä. Niinpä minulta jäivät appeni elämän viime vaiheet kuvaamatta ja nauhoittamatta, samoin hänen muisteluksensa, joita hänellä oli paljon.

Nyt ei ole omalle lapselle esittää edes ääninäytettä hänen toisesta isoisästään. Tottakai tiedän, että olisi siihen aikaan ollut muitakin mahdollisuuksia tallentaa; sanelukone, videokamera, kaitafilmikamerakin jne. Ne vain eivät olleet mitään jokamiehen laitteita, joita kaikilla olisi ollut. "Miespolvet painuvat unholaan".