Vertailun vuoksi: kun perheenjäsen kuoleen.

Ei meillä kummallakaan ollut isovanhempia elossa, kun mentiin naimisiin. Ja kun isäni kuoli, äiti järjesti hautajaiset, me mentiin vain vieraina eikä siinä ollut sen kummempaa säätöä.

Kun äitini kuoli, minulle soitettiin varhain aamulla enkä saanut sen jälkeen enää nukuttua, kun asiat pyörivät päässä. Mies heräsi myöhemmin (en sentään häntä alkanut valvottaa) ja meni muutamaksi tunniksi töihin, mutta tuli sitten minun kanssa hautaustoimistoon ja sen jälkeen mentiin yhdessä sairaalaan katsomaan äidin ruumista. Arvostin kovasti, että mies otti töistä iltapäivän vapaaksi ja tuli minun kanssa hoitamaan asioita. Ja sinne sairaalaankin.

Mies varmaan laittaisi tekstarin takaisin: "ikävä juttu, koita kulta jaksaa!" Ja seuraavaksi sitten varmasti töistä kotiin päästyämme keskustelisimme mitä on tapahtunut ja mies varmasti yrittäisi lohduttaa minua.

Riippuu kuka kuolee. Enkä laittaisi viestiä, vaan soittaisin. Jos sisko, isä, äiti tms kuolisi niin mies tulisi varmasti heti luokseni yms. En halua miettiä.asiaa

No jos kyse olisi juuri isoäidin kuolemasta, niin hän varmasti soittaisi seuraavalla tauolla jutellakseen asiasta ja kotiin tultuaan juteltaisiin lisää. Tuskin olisi tarvetta lähteä kesken päivän pois, en ole niin läheinen kummankaan isoäitini kanssa.

Kuolee.

Niin mä mietin vaan tätä välittämisen määrää suhteessamme. Mies vastasi : Voih :(. Eikä sitä ole sen jälkeen näkynyt tai kuulunut kotona. Missä lie.

Mies kysyi, miten jaksan, ja että haluanko hänen tulevan kotiin (sanoin ettei ole tarpeen) kun äitini kuoli. 

[quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 20:13"]

Niin mä mietin vaan tätä välittämisen määrää suhteessamme. Mies vastasi : Voih :(. Eikä sitä ole sen jälkeen näkynyt tai kuulunut kotona. Missä lie.

[/quote]hän on niin surun murtama, että meni harrastamaan lohtuseksiä

Ei mitään. En laittaisi miehelle tekstaria ko. asiasta vaan kertoisin sen palattuani kotiin. Mummi on kuollut, ei siitä kertomisella ole kiirettä. Mies kysyisi, koska on hautajaiset (oletus: äitini ainoana lapsena olisi jo ryhtynyt toimeen) ja missä ne on. Mietittäisiin hetki, ketkä kantavat arkkua ja onko lapsilla sopivia hautajaisvaatteita.

Meillä surraan tekemällä töitä eli ryhtyisin sen jälkeen varmaan kirjoittamaan.

Olen aika yllättynyt. Millaisissa asioissa suomalainen sitten tarvitsee ja haluaa myötätuntoa ja tukea jos perheenjäsenen kuolema ei ole sen arvoinen. Aikakausi tosiaan on kylmä, mykkä ja ihmiset vain itseään varten.

Mä en laittaisi viestiä, soittaisin. No mies todennäköisesti soittaisi mulle heti takaisin ja kysyisi miten pärjään, tuleeko hän töistä kotiin, mitä hän voi tehdä jne.

Harvalla isoäiti on niin läheinen, jos edes elossa, että hänen kuolemansa saisi aikuisen ihmisen raiteiltaan. Tutuissa on kyllä näitäkin, joilla isoäiti on ollut elossa ja läheinen, mutta koska tilanteet ovat yksilöllisiä, on minusta turha vertailla. En pidä isovanhempia edes perheenjäseninä, vaan sukulaisina.

Jos oma lapsi tai puoliso kuolee, se on jo pahempi paikka ja silloin tukea tarvitaan. Oman vanhemman kuolema on luonnollisempi ja usein odotettukin, jos he ovat jo korkeassa iässä. Ei sellaisesta mene moneltakaan pasmat sekaisin niin että pitäisi soittaa miehelle töihin ja pyytää häntä tueksi.

Isovanhemman kohdalla voisi jopa töissä ollessani olla se joka viestiä eteenpäin omalle perheelle laittaa. Viestin jälkeen ei todennäköisesti tapahtuisi töissä mitään sellaista joka poikkeaisi tilanteesta kun joku kuolee.

Vanhempien kuolessa (yllättäen) ehkä pyrkisin lähtemään kotiin mahdollisimman pian.

Lasten tai puolison kuollessa se todennäköisesti olisi joku muu kuin minä joka järjestää asiat niin että pääsen kotiin.

Mahdoton ajatus, lähes jokainen sukulaiseni on jo painunut majan majoille.
Jos näin kumminkin kävisi, lähtisin varmaan itsekseni kävelemään ja kertoisin kun haluaisin.

Ei tapahtunut mitään erityistä. Minä jatkoin työntekoa ja samoin teki mies. Kun miehen äiti kuoli, olimme molemmat kotona. Menimme suihkuun kumpikin, puimme päälle ja menimme hoitolaitokseen hyvästelemään hänet.

Ap hyvä, ihmiset reagoivat vaikeisiin tilanteisiin eri tavoin. Introvertit haluavat vetäytyä rauhaan suremaan, ekstrovertit etsiytyvät toisten seuraan ja haluat jakaa tunteitaan. Suomalaisissa on ehkäpä tavallista enemmän introverttejä. Ei se ole vika, se on synnynnäinen ominaisuus.

Kun mun mummu kuoli niin soitin miehelle töistä. Alkujärkytykseltäni olin aika itkuinen ja mies pahoitteli ja kehotti lähtemään kotiin. Hän tuli sitten töiden jälkeen, halasi ja kysyi tarvitsenko jotain. Sen jälkeen jatkettiin ihan normaalisti, käytiin hautajaisissa ja elämä palasi normaaliksi.

Kun miehen mummo kuoli, pahoittelin ja halasin lujasti. Mies ei halunnut puhua asiasta enempää.

No mun EX ei ois varmaan laittanut ees "VOIH" että silleen. 

en mä mitään tekstaria laittaisi, soittaisin.

Ja 99 % todennäköisyydellä lähtisin kotiin jonne myös mies tulisi töistään. Koska hän on sellainen ja hänellä on siihen mahdollisuus.

Mies taisi halata, en muista pahoitteliko. Sanat ja toivotukset ei oo oikein sen juttu, ja muodollinen osanotto nyt olisi ollut perheen sisällä sekin vähän liian... muodollinen. Lähdin itse katsomaan ruumista, mies ei tullut mukaan, mutta haki kotiin. Illalla joimme olutta ja muistelin isoäitiä hänen kanssaan. Mies osallistui hautajaisiin vieraana, mutta erityistä roolia hänellä ei ollut, koska ei tuntenut isoäitiäni niin hyvin.

Olin tyytyväinen miehen toimintaan. Mitään erityiskohtelua en saanut tai toivonutkaan, mutta tunsin hänen kyllä myötäelävän silti. Jos suvun poismenot sujuvat sukupolvijärjestyksessä, tulee aikanaan eteen vanhempieni kuolema. Sitten järjestelyt ovat harteillamme, ja mies osallistunee enemmän. 

Onkohan ap ollut tyytymätön miehensä toimintaan? Kaikki, etenkään nuoret, eivät ole kovin sinut kuoleman kanssa, ja käyttäytyvät siksi epäkohteliaasti. Ikävää, jos olet kokenut sellaista. Lohdutukseksi on kyllä sanottava, että yleensä elämä opettaa.