Vertailun vuoksi: kun perheenjäsen kuoleen.

Mulla kuoli isä. Lähdin itse töistä, yritin soittaa miehelle, ei vastannut. Laitoin viestiä, että voiko lähteä ja hakea lapset tarhasta. Ei vastannut, hain sitten tietyisti itse. Miehellä oli puhelin unohtunut koko päiväksi äänettömälle, tuli sitten illalla kuudelta töistä ja totesi "oho, voi hitto". No lohdutti kyllä kanssa, mutta jotenkin tuntui tuolloin, ettei tohon äijään voi luottaa hädän tullen, vaikka tietysti kenelle vaan voi unohtua puhelin äänettömälle. 

[quote author="Vierailija" time="05.03.2015 klo 07:08"]

[quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 22:28"][quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 22:18"] No minulla kävi niin että isoäitini kuoli ja sain tiedon isältäni juuri kun viemässä lapsia päiväkotiin. Muutin välittömästi suuntaa, kävimme terkkarissa ja hain saikkua itselleni sen ja seuraavan päivän ja soitin miehelleni että isoäiti kuoli, haen saikkua. Mies oli jo töissä. Palasin kotiin, soittelin sukulaisia läpi ja kerroin asiasta rauhallisesti lapsille. Ovi kävi. Mies tuli kotiin, oli sanonut pomollen mitä oli tapahtunut. Hän halasi minua lujasti ja meni leikkimään lasten kanssa puistoon.  Hän tiesi että tarvitsin häntä juuri silloin vaikka en sitä sanonut puhelimessa.  [/quote] Hait saikkua? Miksi? Missä lääkärit edelleen antaa sairauslomaa siksi, että joku kuoli, nyt on akuutti stressireaktio. Helvetisti ottaa päähän porukka, joka maksattaa työnantajilla emotionaalisen epävakautensa. Meillä kaltaisesi päätyvät työterveyteen psykologille samantien ja aika äkkiä tehdään masennusdiagnoosi, jolla voidaan estää esim. vakuutuskorvausten saaminen myöhemmin. TYöntekijä joutuu kahdesti miettimään, onko palkallinen vapaa aidosti niin tärkeä, että sillä leikataan uralla eteneminen. [/quote] Sun on pakko olla itsesi sairas mieleltään...

[/quote]

Tai sitten realisti: miksi työnantajan tulee maksaa siitä, että joku päättää hukuttautua suruun? Ihminen kuolee - se tuntuu olevan nykyisin iso yllätys. Ymärrän, että oman lapsen tai puolison yllättävä menetys on murskaavaa, mutta isoäitin (todennäköisesti iäkkään) kuolema on odotettavissa. Sitä kun jää kotiin märehtimään, on psyykkisesti epävakaa ja siksi ansaitsee masennusdiagnoosin ja siitä johtuvat ongelmat esim. vakuutuksissa.

Multa on kuuden vuoden aikana kuollut neljä lähiomaista. Isäni kuoli ensin, täysin odottamatta. Mies tuli töistä kotiin kesken iltavuoron, koska olin shokissa enkä pystynyt mihinkään järkevään toimintaan ja seuraavana aamuna meidän piti lähteä hakemaan ajotaidoton äitini isän kuolinpaikkakunnalta (eivät olleet kotonaan). En syönyt, en juonut, mies syötti mua puoliväkisin. Laihduin 6 kiloa silti. Ukkini kuoli siitä vuoden päästä tapaturman seurauksena, ehdin kuolinvuoteelle, mieheni olisi halunnut tulla sairaalaan kanssani, mutta kielsin, koska hänen olisi pitänyt ottaa lapset mukaan ja se ei ollut lasten paikka sillä hetkellä. Mummujen kuolemia pahoitteli kovasti, halasi minua ja muisteli heitä, mutta tavallaan ne oli odotettuja, koska toinen oli sairas (suorastaan helpotus että pääsi kärsimästä) ja viimeisin hyvin iäkäs, vaikkakin pirteä. Kuukausi sitten hautajaiset :(

Jos mun vanhemmista toinen kuolisi... niin itse en varmaan loppupäivänä olisi työkuntoinen, mutta muuten suhtautuminen olisi tyyppiä "jo oli aikakin". Ovat siisi molemmat olleet jo pidemmän aikaa laitoshoidossa. Mies vastaisi tekstariin jotain ja illemmalla puhuttaisiin. Isän asioiden hoito jäisi kuitenkin minulle, äitini asiat hoitanee hänen miehensä.

Jos miehen isä kuolisi, vetreä ja hyväkuntoinen 8-kymppinen. Varmaan soittaisin miehelle tekstarin saatuani ja ottaisin selvää fiiliksistä sekä miehen suunnitelmista lähteä kotiseudulleen. Toiminta sitten sen mukaan, lähtisin töistä jos mies kaipaa seuraa.

[quote author="Vierailija" time="05.03.2015 klo 09:46"]

[quote author="Vierailija" time="05.03.2015 klo 07:08"]

[quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 22:28"][quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 22:18"] No minulla kävi niin että isoäitini kuoli ja sain tiedon isältäni juuri kun viemässä lapsia päiväkotiin. Muutin välittömästi suuntaa, kävimme terkkarissa ja hain saikkua itselleni sen ja seuraavan päivän ja soitin miehelleni että isoäiti kuoli, haen saikkua. Mies oli jo töissä. Palasin kotiin, soittelin sukulaisia läpi ja kerroin asiasta rauhallisesti lapsille. Ovi kävi. Mies tuli kotiin, oli sanonut pomollen mitä oli tapahtunut. Hän halasi minua lujasti ja meni leikkimään lasten kanssa puistoon.  Hän tiesi että tarvitsin häntä juuri silloin vaikka en sitä sanonut puhelimessa.  [/quote] Hait saikkua? Miksi? Missä lääkärit edelleen antaa sairauslomaa siksi, että joku kuoli, nyt on akuutti stressireaktio. Helvetisti ottaa päähän porukka, joka maksattaa työnantajilla emotionaalisen epävakautensa. Meillä kaltaisesi päätyvät työterveyteen psykologille samantien ja aika äkkiä tehdään masennusdiagnoosi, jolla voidaan estää esim. vakuutuskorvausten saaminen myöhemmin. TYöntekijä joutuu kahdesti miettimään, onko palkallinen vapaa aidosti niin tärkeä, että sillä leikataan uralla eteneminen. [/quote] Sun on pakko olla itsesi sairas mieleltään...

[/quote]

Tai sitten realisti: miksi työnantajan tulee maksaa siitä, että joku päättää hukuttautua suruun? Ihminen kuolee - se tuntuu olevan nykyisin iso yllätys. Ymärrän, että oman lapsen tai puolison yllättävä menetys on murskaavaa, mutta isoäitin (todennäköisesti iäkkään) kuolema on odotettavissa. Sitä kun jää kotiin märehtimään, on psyykkisesti epävakaa ja siksi ansaitsee masennusdiagnoosin ja siitä johtuvat ongelmat esim. vakuutuksissa.

[/quote]

Hain saikkua koska olin sekaisin surusta. Olin järkyttynyt. Työskentelen työpaikassa jossa tarvitsen 100% keskittymistä. Muuten voi joku asiakkaistani kuolla. En kokenut olevani työkykyinen. Työnantajani ymmärsi asian hyvin kysyi että riittääkö 2 päivää. Mieheni työnantaja antoi miehen lähteä kotiin ilman nipotusta. 

Ihminen kuolee vain kerran elämässään ja se on järkyttävä tilanne. Olin juuri edellisenä päivänä soitellut isoäitini kanssa ja hän kertoi että oli käynyt vesijumpassa ja kyseli että mitä ruokaa tekisi kun olimme menossa syömään hänen luokseen parin päivän päästä. Kyseli myös lapseni synttärilahja toivetta kun syntymäpäivät olivat reilun viikon päästä. Hän kuoli niin sanotusti saappaat jalassa. Tottakai hän oli vanha mutta perusterve ja virkeä kaikinpuolin. 

Jos asia ei minua tai muita sukulaisia olisi mitenkään hetkauttanut olisimme todella tunnevammaista joukkoa. Tottakai jokainen käyttäytyy eri tavoin kun läheinen kuolee ja toiset ymmärtävät että ihminen on kuollut vasta hautajaisissa jne. -31-

Isovanhemmat ovat jo kuolleet aika päivää sitten.

Kun äitini kuoli niin soitin miehelleni ja hän lähti heti töistä kotiin lohduttamaan minua ja lapsia.

[quote author="Vierailija" time="05.03.2015 klo 10:14"]

[quote author="Vierailija" time="05.03.2015 klo 09:46"]

[quote author="Vierailija" time="05.03.2015 klo 07:08"]

[quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 22:28"][quote author="Vierailija" time="04.03.2015 klo 22:18"] No minulla kävi niin että isoäitini kuoli ja sain tiedon isältäni juuri kun viemässä lapsia päiväkotiin. Muutin välittömästi suuntaa, kävimme terkkarissa ja hain saikkua itselleni sen ja seuraavan päivän ja soitin miehelleni että isoäiti kuoli, haen saikkua. Mies oli jo töissä. Palasin kotiin, soittelin sukulaisia läpi ja kerroin asiasta rauhallisesti lapsille. Ovi kävi. Mies tuli kotiin, oli sanonut pomollen mitä oli tapahtunut. Hän halasi minua lujasti ja meni leikkimään lasten kanssa puistoon.  Hän tiesi että tarvitsin häntä juuri silloin vaikka en sitä sanonut puhelimessa.  [/quote] Hait saikkua? Miksi? Missä lääkärit edelleen antaa sairauslomaa siksi, että joku kuoli, nyt on akuutti stressireaktio. Helvetisti ottaa päähän porukka, joka maksattaa työnantajilla emotionaalisen epävakautensa. Meillä kaltaisesi päätyvät työterveyteen psykologille samantien ja aika äkkiä tehdään masennusdiagnoosi, jolla voidaan estää esim. vakuutuskorvausten saaminen myöhemmin. TYöntekijä joutuu kahdesti miettimään, onko palkallinen vapaa aidosti niin tärkeä, että sillä leikataan uralla eteneminen. [/quote] Sun on pakko olla itsesi sairas mieleltään...

[/quote]

Tai sitten realisti: miksi työnantajan tulee maksaa siitä, että joku päättää hukuttautua suruun? Ihminen kuolee - se tuntuu olevan nykyisin iso yllätys. Ymärrän, että oman lapsen tai puolison yllättävä menetys on murskaavaa, mutta isoäitin (todennäköisesti iäkkään) kuolema on odotettavissa. Sitä kun jää kotiin märehtimään, on psyykkisesti epävakaa ja siksi ansaitsee masennusdiagnoosin ja siitä johtuvat ongelmat esim. vakuutuksissa.

[/quote]

Hain saikkua koska olin sekaisin surusta. Olin järkyttynyt. Työskentelen työpaikassa jossa tarvitsen 100% keskittymistä. Muuten voi joku asiakkaistani kuolla. En kokenut olevani työkykyinen. Työnantajani ymmärsi asian hyvin kysyi että riittääkö 2 päivää. Mieheni työnantaja antoi miehen lähteä kotiin ilman nipotusta. 

Ihminen kuolee vain kerran elämässään ja se on järkyttävä tilanne. Olin juuri edellisenä päivänä soitellut isoäitini kanssa ja hän kertoi että oli käynyt vesijumpassa ja kyseli että mitä ruokaa tekisi kun olimme menossa syömään hänen luokseen parin päivän päästä. Kyseli myös lapseni synttärilahja toivetta kun syntymäpäivät olivat reilun viikon päästä. Hän kuoli niin sanotusti saappaat jalassa. Tottakai hän oli vanha mutta perusterve ja virkeä kaikinpuolin. 

Jos asia ei minua tai muita sukulaisia olisi mitenkään hetkauttanut olisimme todella tunnevammaista joukkoa. Tottakai jokainen käyttäytyy eri tavoin kun läheinen kuolee ja toiset ymmärtävät että ihminen on kuollut vasta hautajaisissa jne. -31-

[/quote]

Miksi se hetkauttaminen pitää maksattaa työnantajalla? Vielä 20 vuotta sitten oli ihan normaalia, että sovittiin työnantajan kanssa palkattomasta vapaasta. 2000-luvulla surusta tehtiin sairaus, jonka kulut maksaa työnantaja tai yhteiskunta.

Minusta on ihan OK tuntea ja surra ihanniin vahvasti kuin tahtoo, mutta kustannukset pitää kärsiä itse. Minusta on tunnevammaista ajatella, että saan rypeä tässä surussa vaikka viikon ja se on ihailtavaa, joten työnantaja maksakoon täyden palkan, vaikka en tee töitä.

Saattaisin soittaa miehelle töihin, mutta häntä tuskin hirveästi kiinnostaisi, eikä ainakaan tulisi kesken päivän pois töistä. En tiedä, tulisiko kesken päivän pois töistä, vaikka oma lapsemme kuolisi. Mies on työnarkkari, ei sitä heilauta muut asiat juurikaan. Minäkin saan olla ihan kuinka sairas tahansa, jopa liikuntakyvytön, niin ei tule töistä yhtään aiemmin eikä edes aina soittele ja kysy kuulumisia. Sielläpähän pärjään miten pärjään. Sattuu joskus aika kovasti, mutta minkäs teet! Jos itken, ettei hän heti tiedä, mikä on, niin saa hirveän raivokohtauksen ja huutaa: mitä vollotat? Puhettakaan, että tulisi halaamaan ja lohduttamaan, ellei tiedä itkun syytä ja se syy ole jokin oikeasti vakava, esim isän kuolema tms. Muuten mies on mukava ja huomaavainen, kun on ns hyvistä asioista kyse, mutta sairastaminen ja heikkous yms saa hänessä vain negatiivisia reaktioita aikaan, välinpitämättömyttä yms. Että ap, et ole ainoa, jonka mies ottaa ritolat, kun jokin ikävä asia tapahtuu. Samoin mieheni tekee, jos jotain juhlia pitäisi järjestää tms. Häviää kyllä jonnekin ja on olevinaan kovin tärkeää se oma meno.

Kun mummoni kuoli olin matkoilla, isäni ei halunnut pilata matkaani uutisella, joten kuulin siitä myöhemmin. Olin hieman surullinen, mutta ihan normaalisti menin töihin kuten mieskin. Parempi vaan, että sairas vanha ihminen pääsee pois, kun itsekin sitä tahtoi. Jos äitini kuolisi, kävisi varmasti samoin, äitini on rakas, mutta sairastanut pitkään, on vain ajan kysymys, milloin soitto tulee. Siihen on siis jo valmistautunut. Yllättävä kuolema pysäyttäisi enemmän. Esim. isäni kuolema järkyttäisi enemmän.

No meidän tapauksessa kun äidin äitini kuoli, mies tuli kotiin kesken työpäivän, koska tiesi että ko. mummi oli mulle tärkeämpi kuin oma äitini. Kun äitini kuoli, en olisi edes odottanut että mieheni on kotona, tosin sattui olemaan kun oltiin kesälomalla tuolloin.