Mitä psykiatrisessa sairaalassa tapahtuu?

Kertoisitko miten vahingoitit itseäsi?

Minäkin tein itselleni pahaa teini-ikäisenä, en vaan jäänyt siitä kiinni. Näin jälkeen päin tajuan miten sairasta se oli, mutta silloin halusin vain pois kotoa.

Riippuu ihan osastosta. 

Akuuttiosastoilla ei ole mitään ryhmiä vaan hoidetaan akuutteja mielenterveyden häiriöitä.

Osastoille enää jouduta, vaan päästään. Hoidot pyritään pitämään lyhyinä, eikä osastohoitojen aikana ole mitään terapiaa tms. vaan tosiaan pyritään hoitamaan ihminen nopeasti (esim. lääkityksillä) avohoitoon.

Tietenkin kunnalliset erot voivat olla suuria.

En halua kertoa tarkemmin itseni vahingoittamisesta ettei minua tunnisteta. Kiitos kannustuksesta. Ainoa asioa, joka vie ahdistusta pois, on ajatus olla taas yhtä sairas.

vakavasti masentuneilla (mutta ei kuitenkaan psykoottisilla/välittömästi itsetuhoisilla/muita vahingoittavilla) ainakin meillä lähdettiin siitä, että potilaalle tehtiin päiväohjelma=rytmi. Ruokailut ja uni niin kuntoon kuin mahdollista, jotain ulkoilua, liikuntaa, ei päivisin makaamista ei älyttömiä nettailumääriä eikä nettiä varsinkaan yöllä. Ryhmiä oli kerran viikossa erilaisia kädentaitoja, kerran viikossa musiikkiryhmä, joku kirjallisuusryhmä, kuvisryhmä,  rentoutusta, mahdollisuus kuntosaliin jne. Omista pyykeistä yms piti pitää huoli, missään sairaalan pyjamissa ei kuljettu. Jonkinlaista keskustelua joka päivä, elämänkaaren kartoitusta, voimavarojen kartoitusta jne. Kaupungilla sai käydä, vieraita sai käydä.  Varmasti jotain apua tarvitset, oletko avohoidossa siis vaan saanut lääkkeet vai käytkö esim psyk sairaanhoitajan kanssa juttelemassa tms? Tsemppiä!

suurin osa psyk.osastoista on avo-osastoja ja siellä ollaan ihan vapaaehtoisesti. Saa käyttää kännykkää ja tavata läheisiä ja ystäviä, siihen kannustetaankin kovasti ja usein järjestetään myös perhetapaamisia jos haluaa. On myös jotain ryhmiä, vaihtelevan tasoisia. ilmapiiri riippuu usein paljon siitä millaisia muut osastolla olevat ovat. Jos sattuu hyviä tyyppejä niin vertaistuki saattaa olla todella iso osa omaa paranemista, joskus taas ei ole oikein mitään yhteistä muiden kanssa. Paljon ns. luppoaikaa, usein tarkoitus on psykiatrisella osastolla lähinnä levätä ja totutttautua normaaliin päivärytmiin: herätä aamulla, pukeutua, syödä (esim. moni masentunut ei osastolle tullessaan ole syönyt/juonut aikoihin kunnolla, normaalit ateriat ja lämmin ruoka ovat unohtuneet). Psykiatria, psykologia, sos-työntekijää ja omahoitajaa on mahdollisuus tarvittaessa tavata. Apua saa myös esim. terapiaan hakeutumiseen ja perheen jaksamiseen.

On olemassa myös päiväosastoja joissa ollaan arkisin 8-16. Osaa ne auttavat kovasti masennuksen pahimmissa vaiheissa, osaa ei. Mitään et ,menetä jos kokeilet. 

[quote author="Vierailija" time="14.08.2013 klo 18:34"]

En halua kertoa tarkemmin itseni vahingoittamisesta ettei minua tunnisteta. Kiitos kannustuksesta. Ainoa asioa, joka vie ahdistusta pois, on ajatus olla taas yhtä sairas.

[/quote]

Meinaatko, että oot keksinyt jonkun tavan, jota joku muu meistä ei olis joskus jo kokeillut.. Epäilen ja suuresti...

Itse olen ollut suljetulla osastolla 2kk jakson. Vastauksista päätellen erot sairaaloiden välillä voivat vaihdella suuresti.

Se taitaa olla totta, että nykyisin psykiatrisiin sairaaloihin tosiaan päästään, ei jouduta. Itsellänikin oli vaikeaa, mutta lopulta läheisten pyynnöstä ottivat.

Meillä ainakin päivässä oli selkeät rutiinit, joita oli noudatettava (pelkkää sängyssä makaamista ei todellakaan saanut harrastaa). Aamu alkoi noin puoli 8 aikaan aamukokouksella (johon tultiin herättämään, sänkyyn ei saanut jäädä), jonka sisältä en tarkemmin muista kun mielisairaalavisiitistäni on jo useampi vuosi, mutta esiteltiin nimeltä uudet potilaat ja he saivat halutessaan kertoa miksi tulivat, tehtiin pieni aamujumppa, juteltiin niitä näitä. Sen jälkeen (vai sitä ennen?) oli aamupala, kulkuluvalliset kävivät ruokalassa ja muut söivät osastolla. Sen jälkeen päivän ohjelmaan kuului potilaasta riippuen erilaisia terapioita (toimintaterapia, musiikkiterapia, taideterapia, ryhmäsessioita jne), keskustelu omahoitajan/toisen muun hoitajan kanssa, lääkkeiden otot, ruokailut, mahdolliset ulkoilut (minua esimerkiksi pakotettiin kävelylenkeille vaikka ei olisi kiinnostanut). Telkkaria sai katsella olikohan iltayhdeksään vai kymmeneen asti, puhelin oli itsellä koko ajan. Itse myös opiskelin hoitojaksoni ajan. Lääkärin kierto oli muistaakseni kerran, pari viikossa, siinä aina määriteltiin vähän jatkoa sille, miten pitkään osastolla vielä olisi oltava (oma aikani venyi nelinkertaiseksi alkuperäisestä suunnitelmasta, sanoivat suoraan ettei parin viikon hoitojakso riitä).

Parasta koko ajassa oli, että omaa masennusta ja siihen johtaneita syitä oli pakko käydä läpi, hoitajat ja eri terapiat pitivät siitä huolen. Omia ajatuksiaan ei päässyt karkuun, ne oli pakko ajatella puhki ja pinoon. Ja vaikka sängystä ylös, terapioihin ja ulkoiluun pakottaminen vituttikin kun olisi tehnyt mieli vaan maata sängyssä ja itkeä, se teki lopulta hyvää.

Ärsyttävintä oli esimerkiksi vessassa ja suihkussa käyminen, yksityisyyttä ei juurikaan ollut. Myös huone piti jakaa. Suihkuun esimerkiksi sheivausvälineet piti pyytää aina erikseen ja joku saattoi vahtia sheivausoperaatiota, samoin esimerkiksi pinsetit säilytettiin hoitajien tiloissa. Tupakointitiloissa sytkäri oli pultattu kiinni seinään, kaikki nämä tietenkin turvallisuussyistä.

Itseäni pidettiin hoidossa vähän outona (siis muiden potilaiden mielestä), sillä meikkasin ja laitoin hiuksia ja puin omat vaatteeni koko hoitojakson ajan. Moni väitti etten ole ollenkaan oikeasti masentunut, ja osa hoitajista jopa ihmetteli, miksi sheivaan kainaloitani ja jalkojani vaikka olen suljetulla osastolla. Mielestäni se oli vähän outoa, luulisi että itsensä kuntoon hoitamiseen kuuluu myös ulkonäöstä huolehtiminen. Ja kyllä niitä itkettyneitä silmiä vähän halusi meikata piiloon :)

Summa summarum, hoitojakso oli rankka mutta antoi paljon. Parasta siinä oli se, että oli kokonaan oman normaalin arjen ulkopuolella (sairaala oli n. 100km päässä kotikaupungistani), joten ongelmat oli pakko kohdata. Itse olin syönyt masennuslääkkeitä n. 4 vuotta ennen suljetun osaston hoitojaksoani, ja terveen paperit sain noin vuoden päästä poispääsystä (toki olisin siis voinut lähteä täysi-ikäisenä tasan silloni kuin olisin itse halunnut, mutta onneksi kuuntelin lääkärin neuvoja). Olen itselleni ikuisesti kiitollinen siitä, että tajusin lähteä tuonne! Elämäni on lähtenyt aivan uuteen nousuun sen jälkeen :) Enkä myöskään sorru jokaisesta vastoinkäymisestä kuten ennen, nykyään olen vahva. 

Kiitos, on toiveikkaampi olo. Ehkä mulle olisi osastohoidosta apua. En käy missään keskustelemassa, parin kuukauden välein psykiatrilla psyk.polilla. Mielialalääkitys on ollut jo 90-luvulta, kaikenlaista kokeiltu. Unettomuus vaikeaa.

En epäile keksineeni mitään uutta itseni vahingoittamisessa. Hankin useita reseptejä lääkettä, joka on erittäin vaarallista väärin/liikaa käytettynä (ei psyykenlääke) ja väärinkäytin sitä. Olin kolme kuukautta sairaalassa erittäin sairaana, kokonaan romahtaneen neutrofiili- ja trombosyyttituotannon takia menetin vastustuskyvyn ja sairastin useita hengenvaarallisia infektioita. Lopulta sain vielä keuhkoveritulpan. Toivottavasti tämä tieto riittää.

Ahdistus alkoi heti lievittää kun ajattelin, että taas ahingoittaisin itseäni. Fyysinen kipu lopettaa sietämättömän ahjdistuksen.

Miksi pidät työtä ja työelämää noin tärkeänä? Minulla on akateeminen tutkinto mutta olen ollut jo 3 vuotta työttömänä, ei lyhyitäkään työpätkiä. Ajattelen kuitenkin etten ole ainoa tässä tilanteessa eikä ihmisarvoni riipu työnteosta. Lapset ja harrastukset tekevät elämän mielekkääksi.

Oidän työelämää ja suorittamista niin tärkeänä, koska lapsuudesta asti olen kelvannut vain vahvana, kaikessa parhaampana, vahvana ja muita auttavana. En hyväksy itseäni tällaisena. Tietenkään en olisi niin epätoivoinen ja masentunut jos lapsista ja harrastuksista tulisin onnelliseksi! Lapset ovat mulle kaikki kaikessa, mutta tämä ahdistus on ihan hirveää. Ei kannata terveiden ihmisten tulla tähän ketjuun päivittelemään, miten lapset ja harrastukset eivät tee onnellisiksi. No juuri siksi kun olen sairas.

Vielä kysyisin, oliko teillä osastolla ihan koomalääkitys vai leikkasiko järki lääkitysten kanssakin?

[quote author="Vierailija" time="14.08.2013 klo 16:57"]

Kerro läkärille tuo että pelkäät taas vahingoittavasi itseäsi, niin sinut on tarkoituksenmukaista ohjata hoitoon.

[/quote]

Tuossapa on se ongelma sitten, että loppuelämäsi papereissa lukee "itsetuhoinen". Esimerkiksi Sanna Kiiski on kertonut julkisuudessa, että hänen odottaessaan lastaan jopa neuvolassa kysyttiin tuosta. Noita juttuja ei saa papereistaan koskaan pois.

Puhutko suljetusta osastosta?

Kännykkää saa käyttää. Joissain paikoissa niitä säilytetään kansliassa (kerätään esim. illalla pois ja aamulla saa takaisin), toisissa potilaat saavat pitää itsellään. Riippuu osastosta.

Läheisiä saa tavata, osastoilla vierailuajat. Kanttiiniin saa mennä juttelemaan läheisten kanssa.

Toisten potilaiden kanssa ei ole tietenkään pakko seurustella, ei edes huonetoverin. 

Mitäs muuta? Suljetulla osastolla ovet ovat aina lukossa, ulos pääsee pyytämällä, jos on kulkuluvat kunnossa (potilaan katsotaan siis olevan sen verran hyvässä kunnossa, että kykenee ulkoiluun). Usein ensin saa kanttiiniluvan, jos kanttiinikäynnit sujuvat hyvin, saa myöhemmin mennä myös esim. tunniksi ulkoilemaan. Mikäli takaisintuloaikoja ei noudata tai vahingoittaa itseään, ulkoiluluvan menettää. 

Osastolla vierailee kerran viikossa kirjastokärry. Erilaisia ryhmiä (musiikkiryhmä, kuvaryhmä, atk-ryhmä yms.) on harvakseltaan. Niihin osallistutaan oman kunnon ja kiinnostuksen mukaan (lääkäri päättää). Mutta ohjelmaa on kyllä tosi vähän, vääjäämättä aika tulee pitkäksi, jos osastolla kauan joutuu olemaan.

Tuollaista se on. Ei sen pelottavampaa vaikka toki varmasti jännittää, jos ensimmäistä kertaa on pappia kyydissä.

Kiitos vastauksesta! Pelkään, että taas vahingoitan itseäni (kävin lähellä kuolemaa useasti, vaikka itsemurha ei ollut tarkoitus) kun se vahingoittaminen ja somaattinen sairastaminen tosi vakavasti on ainoa, joka lievittää ahdistusta. Pelkään sitäkin, että joudun pakkohoitoon. Syön montaa eri lääkettä, mutta eivät oikein auta.

Kerro läkärille tuo että pelkäät taas vahingoittavasi itseäsi, niin sinut on tarkoituksenmukaista ohjata hoitoon.

Ei se pakkohoitokaan maailmanloppu ole. ;)

Mielialalääkkeiden kanssa on vähän niin ja näin, saattaa kestää tosi pitkään, että oikea lääkitys ja annostus löytyy. Vaikutusaikakin tulee monissa vasta parin kuukauden päästä, jos on tullakseen. Joillekin ei tehokasta lääkitystä löydy koskaan. Siihenkään ei maailma kaadu. Keskusteluapu, terapia ja vertaisryhmät auttoivat itselläni aikoinaan paranemisen alkuun. Lähtötilanne oli huono, vuosia kuvittelin, että en tästä selviä. Tässä olen edelleen, hengissä ja jopa onnellinen.

Ole armollinen itsellesi, paraneminen ei tapahdu hetkessä, ja takapakkia voi tulla. Kaksi askelta eteenpäin, yksi taaksepäin, välillä toisinpäin ja välillä ihan paikallaan.

Valoa elämään!