Muita raivopää-äitejä?

olla minun kirjoittamani.

Oon tänään koko aamun itkenyt omaa pahaa oloani sen takia, että olen taas riehunut ja raivonnut koko viikonlopun kotona. Ollaan lapsen kanssa kaksin, joten en pääse hermojani lepuuttaan välillä kotoa pois ollenkaan, joten se on rankkaa. Lapsi on TODELLA uhmakas ja vilkas 2,5 v. Ei mitenkään helpoimmasta ja säyseimmästä päästä.

Karmea syyllisyys iski kun vein lapsen aamulla hoitoon. Nyt oon itkenyt sitä omaa pahaa oloani koko aamun, on kauhea ikävä lasta. Mietin, että pelkääköhän lapsi jo mua. Oma rakas lapseni, jota rakastan yli kaiken. Tekisi mieli rynnätä sinne päiväkotiin, halata lasta ja pyytää anteeksi, taas, miljoonannen kerran, ja luvata, että en enää raivoa ja riehu, vaikka hän tekisi mitä. Ja kertoa, että kaikesta huolilmatta hän on minulle rakas ja hänen ei tarvitse minua pelätä.

Millä ihmeellä tän raivoamisen saa lopetettua... Inhoan itseäni sen takia. Tunnen epäonnistuneeni äitinä täysin sen takia. Säälin lastani, joka ansaitsisi kaiken hyvän tässä maailmassa, ja hänellä on raivopää-äiti.

Kokemuksia, ammattinäkökulmaa, neuvoja, selviytymistarinoita, miten tämä vaikuttaa lapsiin loppuelämän ajan???????

Ja joka kerta, kun olen lähinnä esikoiselle huutanut ja kun en muuta ole keksinyt, tukistanut tai nipannut, olen tuntenut oloni ja itseni todella paskaksi suoraan sanottuna!

Mutta se kamala tunne on tavallaan avannut silmäni; en halua tuota kokea tuota oloa enää koskaan! Ja tiedän, että jos päästän sen raivon pintaan, tulee hetken päästä myös se kamala inho ja häpeä. Se on auttanut minua hillitsemään itseäni.

Toinen auttanut asia on ollut se, että olen opetellut tunnistamaan, koska se raivo tulee! Sen nimittäin tuntee itsessään. Heti kun meno alkaa olemaan sellaista, että tiedän kohta pimahtavani, puhallan pelin poikki. Lähden itse pois, varoitan muuta perhettä (myös miestä, joka onneksi ymmärtää tilannettani ja rauhoittaa lapset toisaalle) tai muuten pyrin rauhoittamaan itseni. Olen ihmisenä sellainen, että en vain siedä ylenmääräistä hälinää, jota kahden pojan kanssa kyllä syntyy! Tämä on siis auttanut, en anna tilanteen mennä liian pitkälle.

Kolmanneksi, pidän huolta siitä, että syön tarpeeksi. Syön muutaman tunnin välein jotain pientä, ettei verensokerini pääse liian alas. Nälkäisenä olen aivan kamala. " Hyvä ruoka, parempi mieli" .

Näillä keinoilla olen päässyt vähän selkeämmille vesille. Takapakkia tulee, mutta minä uskon anteeksi pyytämisen voimaan, ja selitän lapsille miksi äiti oli tuhma ja kiukkuinen. Meidän perheessämme kaikki tunteet ovat sallittuja. Myös ne negatiivisemmat.

Voimia, kärsivällisyyttä ja huumoria kaikille meille raivottarille!

Vierailija:

olla minun kirjoittamani.

Oon tänään koko aamun itkenyt omaa pahaa oloani sen takia, että olen taas riehunut ja raivonnut koko viikonlopun kotona. Ollaan lapsen kanssa kaksin, joten en pääse hermojani lepuuttaan välillä kotoa pois ollenkaan, joten se on rankkaa. Lapsi on TODELLA uhmakas ja vilkas 2,5 v. Ei mitenkään helpoimmasta ja säyseimmästä päästä.

Karmea syyllisyys iski kun vein lapsen aamulla hoitoon. Nyt oon itkenyt sitä omaa pahaa oloani koko aamun, on kauhea ikävä lasta. Mietin, että pelkääköhän lapsi jo mua. Oma rakas lapseni, jota rakastan yli kaiken. Tekisi mieli rynnätä sinne päiväkotiin, halata lasta ja pyytää anteeksi, taas, miljoonannen kerran, ja luvata, että en enää raivoa ja riehu, vaikka hän tekisi mitä. Ja kertoa, että kaikesta huolilmatta hän on minulle rakas ja hänen ei tarvitse minua pelätä.

Millä ihmeellä tän raivoamisen saa lopetettua... Inhoan itseäni sen takia. Tunnen epäonnistuneeni äitinä täysin sen takia. Säälin lastani, joka ansaitsisi kaiken hyvän tässä maailmassa, ja hänellä on raivopää-äiti.

Valitettavasti kaikkia en ehtinyt lukea, mutta huomaan itse toisinaan lukeutuvani raivopäisiin. Johtuu itsestä, johtuu esikoisesta ja johtuu kuopuksesta. Kaikki ovat joskus syypäitä, joskus vain minä ja joskus vain esikko jne. Väsymys, muut huolet (työ, opiskelu, raskaus jne) vaikutaa paljon, vaikkei sitä ehkä ajattelekaan. Olen monesti miettinyt, että onko oikeesti niin, ettei KUKAAN muu koskaan raivostu lapsilleen ja huuda aivan hölmönä. No, mitä enemmän lapsiperhetä tunnen,sitä enemmän näen kiukkua ja raivoa. Joskus taas oikein äärsyttää, miksei äiti/isä sano lapselleen mitään, vaikka se repisi lelut kädestä, söisi kaikki keksit muille jättämättä, eikä antaisi lainata MITÄÄN leluja koko vierailun aikana. Meitä on siis moneen junaan. Tukistaminen yms koetaan tabuna, mutta en silti jaksa uskoa, että lapset traumatisoituvat ikuisesti sitä, että joskus tuhmasti toimiessaan on saanut kokea sen nahoissaan. MUTTA toki kohtuus täytyisi pitää. JA LOPUKSI VIELÄ OMA VINKKINI. Mielestäni kannattaa puhua ainakin puolisolle, jolta hakee tukea ja apua. Oma mieheni luottaa minuun ja uskoo, että haluan tehdä töitä, etten hermostuisi. Se vie aikaa ja joskus olen uupua siihen, sillä en aina ole se, joka kiukun ja tappelun aloittaa (usein esikoiseni, 6v). MUTTA mieheni antoi neuvon, jota pyrin toteuttamaan. Anna käsky/komento/kielto aina normaalilla äänellä. Sen on tehottava. Josei esim ruoka mene sanomalla, voi poistaa lapsen pöydästä. Jos ei anna lelua siskolle takaisin, se otetaan sitten vain vähin äänin pois ja leikki jatkuu tai kiusantekijä omaan huoneeseen. Lisäksi olen huomannut, että kun sanon lapsilleni, esim, että nyt täytyy siivota, eikä mitään tapahdu, sanon, että lasken kolmeen. Jos pääsen kolmeen, uhkaan viedä lelut roksiin tms. Tai jos ei tule syömään, kun lsaken kolmeen, ruoka-aika menee ohi. HARJOITTELE hillisemään itseäsi! Se ei onnistu päivässä, eikä viikossa, ei eds kuukaudessa. Mutta emme ole täydellisiä, kukaan. Onneksi.

Ja tuntuu, että juuri kotiäidit saavat näitä hepuleita eniten, kun elämä pyörii eniten neljän seinän sisällä. Huvittavaa oli, että eilen tulleessa Dr. Phil-ohjelmassa tämä kehoitti luopumaan urasta lapsien eteen..hmm..

Täällä myös yksi äiti, jolla välillä pimahtaa. Olen juuri nyt 4-vuotiaani kanssa tilanteessa, johon en tiedä ratkaisua. Poika koettelee jatkuvasti äidin hermoja, jossa valitettavasti myös onnistuu.



Olen yrittänyt vaikka mitä, mutta välillä hän menee niin pitkälle, että kärsivällisyyteni ei riitä. silloin huudan ja raivoan, jopa riepotan. Tänä aamunakin vein huutavan pojan päiväkotiin väkisin. Todella paha mieli ollut koko päivän.

tekee kyllä pahaa lukea tällaista. oon aina ollut sitä mieltä että lasten hankkiminen pitäisi sallia vain erityisluvalla, vähän niinkuin autolla ajaminen ajokortilla sen jälkeen, kun on todistanut olevansa kykenevä vanhemmaksi. tuttavani (sosiaalityöntekijä) sanoo aina kuinka on käsittämätöntä, että lapsiaan huonosti kohtelevia vanhempia vaan ymmärretään ja ymmärretään, samalla kun lapset kärsivät näiden " huollettavana" pitkiä aikoja ennen huostaanottoa (mikäli huostaanottoa koskaan tapahtuukaan). ei voi kuin ihmetellä, missä on " aikuisten" ihmisten empatia puolustuskyvytöntä, elämää opettelevaa lasta kohtaan. hakekaa apua, lastenne tähden.

ensiksikin 74:lle, et voi mitenkään yleistää, että raivoajat olisi kotiäitejä. Tässäkään ketjussa ei monikaan edes maininnut, käykö töissä vai onko kotona.



Sitten itse aiheeseen...



Todella upea ketju, hienoa nostaa kissa pöydälle! Ja niin ikävältä kuin kuulostaakin, on lohduttavaa lukea, että on muitakin samanlaisessa tilanteessa. LOhduttavaa ei siis ole lasten " kärsimys" vaan se, että on muitakin samankaltaisia äitejä, ettei ole yksin. Ja lohduttavaa, että uskaltaa tunnustaa ja haluaa muutosta.



Minäkin olen luullut olevani ainoa. Tarkkaillut vain ympärillä olevia täydellisen näköisiä äitejä... Minä olen kotiäitinä, mutta tiedän kodin ulkopuolisen työni raastavuuden, ja voin varmuudella sanoa, että olisin vielä raivopäisempi, jos kävisin töissä.



Minäkin olen tiedostanut tilanteeni ja raivoamisen ikävyyden, ja koittanut muuttua. Kympin vastaus osui tosi nappiin ainakin minun kohdallani, se täydellisen kuvan tavoittelu aiheuttaa turhaa painetta ja siitä seuraa turhaantumista ja huutoa...



Ensimmäinen askel muutokseen onnistui minulta, kun kuvittelin " raivopuuskan" tullessa lasten tilalle aikuisen - mietin, huutaisinko ja möykkäisinkö vastaavasti, jos siinä olisi esim mieheni tai joku muu aikuinen. Tämä mielikuva auttoi aika kivasti. Tai miltä tuntuisi, jos minulle käyttäydyttäisiin samalla lailla.



Enpä tämän enempää raapustele tähän, sillä se olisi edellisten toistoa. Tosi paljon tullut hyviä vastauksia.



Tsemppiä vaan mammat, kaikki me pystytään olemaan hyviä äitejä lapsillemme, kun vain yritämme.

kiitos tästä ketjusta. itse olen raivopää äiti. tämä ketju antoi voimaa muutokseen, jota olen tietoisesti hakemassa.



mitä mieltä olette siitä, että tulisiko yhteiskunnan mennä itseensä, esim. kodinhoitaja palveluiden lakkauttamisessa yms. kun lapsiperheiden väsymys lisääntyy. itselläni raivopäisyys ainakin johtuu kaikinpuolisesta väsymyksestä. en tarvitse neuvoja apuun hakeutumisesta yms.

meillä joskus lapset huudon kohteena aiheettomasti, siis syypäänä mies, hänen tekemiset/tekemättä jättämiset tai väärät/erilaiset kasvatuslinjat.



Eli mies saisi kasvaa aikuiseksi, olla läsnäoleva kasvattava isä, eikä vain leikkiä lasten kaveria silloin kun häntä huvittaa omien harrastustensa lomassa.

Kiitos 10 vastauksestasi se oli tosi hyvä ja kaunis vastaus. Sinunlaisiasi tarvitaan täällä. Itse tiedostan tuon kaiken. Välillä kuitenkin vaikeaa ja sitten tulee huudettua mistä hirvittävä syyllisyys.

Mä teetin hivenaineanalyysin. Kun tulosten saavuttua menin tulkintaa kuulemaan, multa kysyttiin, onko mulla pinna tiukalla ja saanko raivareita. Myönsin hämilläni... Mulla todettiin puutetta litiumista, B12-vitamiinista ja foolihaposta. Lisäksi määrättiin omega3-rasvahappoja, jotka ovat parempia mielialan korjaajia, kuin synteettiset mömmöt. Olen nyt toista kuukautta käyttänyt lisäravinteita ja mielialani on kuin onkin jo hieman tasoittunut. Kuuri on pitkä, välillä pidetään taukoja, mutta olen onnellinen, ettei vika ollutkaan varsinaisesti korvien välissä.

Että ei nyt menisi vain kotiäitien piikkiin nämä raivoamiset...

" Vierailija:

Pitääkö kotihoitoa jatkaa vain siksi, että äiti vosi tuntea näenneäisesti olevansa hyvä äiti kun lapsi on kotihoidossa, vaikka samaan aikaan pää ei kestä ja lapset kärsivät? "

Luulenpa että suurin osa näistä raivoäideistä on pienten lasten äitejä? Olenko oikeassa? Niiden kanssa menee hermot jokaisella, toiset sitten huutaa ja toiset antaa periksi. Näistä periksi antajien lapsista kasvaa sitten näitä ongelmalapsia, jotka eivät arvosta auktoriteettejä, mitään sääntöjä, eivät osaa tehdä mitään, kun kaikki on tehty ja annettu. Purkavat sitten turhautumistaan laittomin keinoin.



Mun mielestä huutaa ja raivostua pitää, jos siihen on aihetta. Ei ole väärin näyttää negatiivisia tunteita lapsille. Väkivaltaa EI SAA kuitenkaan käyttää ja jos raivostuu lapsista johtumattomista syistä, on oikein pyytää anteeksi. Jos lapsi on tehnyt jotain pahaa ja saa osakseen huutoa, ei hän odota että sitä pyydetään anteeksi. Hänen tulisi ottaa opiksi tästä rangaistuksesta/huudosta.

Täälläkin yksi äiti, jolla ei hermot pysy hyppysissä. Uskon välillä aidosti, että päiväkodissa lapsellani on parempia aikuisia lähellään. Etenkin väsyneenä - mitä tietysti olen usein - olen mielestäni hirveä. Olen ajatellut, että yritän ehkä kontrolloida liikaa, puutun joka asiaan minkä lapsi tekee väärin enkä osaa mistään olla sanomatta. Kamalinta on se, että joskus vihaisena tulee riepotettua vaikkapa jäähypenkille aivan liian kovin ottein - ei vain saa omasta toiminnastaan otetta, vaikka aikuisena PITÄISI.

Kyllä meilläkin välillä huudetaan, niin lapset kuin myös aikuiset. Mutta ei nyt aikuiset lapsia retuuttele, ja ihan raivopäänä huuda.

Koettakaa nyt ihmeessä hillitä itseänne! varsinkin se että purkaa oman pahanolonsa lapseen, ei ole oikein.

Tunnistan itseni monissa viesteissä. Huudan lapsilleni aivan liikaa, retuutankin joskus jos uhmis 3v ei suostu tulemaan sisälle tms. 35:llä oli hyviä vinkkejä, kiitos niistä!

Tuolla joku kirjoitti (tietysti, aina jonkun pitää päästä sanomaan) että ai onko lohdullista kuulla että muidenkin lapset kärsivät...Hohhoijaa. Älkää siskot välittäkö, ei meidän tarvitsekkaan olla täydellisiä. Kunhan itse jo tiedostaa että toimii väärin, se on alku. Seuraavan kerran kun meinaatte napata lapsesta kiinni, muistakaa laspen ilme, kuinka hänen ilmeensä on pelokas kun äiti tulee lähelle...Tälläinen inhottava esimerkki toimii mulla, joka myös lukeuden raivopää-äiteihin, valitettavasti. Ja kuinka KAUHEETA on että kun raivospäissään menee lähelle lasta, hän jo valmiiksi nostaa käden kuin suojaksi...

Kuvittele mielessäsi tilanne, jossa tyypillisesti pimahdat ja mieti etukäteen, miten oikeasti haluaisit toimia. Visualisoi itsesi toimimassa oikein. Kun tarpeeksi usein käy näitä tilanteita mielessään läpi, pimahdus saattaa oikeastikin vaihtua vähän aikuisempaan toimintaan. :-)

Mulla auttoi.

aihe onkin erittäin vakava ja jokaisen äidin ja isän, joka tietää olevansa välillä raivopäinen, pitäisi muuttaa käytöstään. Eli vaikka ollaan kuinka tempperamenttisiä, niin ei vedota siihen, vaikka onkin tavallaan hyvä luonteenpiirre. Lasten satuttaminen joko sanallisesti tai fyysisesti on joka tapauksessa kiellettyä, vaikka olisi millainen tempperamentti!



Mä itse olen myös raivopää-äiti ja olen tosi varma, että se johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että omat vanhempani olivat raivopää-vanhempia. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni äitini ja isäni huusivat ja kiroilivat ja isäni käytti myös fyysistä väkivaltaa. Tönimistä, lyömistä yms. Äitini käytti tukkapöllyä, luunappeja ja usein muistan hänen huiskasseen mua tiskirätillä. Molemmat haukkuivat ja mollasivat mua aina, jos olivat mulle vihaisia. Tietenkin joskus käyttäydyin itsekin ärsyttävästi, mutta en kyllä kaikkea sitä paskaa ansainnut! Mulla on myös pikkusisko, joka oli heidän lellikki, joten hän pääsi yleensä pälkähästä ja mä en. Vaikka kyllä myös hän kärsi. Vanhempani erosivat, kun olin teini-ikäinen ja olen siitä ikuisesti kiitollinen, koska tiedän, että isäni käytös äitiäni kohtaan (isäni löi myös äitiäni) teki äidistäni sen, mikä (paska) hän oli. Äitini ei oikeasti ole sellainen ja sen olen ilokseni saanut huomata nyt jälkeenpäin, kun äitini saa elää onnellista elämää ilman isääni. Emme ole koskaan noista asioista kunnolla jutelleet, mutta tiedän, että äitini kärsii teoistaan loppuelämänsä. Isäni on niin pimeä, ettei varmaan kunnolla edes tajua tehneensä väärin.



Tälläisen käyttäytymismallin olen saanut siis lapsuudenkodistani ja ennen omia lapsiani uskoin, että pystyn itse käyttäytymään toisin. Toki huusin ja raivosin jo miehellenikin ennen lapsia, mikä oli miehestäni aluksi aika järkyttävää, koska hänen lapsuudenkodissaan ei ole juuri koskaan huudettu ja raivottu. Ensimmäiset pari vuotta lapsen synnyttyä meni hyvin. Vaikka lapsi oli vauvana tosi ärtynyt ja itkuinen, hallitsin hermoni. Ihmettelin, kun jotkut kaverini tukistivat jo 1-vuotiaita lapsiaan, jos nämä tekivät jotain väärin. Musta se oli käsittämätöntä. Kunnes lapseni ollessa n. 2 -v ikäinen (en muista tarkkaan) otin häntä ensimmäisen kerran kiinni tukasta raivopäissäni. Se oli kamalaa! Itkin sitä ties kuinka kauan ja kaduin ihan suunnattomasti. Mua oikeasti ihan oksetti, kun mietin, että olin ottanut elämäni suurinta rakkautta hänen ihanasta, viattomasta tukastaan kiinni. Sama toistui silti myöhemmin ja on toistunut sen jälkeen jo lmonta kertaa. Mukaan on tullut myös lapsen tönimistä (" mene pois tästä" ) ja jäähylle retuuttamista. Miehelleni en ole uskaltanut kertoa tästä mitään, koska oikeasti pelkään, että hän ottaisi lapset (meillä on myös vauva) ja lähtisi. Ja lasten kannalta varmaan olisikin parempi, etteivät olisi mun kanssa.



Lapsemme alkoi reagoimaan mun väkivaltaan (yleensä siis tukistamista, kerran löin avokämmenellä poskelle, mikä oli vielä hirveämpää) aika pian. Ensin hän alkoi suuttuessaan hakata leluillaan lattiaa tms. Myöhemmin alkoi läpsiä meitä vanhempia. Ja sitten myös pikkuveljeään. Kerran kun kysyin syytä, miksi hän lyö veljeään, oli vastaus " Koska sä otit mua tukasta kiinni" . Eli jos mun väkivaltainen käytös jatkuu enää tästä, tiedän, että tulemme olemaan pulassa lapsen kanssa. Hänesta tulee sitten myöhemmin taas hirviö-isä ja kierre on valmis. Mä haluan katkaista sen tasan tähän, mutta en todellakaan tiedä, miten! Neuvolassa en halua asiasta puhua, koska olen varma, etteivät he pidä vaitiolovelvollisuudestaan kiinni, vaan kaikki saavat tietää. Haluaisin mennä jonnekin psykologille ja terapiaan, mutta en tiedä, miten sinne pääsee. Ja minne pistän lapset siksi aikaa. Eivät he (tai ainakaan vanhin) voi olla kuuntelemassa, kun äiti avautuu.



Oisko täällä ketään, joka olisi terapian avulla parantunut tästä raivopäisyydestä? Miten se onnistuu? Mä lupaan itselleni joka kerta, kun olen ottanut lasta tukasta kiinni, etten enää koskaan tee niin. Ei auta. Lapsesta pyydän kyllä aina anteeksi ja sanon, että tein väärin ja että rakastan häntä silti, vaikka välillä suutun ja teen väärin. Mutta kyllähän tämä jättää lapseen ikuiset arvet anteeksi pyynnöistä huolimatta. Ennen kun aloin satuttaa lastani, olin kyllä kova huutamaan, mutta se oli silloin sellaista aika viatonta ts. en haukkunut tai mollannut lasta, vaan huusin tyyliin " Nyt pukemaan!!!" yms. Eihän sekään ollut kivaa, mutta nykyään olen lipsunut huutamisessakin jo sille mollaamisen puolelle, vaikka yritän sitä viimeiseen asti välttää. Ja nykyään kun raivostun ja huudan, niin kiroilen ihan kamalasti. Olen siis kaikin puolin todella huono äiti, kun suutun. Lapseni ei myöskään ole ihan helpoimmasta päästä, mutta se ei ole silti mikään syy käyttäytyä näin. Niin ja tosta tukistamisesta vielä. Musta sen tekee vielä kamalammaksi se, että en tukista lasta ns. opetusmielessä (kuka siitä nyt voisi jotain oppia muuta kuin pelkoa), vaan ihan pelkästään raivon vallassa. Haluan siis siinä tilanteessa satuttaa lastani.



Nyt pitää mennä muihin hommiin ja paljon jäi vielä kirjoittamatta, mutta sainpahan mieltäni vähän purettua. En ole tästä koskaan ennen kenellekään kertonut (toki mieheni tietää vanhemmistani) ja toivon, että tämä oma kirjoitukseni herättäisi mut tajuamaan, miten syvällä jo olen. Toivoisin, että te muut raivopää-äidit, jotka aikaisemmin ketjuun kirjoititte, tulisitte kertomaan, miten teillä nykyään sujuu! Onko kukaan saanut apua mistään? Minkä ikäisiä lapsia teillä on ja missä tilanteissa teillä yleensä pimahtaa? Tsempataan toinen toisiamme ja yritetään lopettaa raivopäisyys!