Miksi en ole elämälle kiitollinen?

Olen 23-vuotias, toistaiseksi terve fyysisesti, mutta tuhoan itseäni joka ikinen päivä. Olen bulimikko ja pahasti alkoholisoitunut. Olen juonut kolmesta seitsemään päivään viikossa viimeiset neljä vuotta. Joskus on pahoja oireita fyysisesti, olen ollut masentunut pahastikin, mutten enää välitä. Ennen pelkäsin terveyteni puolesta, nyt en enää välitä. Rytmihäiriöt, selittämättömät mustelmat, vapina, huimaus, iho-ongelmat, suolisto-ongelmat - mitkään eivät enää kiinnosta. Odotan vain hetkeä, että kuolen. En tiedä, miten paskassa kunnossa kroppani on enkä halua tietää. Kukaan ei tiedä kuinka sekaisin olen.

Teen aivan älyttömän paskasti ympärilläni oleville läheisille, mutta en vaan osaa elää oikein. En olisi koskaan halunnut syntyäkään. Näen pilaavani elämäni, mutten jotenkin saa tehtyä mitään asialle. Kun kuolema ahdistaa, juon tai teen jotain muuta vastuuntunnotonta. Joskus toivoisin jotain sattuvan minulle, joku onnettomuus, että vahingossa kuolisin pois.

Elämäni ei ole mistään kohtaa todellista. Suoriudun hyvin kun haluan tavallisista asioista, yliopisto-opiskelusta, töistä, mutta kun olen yksin ja pyrin usein olemaankin yksin, syön ja oksennan ja juon ja syön ja oksennan. En välitä todellisuudessa mistään. Paitsi kyllä välitän läheisistäni. Ainoa mikää enää kiinnostaa on suru siitä, että tiedän sen todeksi, etten tule elämään varmaan kolmikymppiseksikään.

Puheet ja toiveet vanhemmilta ja isovanhemmilta, muiltakin tutuilta, minun tulevista lapsista ja perheestä ovat kaukaisia ja tiedän itse niiden olevan toteutumattomissa. Olen jo pilannut kehoni, elämäni, kaiken. Kukaan ei tiedä kuinka hullu olen. Kun kuolen, ei kukaan käsitä. Ehkä jossain vaiheessa iskee kuolettava haimatulehdus tai harhaudun väärään seuraan ja minulle käy sitä kautta huonosti. En tajua, miksen osaa välittää? Minulle on aivan sama jos joku ajaa ylitseni autolla, jos joku raiskaa tai kuristaa kuoliaaksi. Teen hulluja juttuja, joita en uskonut koskaan uskaltavani, yritän saada tuntea eläväni keinolla millä hyvänsä.

Mikään ei tunnu miltään. Joskus toivon, että lentokone, jossa olen, tippuisi ja minusta ei jäisi mitään jäljelle. Kukaan ei saisi tietää tätä valhetta.