Muita raivopää-äitejä?

kukaan ei ole täydellinen. Ja tällä en tarkoita etteikö käytöksessäni korjattavaa olisi.



Itse huomaan että siirrän ikävä kyllä esim. mieheni aiheuttaman pahan mielen lapsiin. Raivoan siis niille enkä miehelleni. Tää on vaan yks teoria.



Tsemppiä.

Mulla ihanat lapset, mutta ovat kyllä semmonen kolmen-kopla, että hermo palaa välillä tosi pahasti ja huudoksi menee.

Kun tuntuu vaan, ettei välillä mikään mene perille, eikä mitään uskota ja totella. (vaikka tosiasia on varmasti kuitenkin niin, että aika usein sitä totellaan, mut välillä vaan on semmoisia päiviä,että, huh!)

on tuttavapiirissä, ja täytyy sanoa että pahaa tekee katsella kun lapsia riepotellaan tai heille huudetaan, varsinkin jos lapsi on niin pieni ettei ole oikein edellytyksiäkään tajuta mistä on kysymys. Mielestäni saa komentaa ja saa korottaa ääntä, mutta oikeudenmukaisesti.



Itse olen äkkipikainen luonne ja kyllä meillä huudetaan, mutta yritän mennä murisemaan vaikka toiseen huoneeseen jos meinaa hermo mennä. Jos on sotkuista niin olkoon, jos ollaan myöhässä jostakin niin sitten ollaan, ei siihen kuole. Kunhan ei kenenkään tarvitse hermoja menettää, soo niin justiinsa. Jos tosiaan pinna kiristää niin musat täysille ja lasten kanssa rokkaamaan. Antaa tiskien olla, jos niitä ei saa tehtyä kun kuopus roikkuu housunpuntissa. Jos sitä silloin tällöin huutaa perkelettä, niin ei se haittaa, paitsi nolottaa jos lapsi hiekkalaatikolla tokaisee saman.

Minä luulen, että harvemmat äidit ovat ne, joilla aina (tai edes yleensä) hermo kestää. Se riippuu niin lapsesta/lapsistakin. Mutta varmasti tähän ketjuun vielä tulee niitä täydellisiä äitejä selittämään kuinka he säälivät lapsiasi, varaudu siihen. Jotkut eivät ole rehellisiä edes itselleen...



Mutta kyllä se pinna siitä varmaan pitkittyy, toisina päivinä menee paremmin, toisina huonommin. Hyvä äiti olet varmasti! Jaksamisia kaikille hermoheikoille! ;)

Huutaminen ei lasta vahingoita jos muuten asiat perheessä ok eikä huutaminen ole jatkuvaa. Pahmpia minusta ne täydelliset äidit jotka eivät koskaan huuda mutta yllättäen saattavat tarrata tukasta kiinni. Jos tilanne tuntuu hyvin hankalalta, kannattaa siitä puhua neuvolassa. Usein asasta puhuminenkin helpottaa ja tarvittaessa terveydenhoitaja voi ohjata sinut vaikka psykologille.



Terveisin toinen raivopää

Oon menossa töihinkin aiottua aiemmin, juuri siksi, että pelkään olevani lapsilleni huonompaa seuraa kuin päiväkodin tädit :(.

Itselläni ei ole lapsia, joten en tiedä täysin lapsiperheen arjen rankkuudesta. Sukulaisten ja ystävien tenavia olen kaitsenut, joten tiedän sentään jotain :-)

Mulle tuli ekana mieleen, että ootko sä stressaantunut? Vaikuttaisi, että sulla on mielikuva täydellisestä äidistä. Mielikuvaa täyttäessäsi väsyt ja hermostut. Stressi purkaantuu sitten lapsiin. Mieti, millaista elämää haluaisit viettää perheesi ja erityisesti lastesi kanssa. Älä mieti yhtään, mitä siitä sanoisivat naapurit, tutut, sukulaiset. Sinä ja perheesi olette tärkeimpiä. Keskity miettiessäsi omiin tunteisiisi ja toiveisiisi, ettet lipsahda uuteen täydellinen äiti -mielikuvaan. Lopeta täydellisen äidin esittäminen. Ei haittaa, vaikka kämppä ei olisi tiptop, tai et kokkaisi ruokaa itse alusta loppuun. Jos sua harmittaa, niin ole harmissasi, kerrot vaan lapsille, että tänään on äidin vuoro pitää känkkäränkkäpäivä. Kaikilla on joskus paska päivä, ja elämä saa tuntua rankalta, vaikka ulkoisesti kaikki olisi ok. Muista, että sinä saat tuntea _ihan_ kaikkia tunteita: raivoa, riemua, vihaa, surua, toiveikkuutta, onnellisuutta. Tunteesi saavat olla ihan mitä vain, tunteet ovat täysin eri asia kuin toiminta.

Koita kehittää iloa joka päivään. Tee asioita, joista nautit. Harrasta yhtenä iltana viikossa jotain ihan omaksi iloksesi, jos vain mahdollista. Harrastusta valitessasi älä mieti, mitä sinun " kuuluisi" harrastaa tai mikä olisi kehittävää, vaan tee just sitä mitä itse haluat. Tee päivisin jotain mielestäsi mukavaa lasten kanssa. Jos tykkäät musiikista, niin tanssikaa ja laulakaa yhdessä. Jos tykkäät käsitöistä, niin askarrelkaa. Jos pidät luonnosta, niin ottakaa eväät mukaan ja lähtekää puistoretkelle ihmettelemään syksyn tuloa. Jos mikään ei huvita, niin löhöilkää vaikka koko päivä. Käytä lasten päiväuniaika omaksi virkistykseksesi, roiku netissä, kahvittele kaverin kanssa tai nuku, äläkä vain siivoa. Et kertonut kotitöiden jaosta miehesi kanssa; jos teet kaiken yksin, niin keskustelkaa. Sinäkin tarvitset vapaa-aikaa.

Punaisena lankana on sisältäohjautuva elämä, ei toisten odotusten täyttäminen. Sinä olet omana itsenäsi riittävän hyvä äiti, vaimo, nainen. Pitämällä huolta itsestäsi pidät samalla huolta lapsista. Uskon, että elämäsi ja tempperamenttisi helpottaa, kun alat elää hiukan löysemmin rantein. Minusta oli todella iso ja tärkeä asia, että aloit itse miettiä käytöstäsi ja suhdettasi lapsiin. Tiedät itse tilanteen ja haluat muuttaa sitä. Se on tärkeintä! Onnellisia syyspäiviä!

Vierailija:

Onko täällä muita äitejä, joilla hermo ei kestä? Minä olen aina ollut temperamenttinen, mutta en ikinä osannut edes pelätä, että voisin olla lasten kanssa näin kamala. Lapsiani rakastan enemmän kuin mitään muuta, mutta en ole ollenkaan varma, olenko aina hyväksi heille.

Huudan paljon. Myös sellaisia asioita, mitä lapselle ei saisi sanoa. Haluaisin ajatella, että ruumiillista kuritusta käytän vain viimeisenä keinona ja en vihan vallassa ja silloinkin vain hyvin lievää tukistamista tai nippaamista. Oikeasti lasten saamat tukkapöllyt riippuvat enemmän minun mielialastani kuin heidän teoistaan. Pahasti en ole heitä ikinä satuttanut, mutta pelkään koko ajan, että jonain päivänä läväytän avokämmenellä ja sitten pahempaa. Tai että riepottaessani lasta raivoissani kädestä käytänkin liikaa voimaa ja satutan häntä. Tai tönäisen ja lapsi kaatuu ja satuttaa itsensä pahasti.

En kehtaa myöntää edes miehelleni, kuinka raviois äiti olen ja ulkopuolisille esitän pullantuoksuisen ihanneäidin perikuvaa. Heille esitän, että hoidan kodin ja lapset suitsait, pidän itseni hyvässä kunnossa ja lasten mentyä nukkumaan harrastan kehittäviä asioita. Yritän täyttää kaikki kotiäidin ideaalit, mutta epäonnistun siinä tärkeimmässä, lapseni nimittäin välillä jo pelkäävät minua. Mitä helkattia minä oikein teen?

Kiitos, ihana viesti! Tuon yritäin pitää mielessä aina kun paineet taas iskee! vaikka en olekaan ap, vaan toinen raivopää :)

Kiitos sinulle!



Terv. ei-ap, joka ajattelee juuri yrittävänsä täyttää Täydellisen Äidin mittaa (eikä tunnu hyvältä)

että minkälaisen mielikuvan haluan lapsille jäävän minusta. Haluanko että he arvostavat minua kun ovat isompia, kun ovat aikuisia?



Ja en, en halua olla sellainen jota ei arvosteta, jota muistellaan pahalla tai kauhunsekaisella inholla.

Olipa hyödyllinen ja ihana vastaus, kiitos siitä.

Vaikka tempperamenttia ja chiliä on luonteeseen Luoja mitannut roppakaupalla;)



Saan varmaan täydellisen äidin syytökset niskaani, kun sanon, etten ikinä ole tukistanut, nipannut, riuhtonut tms. lastani. Enkä huutanut hänelle kurkkusuorana. Enkä sanonut mitään mitä joutuisin katumaan.

Suuttunut kyllä olen monesti ja korottanut ääntäni! Mutta en toiminut hallitsemattomasti.



Ihan rehellisesti: tuntuu hirveän pahalta ajatella, että lapset OMISSA KODEISSAAN, oman äitinsä kanssa saavat pelätä, milloin äiti riuhtoo tai tarttuu tukkaan, kun on niin pahalla päällä -ja toisena päivänä samassa tilanteessa äiti on ehkä lauhkea lammas. Että lapsille karjutaan ja huudetaan asioita, joita heidän ei IKINÄ tulisi kuulla. Ne sanat tallettuvat jonnekin niin syvälle, ettei niitä sieltä takaisin saa. Ja kun vika EI OLE LAPSESSA, vaan aikuisessa itsessään. Mutta niin surullisen usein lapsi nimenomaan ja ainoastaan kuvittelee ja tuntee, että minä olen se ongelma ja vikapää. Tästä voi tulla syvimmillään jopa hallitseva osa lapsen identiteettiä.



Toivon, että jokaisella " raivopää-äidillä" olisi sen verran viisautta, että osaisi ainakin pyytää anteeksi. Ja selittää lapselleen JOK' IKINEN kerta, kun on toiminut väärin, että " se ei ollut sinun syysi, sinä et tehnyt mitään väärää, äiti vain on väsynyt/pahalla päällä" jne.



Toivon, että jokainen " raivotarkin" voisi löytää elämäänsä niin paljon syvyyttä, onnea ja tasapainoa, ettei olisi niin herkkänä reagoimaan lapsilleen. Nro 10:n vastaus oli loistava.



Jostainhan nuo raivopäiset tunteet ja purkaukset nousee, jostain sieltä, mihin ei itse voi välttämättä vaikuttaa, vaikka kuinka päättäisi ja yrittäisi. Siksi toivoisin, että ihmiset uskaltaisivat lähteä etsimään ja selvittämään, mistä pahaolo yms. johtuu, joka lapsiin sitten purkautuu. Armollisuutta itselleen tarvii jokainen, mutta toivottavasti omat lapset ovat niin arvokkaita, että heidän takiaan hakee vaikka apua itselleen!

Yritän parasta aikaa opetella pois tästä tavasta, mutta se tulee minusta jostain hyvin syvältä :(

Meitä on siis näinkin monta - temperamenttista äitiä. Suomessa temperamenttisyyttä ei arvosteta, jollain kiehahtaa nopeammin jollain hitaammin tai ei ollenkaan. Impulsiivisyys on kuitenkin on arvostettava ominaisuus. Kun kiehahtaa negatiivisissa asioissa, mulla kiehahtaa myös toiseen suuntaan... uskon, että temperamenttiset äidit kyllä osaavat näyttää tunteitaan myös enemmän positiivisesti. Meillä kehutaan, halitaan, pussaillaan, pidetään lähellä. Ja sitten taas huudetaan ja paiskotaan tavaroita.

Kun on temperamenttinen niin on myös lapset ja se saattaa lisätä taas äidin raivokohtauksia. Luulen, että on paljon kulttuureita, joissa lapselle huudetaan paljon enemmän kuin meillä -- ja siitä huolimatta yhteiskunta voi ja kehittyy ihan hyvin.



Muistakaa kaikki temperamenttiset äidit: Koskaan lapsuus ei voi olla täydellinen. Epätäydellisyydestä kasvaa täydellisiä ja itseensä luottavia aikuisia, elämään kuuluu säröjä ja pettymyksiä.



Itse olen huomannut, että silloin kun syyllistän itseäni huutamisesta (kaiken muun lisäksi) huudan vieläkin enemmän. Nykyisin olen ylpeä huutava ja raivoava äiti. Välillä säälittää lapseni mutta toivottavasti he antavat sen minulle anteeksi.

Huudettua tulee lapsille ihan liikaa, fyysisesti en lapsiini koske.

Olipa ajatusta tuossa vastauksessasi. Kiinnostavaa ja kannustavaa. Tänään just tuli kamala morkkis ku hermostuin 8-vuotiaalleni ja otin tiukasti kädestä kiinni. No, pyysin anteeksi ja sanoin, että äiti toimi väärin mutta joskus miettii, että ollaan kierteessä;toimin väärin pyydän anteeksi ja taas sama toistuu.

Ja raivopäisyys karisi siis oikeastaan vasta lasten kasvun myötä. Olen karjunut, riepottanut, vetänyt kädestä lattialle heittäytyvää lasta pitkin portaita, lukinnut tuntikausiksi lukkojen taakse yms.

Esikoista suorastaan vihasin kiihkeästi jossain vaiheessa. Sen kyllä pahimman ajan mentyä tajusin vääräksi ja pyrin määrätietoisesti parantamaan käytöstäni häntä kohtaan. Anteeksi en ole silti koskaan pyydellyt. Oma äitini pyysi joskus minulta selkäsaunaa anteeksi ja se sai minut lapsena halveksimaan häntä (olin noin 4-5 v), minusta luotettavan vanhemman ominaispiirteisiin ei kuulu se että hän katuu tekemisiään lapsen edessä. Jos hän huomaa toimineensa väärin, hän vaan korjaa käytöstään jatkossa.



Lapseni ovat nyt jo kouluikäisiä ja ilokseni huomaan heidän omaksuneen omia hyviäkin arvojani ja asenteitani, he esim vapaaehtoisesti noudattavat minun kielteistä linjaani alkoholinkäytössä ja tupakanpoltossa. Enkä usko että kyse on ulkokultaisesta valehtelusta, koska minä en ole heiltä mitään aiheesta kuulustellut, vaan he ihan avoimesti kertovat välttelevänsä niitä kavereita jotka yrittävät näitä tyrkyttää, ovat pyytäneet minulta selustatukeakin eli minun pitää keksiä heille jokin este jos nämä luokkakaverit yrittävät pyydellä ulos.



Ja kun minulla joskus rupeaa höyry nousemaan niin lapset osaavat jo tosi fiksusti ottaa sen huomioon. Tottelevat ja rauhoittelevat minua puheella ;) Kyse on siis kolmesta pojasta.

Kenties et syö kunnolla ja olet hieman nälkäinen ja silloin myös äreä. Tai väsynyt, ota omaa aikaa, nuku tee jotain ilman lapsia ja poissa kotoa, arki ja lasten temput tuntuvat taas paljon paremmalta. Ja viimeisenä tarkista hormoonit. Pillerit, kierukka ym. saattaa olla liian korkea hormoonisia sinulle, jolloin ne kannattaa myös tarkistaa...

Kumpi on syy ja kumpi seuraus?

pahinta on se, että hoidan työkseni muiden lapsia. En millään jaksaisi enää kämpän siivousta, ruoan laittoa, omia lapsia, miestä, jne...