Muita raivopää-äitejä?

Jos joku teistä raivopäistä olisi mies, ympäristö pitäisi teitä niin pahana uhkana, että lapsenne olisitte todennäköisesti menettäneet jo hyvän aikaa sitten.

Itse havahduin tähän ongelmaan jokunen aika sitten lapsi vastasi " tykkään susta" -toivotukseen säännönmukaisesti " niin minäkin susta, kun et huuda." Jotain tarttis tehdä siskot.

Käytös on todella haitallista tenaville.

Anteeksi en ole silti koskaan pyydellyt. Oma äitini pyysi joskus minulta selkäsaunaa anteeksi ja se sai minut lapsena halveksimaan häntä (olin noin 4-5 v), minusta luotettavan vanhemman ominaispiirteisiin ei kuulu se että hän katuu tekemisiään lapsen edessä. Jos hän huomaa toimineensa väärin, hän vaan korjaa käytöstään jatkossa.

Lapseni ovat nyt jo kouluikäisiä ja ilokseni huomaan heidän omaksuneen omia hyviäkin arvojani ja asenteitani, he esim vapaaehtoisesti noudattavat minun kielteistä linjaani alkoholinkäytössä ja tupakanpoltossa.

Tämä kertomuksesi saa minut epäilemään, että kärsit vaativasta eli kompulssiivisuus-obsessiivisesta persoonallisuushäiriöstä. Tyypillistä ovat jäykät arvorakenteet, mustavalkoinen ajattelu, ehdottomuus jne. Tutkipa asiaa.

Mulla on kanssa kiivas pohjalainen luonne ja temperamenttia kuin pienessä kylässä, mutta en ole ikinä antanut tukkapöllyä tai riepottanut käsivarresta tai ylipäätään koskenut lapsiini sormellakaan.



Kerran olen suuttunut niin järjesttömästi, että huusin suoraa kurkkua uhmaikäiselle esikoiselle. Silloin olin itse kovassa kuumeessa ja mies matkoilla ja pakko oli jaksaa.



Meillä siis kaksi lasta kahden vuoden välein.



Minusta tuosta pitäisi oikeasti jutella jonkun ulkopuolisen kanssa! En kyllä itseltäni ainakaan tuollaista sulattaisi.

Kun teillä kerran on sitä TEMPERAMENTTIA. Ilman muuta.

Lasta ei ihan helpolla huostaanoteta, joten sellaista ei tarvitse pelätä.

Neuvolan kautta luulisi olevan mahdollista päästä esimerkiksi terapiaan tai saada lääkäriltä mielialalääkitystä pahimpiin oireisiin.

en oikeasti olisi uskonut että on muitakin... aihe taitaa ollakin aikamoinen tabu.



Pyydän anteeksi ja sanon että äiti teki väärin ja niin ei saa tehdä, mutta kyllä on pahamieli jatkuvasti. Eikä tietysti pidäkään hyväksyä huutoa, tukistamista ym. eli ihan aiheesta kannan huonoa omaatuntoa...



Miksi aikuinen ihminen ei pysty hillitsemään itseään? Vituttaa tosi paljon se mitä teen rakkaille lapsilleni. Jos mies korottaa ääntään tai huutaa heille olen aivan raivoissani hänelle, hullua kyllä...

Varsinkin ennalta arvaamaton käytös menee lapsella yli ymmärryksen. T: raivopää äidin jo aikuinen tytär

Mää komennan lapsia kovaäänisesti. Väsyneenä menee huutamiseksi jos ei katso miten käyttäytyy. En ole lyönyt, itse olen saanut lapsena selkäsaunaa, tukkapöllöä, luunappia. Voi miten toivon että naapurit olisivat soittanut poliisille sillä lapsen hakkaaminen on rikos, oli jo laki siitä kun olin pieni lapsi.



EN OLE TÄYDELLINEN. Todellakaan. En silti pidä itseäni raivopäänä. Olen äiti joka pitää kuria siitä ettei roskikseen mennä mylläämään.

Mua ihmetyttää että ketjussa nää jokka pahoinpitelee henkisesti ja/tai fyysisesti väittää että se on " täydellistä" ettei hakkaa lastaan!! Jos tollai sanoo niin pitää OIKEESTI mennä jutteleen jollekkin asiantuntijalle.



Anteeksi pyytäminen lapselta on AINA oikein (ei sekään täydellistä) mutta jos huomaa päivittäin tai edes viikottain pyytävänsä anteeksi satuttamisiaan niin kannattaa taas mennä jutteleen neuvolaan asiasta.

Anteeksi pyytäminen ei korjaa tapahtunutta ja jos satuttaa toistuvasti niin ei toimi enää kuin vanhempi.



Ja se että salaa käytöstään mieheltään?? Mitä se nyt on?



Tottakai on upea asia että tajuaa et jossain on pahasti vikaa jos lapset itkee kauhusta ja kivusta. Mitä jos sulla olisi ollut äiti joka pahoinpitelee? Meillä äiti ilmoitti " kun sai tarpeekseen" että kun isä tulee kotiin niin saan selkäsaunan. Aamulla tehty paha teko sai vasta illalla rangaistuksen, monesti olin jo unohtanut aamulla tapahtuneen.

Terapiassa tuli käytyä aikuisena kun väsyin töissä ja sielä terapeutti järkyttyi että isä oli se joka töitten jälkeen (tapahtuman ulkopuolelta) tulee ja rankaisee. Olen väleissä vanhempiini mutta kyllä vieläkin mietin miten isä P-Y-S-T-Y-I töitten jälkeen kuuntelemaan mitä " pahaa" oltiin tehty ja sitten hakkasi.



Kun alkaa äänentaso nousemaan, niin lasken sitä ihan tietosesti. Takasin huutaminen ei auta. Kun itse menettää tilanteessa kontrollin on menty jossain jo pihalle eikä olla enää vastuuntuntosia vanhempia vaan lapsen hakkaajia. Nippaaminenkin on lapsen pahoinpitelyä.

Asioiden perustelu lapselle toimii paremmin. Vaikka selität asiaa miljoonannen kerran, niin sinä selität sen miljoonannen kerran! Lastenkasvatus on toistamista ja toistamista. Ei ole pikakelausta, ei ole täydellisyyttä. Mutta on lasten koskemattomuus! Se että on helpot säännöt ja kun lapsi tekee jotain tuhmaa niin kielletään ja ohjataan järkevään puuhaan. Yksinkertasesti voi selittää nopeesti miksei saa tehdä sitä jotain pahaa.

Jos löytää itsensä tilanteista joissa lapsi itkee ja itse käyttäytyy jo sekavasti (nippaa, tukistaa tai haukkuu lasta jne) niin kannattaa jutella asiasta vaikka neuvolassa ja vaatia apua. Lapsia ei todellakaan oteta pois jos hakee apua, mutta jos tilannetta ei koita korjata ja jatkuvasti häpäsee lapsen fyysistä tai henkistä koskemattomuutta niin asia on jo todella paha.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että ainakaan minä en tällaisena ole täydellinen enkä edes riittävän hyvä äiti. Lapseni oikeasti ansaitsisivat parempaa ja siksi minun on pakko oppia muuttumaan. Ehkä pelkkä huutaminen ei sinänsä olisi vahingollista, turhaa ja turruttavaa vain, mutta minulla on hirveä tapa huutaa asioita, joita lapsille ei missään nimessä saisi sanoa ja lapsien kasvaessa se tietysti muuttuu aina vain vahingollisemmaksi. Pyydän kyllä anteeksi, mutta se tuskin paikkaa sitä haavaa, minkä olen jo haukkumisellani ehtinyt aiheuttaa. Valitettavasti jäljet näkyvät jo vanhimmassa lapsessani. Hän paitsi joskus pelkää tai pistää kädet korville, ettei joutuisi kuuntelemaan huutamistani niin saattaa toistaa jonkun minun hänelle huutaman alentavan kommentin itsestään. Ja uskokaa, että mikään ei saa itseään tuntemaan huonommaksi äidiksi kuin se, että lapsi juomamukin kaadettuaan itse ilmoittaa olevansa tyhmä ja kömpelö, joka ei koskaan opi elämään ihmisiksi tai että lapsi minun nostaessani kättä suojaa päänsä, jos epäilee minun olevan vihainen.



Monilla muilla täällä kirjoittajilla tilanne ei varmaan ole näin paha, mutta minä tajusin viime yönä, että minun on aivan pakko tehdä tälle piste ja nopeasti ja hankkia apua. Onneksi meillä on muutenkin neuvola viikon päästä. Jos siellä otan asian puheeksi, niin ehkä löytyy joku taho, joka voi auttaa minua kasvattamaan lapsiani paremmin. Yksi varteenotettava vaihtoehto olisi lasten vieminen hoitoon ja paluu töihin. Silloin lasten kanssa ollessani olisi mieskin paikalla ja tilanteet eivät pääsisi riistäytymään käsistä. Nuorimmainen on kuitenkin vielä hirveän pieni, eikä vielä edes mahdollista viedä häntä hoitoon. Jos vain tänä iltana uskaltaisin ottaa asian mieheni kanssa puheeksi. Hän on lapsille paljon minua parempi vanhempi ja ehkä yksi vaihtoehto voisi olla se, että hän jäisi kotiin ja minä palaisin töihin. Näin tämä ei enää voi jatkua.



Ap

kun tajusin olevani jollain tavalla riippuvainen raivostumisestani. Raivoamisen jälkeen tuntui hyvältä, aivan kuin jonkin urheilusuorituksen jälkeen.



Lisäksi rupesin taas uskomaan omaan itseeni kasvattajana, enkä verrannut itseäni tämän palstan kirjoittelijoihin, joiden mielestä tottelemattomat lapset ovat huonon kasvatuksen merkki. Vaikka lapseni eivät aina tottelekkaan, en menetä hermojani yhtä usein kuin ennen. En usko siihen, että aikuisten pitäisi olla ehdottomia yksinvaltiaita. Lasten ehdoton tottelevaisuus on mielestäni merkki aina jostain vakavammasta. Monesti liian ankarassa kurissa kasvaneet lapset ovat ilkeitä muille silloin, kun aikuiset eivät näe eivätkä kuule. Lapset kohtelevat muita lapsia siten, kun heitä kohdellaan.



Oman ajan lisääminen helpotti myös: kun saa edes joskus olla muutoin kuin jatkuvassa valmiustilassa, pystyy oikeasti rentoutumaan.



Vieläkin raivoan lapsille turhaan, etenkin tilanteissa, joissa minulta vaaditaan montaa asiaa yhtä aikaa. Valitettavan usein vanhin lapsi saa huudot, vaikka hänellä siihen yleensä on vähiten syytä.

Olen kuitekin pyytänyt vanhinta lapsiani kertomaan minulle aina, kun kokevat minun huutavan turhaan. Pyrin miettimään näitä tilanteita, ja yleensä minulla on kyse siitä, että pitäisi tehdä monta asiaa kiireessä yhtä aikaa. Kun alkaa tarkemmin ajattelemaan, kaikki lapset voivat pyytää aivan oikeaa asiaa, mutta ajoitus on hankala.



Parantamista on vielä paljon. Tietäisi vain miten.

Sää voisit lopettaa ton itsesäälin ja itsesi riepottamisen!



Oot kuitenkin hoksannu ettei sama tahti voi tai saa jatkua. Ja se yksin tekee susta LOISTAVAN vanhemman!



Kannattaa tosiaan puhua asiasta, koska sillä sää vaan saat vinkkejä miten päästä eroon vanhoista kaavoista kun lapset mokaa tai tekee hölmöyksiä. Ei kömpelyydestä saa moittia.. :(



Jos sulla on upee mies joka on sulla tuki ja turva niin mää en mitenkään usko että sää oot huono ja paha.



Voisko toi olla synnytyksen jälkeistä masennusta?



Ainakin oot hurjan tiukka ittellesi. Varmasti sussa on paljon upeitakin puolia olla äiti. Me ollaan kaikki niin erillaisia eikä oo vaan yhtä mallia mikä olisi se ainoo ja oikee. Äitikin saa olla väsynyt ja sen voi sanoa.



Mää toivon sulle kaikkee hyvää, toivottavasti löydät itsesi ja ne hyvät äidin asiat: monesti ne hyvät asiat jää sanomatta ja huomaamatta, ja huonot korostuu.

Jos sulla on aikaa niin yks hyvä juttu minkä voisit tehdä on että etsit paperia ja kynän ja kirjotat mitä HYVIÄ puolia sussa on. Musta tuntuu että olet ajatellut hurjasti viimeaikoina vaan niitä ikäviä.

Tehdä siis jutun tästä aiheesta!!!

Mua itketti kun luin sen. Lukekaa kaikki muutkin raivottaret, eilen postissa tullut KaksPlus.

T. 32 (joka tekee parhaansa ottaakseen ketjussa esille tulleet vinkit huomioon ja yrittää kasvaa AIKUISEKSI ja hallitsemaan ja hillitsemään tunteensa. Mun raivomainen johtuu varmaan siitä, että meillä lapsuudenkodissa isä ja äiti huusi aina toisilleen, siis ihan aina tappeli ja huusi (huom ei fyysisesti kuitenkaan) ja mä en siedä yhtään nyt aikuisenakaan huutoa ja raivoamista ympärilläni, niin paljon sitä lapsena ja nuorena jouduin kuuntelemaan, eli en kykene sietämään nyt lapsen huutamista ja raivoamistakaan, vaan pimahdan ja ja alan riehuun ja melskaan...)



P.S. Siinä jutussa se raivoaja oli jopa soittanut kesken päivän lapsen päiväkotiin, ja pyytänyt puhelimessa lapselta anteeksi... Munkin on joskus tehnyt mieli tehdä niin.



Mukavaa alkusyksyn jatkoa teille kaikille " avautuneille" !

metallimude:

äkkiä meette ikte johkin vähän jäähylle ja mietitte minkälaisia tyrankeja ootte ja kuinka se satuttaa OMIA lapsianne. ja jatkossa pahoissa tilanteissa meette ITSE jäähylle.

mä vihaan tollasia akkoja. kerranki joutu ostoskeskuksen vessajonossa kuunteleen kun hirviöäiti kävi kahden pienokaisensa kanssa vessassa. oven takaa kuuluu kauheeta huutoa ja karjuntaa. lapset itkee. sitten tullaan ulos niinku mitään ei olis tapahtunut ja totuuden näkee pienen pojan kyyneleistä. vittu et teki mieli sanoo pari valittua sanaa, mut en sanonut. äiti kyllä näki katseestani, että olin kuullut kaiken ja meni nopsasti ohitse...

Ei siinä paljon itsesäälit auta. Jos tuollaisen hullun äidin mies löisi kerran, niin heti oltaisiin käskemässä ottamaan eroa, koska mies ei muutu.. Ja sitten säälitään ja ymmärräetään tällaisia sekopäitä. Menkää vessaan ja laittakaa ovi ja turpanne kiinni, jos ei tahdo kestää. Luuletteko, ettei lapsi muista isompana, mitä olette hänelle päivästä päivään tehneet??? Mutta näkeehän sanonnan: ' Oma äiti on aina paras äiti' , ja paskat, kun näitä lukee.

Itse olen temperamenttinen, samoin lapseni. Koskaan en ole lasta fyysisesti vahingoittanut, nipistänyt antanut tukkapöllyä tms. ,, mutta huutanut olen. Ja aina kadun. Syvästi. Nykyään kun huuto meinaa tulla, menen usein esimerkiksi toiseen huoneeseen. vasta kun itse olen rauhoittunut, menen juttelemaan lepsen kanssa. Itse pyydän useinkin anteeksi. En koskaan hauku lasta. Jos olen siinä pisteessä, että sanoisin esimerkiksi tyhmäksi, menen myös toiseen huoneeseen.



Mulla on ny aikuisena läheiset välit vanhempiini. lapsena kuitenkin 70-luvulla sain useinkin vitsasta. Isäni uskoi toimivansa parhaakseni, hän toteutti oman isänsä kasvatusmallia. Murrosikäisenä haukuin äitiäni ja hän haukkui minua karmivin, alentavin sanoin. Yritän nyt itse tietoisesti välttää näitä alentavia sanoja.



Mutta tosiaan, huudan ikävä kyllä. Ja kyllä meillä isikin huutaa. En kuitenkaan osaa pelkkää huutamista pitää kuolemansyntinä, koska sen jälkeen meillä aina halitaan ja pusitaan. Toivoisin kuitenkin pääseväni tavasta eroon, koska se ei mitään auta.



Muuten, tässä ketjussa on ihmeen rehellistä porukkaa. Muutos lähtee siitä, että tiedostaa puutteellisuutensa.



Ap, mä luulen, että se töihin meno ei kohdallasi kenties olisi huono ratkaisu. kaikille ei pelkkä kotielämä sovi. juuri teidän perheeseenne voisi sopia ajatus, onnellinen äiti paras äiti.

...eli kuka kotiäiti myöntää että pinna palaa. KUKAAN ei myöntänyt!! Oletteko te olleet poissa palstalta silloin vai ettekö uskaltaneet silloin avautua?

Evään joskus ruoan, kun ei tottele. Näin kun sitä aattelee, niin tuntuu ihan järjettömältä, lisäksi vielä, eihän nälkäsenä edes jaksa käyttäytyä. Nyt on kyllä varmaan pari viikkoa menny ilman noita keinoja; pidän sitä lupaavana asiana. Kun tilanteita kuitenki on ollut, että olisin voinut niin tehdä. Ehkä toivoa sitli on!

äkkiä meette ikte johkin vähän jäähylle ja mietitte minkälaisia tyrankeja ootte ja kuinka se satuttaa OMIA lapsianne. ja jatkossa pahoissa tilanteissa meette ITSE jäähylle.

mä vihaan tollasia akkoja. kerranki joutu ostoskeskuksen vessajonossa kuunteleen kun hirviöäiti kävi kahden pienokaisensa kanssa vessassa. oven takaa kuuluu kauheeta huutoa ja karjuntaa. lapset itkee. sitten tullaan ulos niinku mitään ei olis tapahtunut ja totuuden näkee pienen pojan kyyneleistä. vittu et teki mieli sanoo pari valittua sanaa, mut en sanonut. äiti kyllä näki katseestani, että olin kuullut kaiken ja meni nopsasti ohitse...

Huomasin itse enemmän työssäkäyviä vanhempia ketjussa kuin kotiäitejä.

Vierailija:

...eli kuka kotiäiti myöntää että pinna palaa. KUKAAN ei myöntänyt!! Oletteko te olleet poissa palstalta silloin vai ettekö uskaltaneet silloin avautua?

Lohdullista...

" Anteeksi en ole silti koskaan pyydellyt. Oma äitini pyysi joskus minulta selkäsaunaa anteeksi ja se sai minut lapsena halveksimaan häntä (olin noin 4-5 v), minusta luotettavan vanhemman ominaispiirteisiin ei kuulu se että hän katuu tekemisiään lapsen edessä. Jos hän huomaa toimineensa väärin, hän vaan korjaa käytöstään jatkossa."



LUOTETTAVAN aikuisen ominaispiirteisiin kuuluu kyllä (aivan päinvastoin kuin kirjoitit!) nimenomaan se, että osaa ja voi pyytää lapseltaan anteeksi, kun on toiminut väärin! On järkyttävää ja valheellista väittää, että LUOTETTAVA aikuinen ei pyydä anteeksi, kun repii lastaan kädestä portaita pitkin tai karjuu pää punaisena hirveyksiä omalle lapselleen.



Kyllä on tasan tarkkaan niin, että sellaisessa vanhemmassa ei ole lapsen silmisää MITÄÄN LUOTETTAVAA. Päin vastoin todella säälittävää.



Lapsen on opittava, ettei äiti ja isä ole täydellisiä. Hänelle täytyy OPETTAA, ettei äiti ja isäkään aina toimi oikein, varsinkin jos on kyse noin räikeistä asioista joita kirjoitit. Oletko ikinä miettinyt, millaista viestiä välität lapsellesi? Että sinua saa kohdella miten vaan, repiä alas portaita, karjua pää punaisena sinulle hirveyksiä, joita ei tarvitse pyytää anteeksi. Että sinä pieni pirulainen olet niin rasittava ja hirveä, että sinua saa kohdella lähdes miten vaan. Ja että minä olen täydellinen äiti, joka ei koskaan tee mitään väärää, jonka ei tarvitse pyytää mitään anteeksi.



Se, että pyytää lapselta anteeksi on VAHVUUTTA. Se, jos mikä, on vastuullista vanhemmuutta. Lapsi oppii mallista, ja vanhempien malli on kaikista tärkein: kun toimitaan väärin, pyydetään anteeksi. Osoitetaan lapselle, että sinä olet niin arvokas ja rakas, että yhtä lailla sinulta, kuin keneltä tahansa, pyydetään anteeksi, jos sinua on kohdeltu mielivaltaisesti.



Olen 100% varma, että kuvaamani ilmapiiri kasvattaa lapsen itsearvostusta ja samoin kunnioitusta vanhempiaan kohtaan. Halveksinta kasvaa epäoikeudenmukaisuudesta, jonka tajuaa viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi aikuistuu.



Säälin jokaista lasta, jota kohdellaan kuvaamallasi tavalla, ja joiden vanhemmat kuvittelevat olevansa ylijumalia, joiden ei ole syytä olla IHMISIÄ lapsilleen.

Nyt on tehty lasten kanssa sopimus että äiti ei tukista eikä huuda mutta myös lapset käyttäytyvät hyvin ja välttävät turhia riitoja. On toiminut keväästä asti hyvin. Huutanut ole, mielestäni kyllä aiheesta, lapsetkin ymmärsivät. Käsiksi en ole enää käynyt.