Onko täällä ketään muuta uskonkriisissä olevaa uskovaista?

Tuttava, jonka kanssa olen (olosuhteiden pakosta) valitettavan paljon tekemisissä (kuuluu samaan seurakuntaan), on saanut minut ajattelemaan etten halua edustaa mitään samaa hänen kanssaan.



Hän käyttää uskoaan aseena, piilopaikkana ja syynä kaikkeen paskamaiseen käytökseensä...

Vierailija:

Tuttava, jonka kanssa olen (olosuhteiden pakosta) valitettavan paljon tekemisissä (kuuluu samaan seurakuntaan), on saanut minut ajattelemaan etten halua edustaa mitään samaa hänen kanssaan.

Olen turhautunut siihen, että kaikki maailman seurakunnat ovat niin epätäydellisiä ja että niissä on niin epätäydellisiä ihmisiä. Toki tajuan ettei ihminen voi täydelliseksi tullakaan, mutta että ihmiset toimivat Jumalan nimissä niinkin hölmösti!!! Lopettaisivat edes Jumalan tahdon etsimisestä puhumisen, kun kuitenkin sen tahdon löytäminen on aina niin ja näin...

ap

mutta ehkä vähän erilaisessa, kriisissä enemmänkin yhteisöön kuin Jumalaan.

Kaipaisin toisaalta selkeää " lainnoudattamista" jos nyt ymmärrät mitä tarkoitan. Lepsuileva kansankirkkomme risoo, mietin aina välillä liittyisinkö Luther-säätiöön vai lestadiolaisiin...

Siitteen taas toisaalta... en siedä ollenkaan että joku tulee sanomaan MINULLE miten minun pitää elää.

äh, mieluiten eristäytyisin kaikista uskovaisista ja ei-uskovaisista ja lähtisin erakoksi...siellä saisin rauhassa ajatella miten hyvä minä olen ja miten huonoja muut ;)

2 ja ap kolmannessa viestissä. Todella ärsyttävää väärinkäyttöä.

nelonen

häiritsee, kun kansankirkko hyväksyy mitä vaan. Ajatteleeko se, että kaikki pelastuvat kumminkin, vaikkei niin opin mukaan ole. Sitten hyväksynnällään johdattaa harhaan.

Itseasiassa, kun juttelin aiheesta läheiseni kanssa, hän sanoi, että seurakunnat ovat ääriään myöten täynnä rikkinäisiä ja haavoittuneita ihmisiä, ja lyövät hyvin helposti " raamatulla päähän" .

Samaa sanoi myös seurakuntamme pappi.



Silti itse ajattelin, tai ajattelen vieläkin, että uskossa voin itse olla parempi ihminen, eheytyä, mutta valitettavan harva ajattelee kanssani samoin.



Tämäkin tuttava joka käytöksellään sai minut epäilemään omaa uskoani, vetoaa joka käänteessä uskoon, ja siihen että uskon avulla voimme kasvaa ihmisiä.

Puheet vaan tuntuvat unohtuvan ja sama käytös jatkuu.



-2-

[/quote]

Olen turhautunut siihen, että kaikki maailman seurakunnat ovat niin epätäydellisiä ja että niissä on niin epätäydellisiä ihmisiä. Toki tajuan ettei ihminen voi täydelliseksi tullakaan, mutta että ihmiset toimivat Jumalan nimissä niinkin hölmösti!!! Lopettaisivat edes Jumalan tahdon etsimisestä puhumisen, kun kuitenkin sen tahdon löytäminen on aina niin ja näin...



ap

[/quote]

Vierailija:

Kaipaisin toisaalta selkeää " lainnoudattamista" jos nyt ymmärrät mitä tarkoitan. Lepsuileva kansankirkkomme risoo, mietin aina välillä liittyisinkö Luther-säätiöön vai lestadiolaisiin...

Siitteen taas toisaalta... en siedä ollenkaan että joku tulee sanomaan MINULLE miten minun pitää elää.

jossa sanellaan elämän toissijaisia yksityiskohtia myöten, miten kunnon uskovainen käyttäytyy...

ap

Tottakai on hyvä jos on uskon sisarian veljien yhteys, mutta ei sitä toisaalta tarvita.



Mun isälläni oli tapana sanoa, että hänen temppelinsä on hänen kehonsa eikä siihen uskomiseen tarvita mitään ihmisten rakentamia taloja ja yhteisöjä. Ja parhaiten sen Jumalan äänenkin kuulee metsässä hiljaisuudessa.



-uskossa iät ja aijat, monet kriisit läpikäynyt mutta Jumala ei ole luovuttanut.

Juuri näin, en voisi itse paremmin asiaa ilmaista!

Koitan kuitenki sulkea sydämeeni vielä jotain siitä lapsen uskosta, vaikkakin aikuistuminen on horjuttanut montaa asiaa. Jos sen vaikka saisi takaisin?

Erityisesti olen samaa mieltä siitä, että vain lähimpien ystävien kesken halua jakaa uskoni, ja laillasi tunnen syvää myötähäpeää (joidenkin) uskovaisten ajattelu- ja toimintatavoista.

-2-

Vierailija:

Uskon siis täysin rehellisyyteen, lähimmäisenrakkauteen ym silloin, kun ne oikeasti toimivat ihmisen teoissa. Joskus vain tuntuu siltäkin, että uskovat ikäänkuin piiloutuvat näiden jalojen periaatteiden taakse ja " toitottavat" niitä elämättä kuitenkaan sydämestään niiden mukaan. Esimerkiksi puhutaan lähimmäisenrakkaudesta, mutta asenteet ja teot tuomitsevat ja halveksuvat muita ihmisiä - vaikkapa toisinuskovia.

Toisekseen minusta vaikuttaa välillä siltä, että ei-uskovat ovat aidommin ja rehellisemmin sitä mitä oikeasti ovat, kun taas uskovaiset vetävät jotain roolia. Koska kristillisinä hyveinä pidetään esim. pitkäpinnaisuutta ja itsensä hillitsemistä, uskovat pitävät visusti kielteiset tunteet sisällään. Tätä ei tietenkään voi yleistää - sekä uskovissa että ei-uskovissa on aitoja ihmisiä ja teeskentelijöitä.

Tällaisten kysymysten lisäksi minua turhauttaa mm. raamatuntulkintojen moninaisuus. Totta kai tajuan, ettei kukaan voi tulkita Raamattua täydellisesti, vaan tulkintaan vaikuttavat aina ihmisen omat lähtökohdat, kulttuuri jne. Useimmat Raamattua lukevat ihmiset kuitenkin _luulevat_ löytävänsä sieltä juuri sen oikean näkövinkkelin asioihin. Koen että kehenkään ei voi luottaa sataprosenttisesti, koska kaikkien tulkinnat ovat vajavaisia. Tämä koskee myös itseäni. Haluaisin tietää millainen Jumala on, mutta pystyn tietämään vain rippeitä sieltä täältä ja nekin niin rasittavan epätäydellisesti.

Edellä mainitusta epätäydellisyydestä johtuen minua turhauttavat myös seurakunnat. Olen aikaisemmin ollut aktiivinen seurakunnan toiminnassa, mutta nyt en enää tiedä, haluanko. Kaikki seurakunnat luulevat tekevänsä juuri sitä parasta työtä, josta toki voi tulla paljon hyvää hedelmää, mutta aina työn lopputulos on joiltakin osin myös huono. Mitä suurempia odotetaan, sitä pettyneempiä ollaan kun tavoitteita ei saavutetakaan. Ihmiset uhraavat aikaansa ja voimiaan seurakunnan työhön, jonka tuloksista kenelläkään ei ole takeita.

Lisäksi minua hävettää uskovaisten ajattelu- ja toimintatavat. Katuevankeliointia en jaksa enää edes hävetä, niin pässiä se mielestäni on tämän päivän Suomessa. Mutta en myöskään ole sen kanssa missään tekemisissä. Sen sijaan hävettää sisäänpäinlämpiävyys, kaikkitietävyys tai muiden yläpuolelle asettuminen. Tämä mielikuva ihmisillä on uskovaisista, ja monelta osin se pitää paikkansa. Tosin olen sitä mieltä, etteivät uskovaiset ole tällaisia tahallaan, vaan taitamattomuuttaan. Tämän asian vuoksi en halua edes nykyään kertoa ihmisille olevani uskossa, koska tiedän, että se lyö otsaani välittömästi tietyn leiman. Vasta kun toinen tuntee minut riittävän hyvin (=voidaan puhua jo ystävyydestä), niin voin kertoa uskostani, jos se tulee luontevasti puheeksi. Silloin koen, että minulla on jo tilaa olla tavallinen ihminen eikä kaikkien mahdollisten stereotypioiden mukainen uskovainen.

Tässä näin pitkästi selitettynä muutamia kriisini aiheita.

ap

Minäkin jaan noita em. (viesti 21) tuntoja teidän kanssanne. En osaa mitään viisasta tähän kommentoida, mutta samojen kysymysten kanssa painiskellaan.



Olen myös monesti tuntenut suurta yksinäisyyttä kristittyjen keskuudessa, vaikka uskonkin, että yhteisö (parhaimmillaan) tukisi molemminpuolisesti sekä uskossa että muussa elämässä - kuitenkaan sanelematta epäolennaisia sääntöjä. Yhteisön tulee sallia yksilön kysymykset ja " matkalla olo" , eli kenenkään ei tarvitse olla " täydellinen" , kunhan haluaa sitoutua osaltaan Kristus-ruumiiseen, hyväksyy yhteisön opin ja haluaa uskoa ja elää kristittynä.



Kavahdan sellaisia paikkoja, joissa kaikkien pitää toimia samalla tavalla. Lahjoja on erilaisia kullakin ja seurakunnassa ne tulevat yhteiseksi hyödyksi, kuten Raamattu opettaa.



Oman yhteisöni olen löytänyt Luther-säätiöstä. En tosin valmista, enkä täydellistä - taivasta odotellessa ;)

Minä tuolla kirjoittelin, että olen ollut lähes 30 vuotta uskossa. Kyllä minäkin olen pettynyt uskovaisiin. Myönnän, että monet uskovaist puhuvat paljon ja tekevät vähän. Kristilliset arvot näkyvä vain vähän elämässä. Oikeastaan niiden arvojen ei pitäisi edes olla arvoja, vaan Jumalan toimintaa meidän kristittyjen sydämissä. Siitä pitäisi lähteä VAPAAEHTOINEN toiminta lähimmäistä kohtaan. Eli sen hyvän tekee ajattelematta sen tarkemmin, että on hyvä vaan sen tekee siksi, että sen kokee itsessään oikeaksi teoksi.



Näin ei kuitenkaan ole. Olenkin joskus miettinyt, eivätkö ihmiset päästä Jumalaa kuitenkaan sydämeen niin vapautuneesti, että osaisivat todella luottaa vain Jumalaan. Kristityt ovat usein aivan samanlaisia kuin ketkä tahansa ihmiset.



Oma sukuni täyttyy ateisteista, joiden puheet ovat samanlaisia kuin useiden krisittyjenkin. Aivan samanlaista puhetta lähimmäisen rakkaudesta ja auttamisesta. He vain uskovat siihen, että ihminen pystyy tekemään sen itse ja että se lähtee ihmisen omasta sydämestä.



Sanat ovat sanoja. Paljon muitakin yhtäläisyyksiä olen näiden kahden ryhmän välillä nähnyt: puhetta on paljon, tekoja vähän. Eli ihmiset, jotka eniten asioista puhuvat, tekevät lähimmäisen rakkauteen liittyviä tekoja vähiten.



Niitä, joilla on tekoja, olen löytänyt paljon eri ryhmittymistä. Mieheni juo alkoholia aika paljon ja välillä se väsyttää. Kerran juuri oikeaan aikaan otti yhteyttä ihminen, joka ei ole uskossa. Hänelle pystyin kertomaan ajatuksiani miehestäni. Sen sijaan monelle uskovaiselle en sitä pysty tekemään. En siis katso ihmisen uskonkäsityksiä, kun ajattelen kenelle voin puhua asioista ja kenelle en. Silloin on tärkeintä, miten se ihminen itse kohtelee minua ja perhettäni. Näitä ihmisiä löytyy niin uskovaisista, ateisteista kuin muistakin ihmisryhmistä.



Tämän kaiken keskellä on Jumala. On tilanteita, jolloin ei löydy ihmisen ihmistä auttamaan tai olemaan lähellä. Meillä suomalaisilla helmasyntinä taitaa olla toisen jättäminen kylmään yksinäisyyteen. Usein meille suomalaisille on tärkeää, että Jumala on silloin lähellä, kun on todella yksin. Joissain muissa kulttuureissa löytyy muita helmasyntejä eli sellaisia kansanluonteita tai tapoja, milloin ihmisellä ei ole ketään lähellä. Silloin tulee Jumala apuun.



Minä olen sekä sinkkuna että perheeni kanssa käynyt kriisejä läpi paljon. Jossain vaiheessa kuvittelin, että voin olla olkapäänä näiden kokemusten jälkeen kenelle vain. Sitten elämääni tuli sellaisia ihmisiä, joille en voi sanoa ainoatakaan lohduttavaa sanaa, sillä minulle ei ole enää niitä sanoja. Rukoilen heidän puolestaan, että Jumala kuulisi heidän hätähuutonsa. Rukoilen, että Jumala kertoisi juuri näille ihmisille, että Hän on olemassa ja että Hän auttaa tilanteessa kuin tilanteessa.



Toivon sinullekin ap, että vaikka pettyisit uskovaisiin, niin saisit silti pitää uskosi Jumalaan.

Olen ollut uskossa lähes 30 vuotta. Tänä aikana on sattunut kaikenlaista ja on ollut kriisiä jos toistakin. Erosin luterilaisesta kirkosta äskettäin, koska siellä ei hyväksytä tiettyjä tahoja (Luther-säätiö, Markku Koivisto), mutta opetus on toisaalle liiankin liberaalia. Toisaalta en ole liittynyt helluntaiseurakuntaankaan, koska siellä olevat eivät välttämättä hyväksy meikäläisen elämää sellaisena kuin se on. Käyn kuitenkin helluntaiseurakunnassa silloin tällöin.



Olisikohan sinulla jotain tiettyä asiaa, mistä haluaisit kysyä?

teille 4ja9

jos oikeasti löytää jonkin yhteisön ja tuntee siihen kuuluvansa niin silloin ei koe että elämää säännöstellään jotenki... tai että sitä rajoitetaan vaan siloin ihan oikeasti haluaa noudattaa ja elää sydämellä sen mukaan.

eli ette ole ilmeisesti oikeasti löytäneet yhteisön uskoa..

Vierailija:

teille 4ja9

jos oikeasti löytää jonkin yhteisön ja tuntee siihen kuuluvansa niin silloin ei koe että elämää säännöstellään jotenki... tai että sitä rajoitetaan vaan siloin ihan oikeasti haluaa noudattaa ja elää sydämellä sen mukaan.

eli ette ole ilmeisesti oikeasti löytäneet yhteisön uskoa..

ap

Mulle kanssa oli asiat selviä ennen sitä. Sitten jouduin kokemaan pettymyksiä läheisiin ihmisiin ja aloin katkeroitua. Rupesin myös ajattelemaan, että pärjääkö tässä maailmassa näillä " pehmeillä" uskovaisen arvoilla, kun tuntui, että tämän " kiltteyteni" tähden minua ikään kuin kiusattiin, ainakin epäsuorasti. Aloin esittää itsevarmaa järki-ihmistä ja mielessäni halveksia uskovaisia arvoja, kuten kärsivällisyys, ystävällisyys, toisen armahtaminen, hyvyys, lempeys. Lopulta koin oloni todella tyhjäksi. Menetin todellisen itsevarmuuteni ja jäljellä oli vain oma yrittäminen ja pärjäävän ja itsenäisen ihmisen kulissien ylläpito. Tulin siihen tulokseen, että vaikka usein vaikuttaakin siltä, että tämä aika halveksii kristillisiä arvoja, ihminen kuitenkin elää niistä. Ymmärsin, että koko elämäni oikeastaan rakentui Jeesuksen ja hänen opettamiensa arvojen päälle. Niistä elän ja saan voimani kaikkeen arvokkaaseen, mitä minulla on ihmisille jakaa. Ilman häntä minulla on pelkästään katkeruutta ja vihaa. Hän voi vaikuttaa elämässäni toisista välittämistä ja asioita, jotka kantavat hyvää hedelmää. Ihmisiin siis todella pettyy, voimme joutua jopa vainotuiksi, kuten Paavali ja alkukristityt. Myös itseemme joudumme pettymään, sillä ihminen on vajavainen ja syntinen. Jeesus on kuitenkin puhdas ja täynnä rakkautta ja viisautta. Parhaimmillamme voimme heijastaa hänen rakkauttaan ympäristöömme. Näin olen ajatellut.

Kyselin sitä äsken täältäkin, mutta eipä siihen juuri vastailtu.



Olen miettinyt tätä asiaa jo pitkään (vuosia) ja se on etäännyttänyt minua kristinuskosta. Aiemmin mulla oli sellainen lapsenusko, nyt se on kokenut syvän kriisin...en tiedä enää, mihin uskoa.

Uskon siis täysin rehellisyyteen, lähimmäisenrakkauteen ym silloin, kun ne oikeasti toimivat ihmisen teoissa. Joskus vain tuntuu siltäkin, että uskovat ikäänkuin piiloutuvat näiden jalojen periaatteiden taakse ja " toitottavat" niitä elämättä kuitenkaan sydämestään niiden mukaan. Esimerkiksi puhutaan lähimmäisenrakkaudesta, mutta asenteet ja teot tuomitsevat ja halveksuvat muita ihmisiä - vaikkapa toisinuskovia.



Toisekseen minusta vaikuttaa välillä siltä, että ei-uskovat ovat aidommin ja rehellisemmin sitä mitä oikeasti ovat, kun taas uskovaiset vetävät jotain roolia. Koska kristillisinä hyveinä pidetään esim. pitkäpinnaisuutta ja itsensä hillitsemistä, uskovat pitävät visusti kielteiset tunteet sisällään. Tätä ei tietenkään voi yleistää - sekä uskovissa että ei-uskovissa on aitoja ihmisiä ja teeskentelijöitä.



Tällaisten kysymysten lisäksi minua turhauttaa mm. raamatuntulkintojen moninaisuus. Totta kai tajuan, ettei kukaan voi tulkita Raamattua täydellisesti, vaan tulkintaan vaikuttavat aina ihmisen omat lähtökohdat, kulttuuri jne. Useimmat Raamattua lukevat ihmiset kuitenkin _luulevat_ löytävänsä sieltä juuri sen oikean näkövinkkelin asioihin. Koen että kehenkään ei voi luottaa sataprosenttisesti, koska kaikkien tulkinnat ovat vajavaisia. Tämä koskee myös itseäni. Haluaisin tietää millainen Jumala on, mutta pystyn tietämään vain rippeitä sieltä täältä ja nekin niin rasittavan epätäydellisesti.



Edellä mainitusta epätäydellisyydestä johtuen minua turhauttavat myös seurakunnat. Olen aikaisemmin ollut aktiivinen seurakunnan toiminnassa, mutta nyt en enää tiedä, haluanko. Kaikki seurakunnat luulevat tekevänsä juuri sitä parasta työtä, josta toki voi tulla paljon hyvää hedelmää, mutta aina työn lopputulos on joiltakin osin myös huono. Mitä suurempia odotetaan, sitä pettyneempiä ollaan kun tavoitteita ei saavutetakaan. Ihmiset uhraavat aikaansa ja voimiaan seurakunnan työhön, jonka tuloksista kenelläkään ei ole takeita.



Lisäksi minua hävettää uskovaisten ajattelu- ja toimintatavat. Katuevankeliointia en jaksa enää edes hävetä, niin pässiä se mielestäni on tämän päivän Suomessa. Mutta en myöskään ole sen kanssa missään tekemisissä. Sen sijaan hävettää sisäänpäinlämpiävyys, kaikkitietävyys tai muiden yläpuolelle asettuminen. Tämä mielikuva ihmisillä on uskovaisista, ja monelta osin se pitää paikkansa. Tosin olen sitä mieltä, etteivät uskovaiset ole tällaisia tahallaan, vaan taitamattomuuttaan. Tämän asian vuoksi en halua edes nykyään kertoa ihmisille olevani uskossa, koska tiedän, että se lyö otsaani välittömästi tietyn leiman. Vasta kun toinen tuntee minut riittävän hyvin (=voidaan puhua jo ystävyydestä), niin voin kertoa uskostani, jos se tulee luontevasti puheeksi. Silloin koen, että minulla on jo tilaa olla tavallinen ihminen eikä kaikkien mahdollisten stereotypioiden mukainen uskovainen.



Tässä näin pitkästi selitettynä muutamia kriisini aiheita.



ap