Erosta jo vuosi ja edellen tuntuu pahalle.

Minulla takana erosta kaksi vuotta ja kolmisen kuukautta sitten huomasin, että kaikki tunteeni ex-miestä kohtaan olivat kuolleet. Olin myös petetty (kahteen kertaan), opiskellut ja tehnyt työtä jotta selvisimme lasten kanssa rahallisesti jne. ja tosi vaikeaa oli. Lopulta opin nauttimaan yksinolosta ja sen tuomasta vapaudesta. Ennen joulua kohtalo tipautti eteeni ihanan miehen, jonka kanssa edetään pikkuhiljaa aivan hissukseen kiirehtimättä. Nyt olen taas onnellinen.

Olin muutenkin masentunut, ja siihen kun tuli ero päälle niin aika kovilla olin. Lääkkeet vähitellen auttoi. Luulisin, että apua oli myös parista lohtusuhteesta muihin (parempiin) miehiin, vaikka ne jäivätkin lyhyiksi, auttoivat tajuamaan, että ei se elämä välttämättä eksään loppunut. Mulla on myös erosta nyt vuosi ja olen ihan kondiksessa, vaikka vieläkin v*tuttaa ja vihaan eksääni.

eron syystä milloin helpottaa. Mulla helpotti vuosi eron jälkeen ja vuosi eron jälkeen tapasin miehen johon rakastuin tulisesti ja koin olvani valmis viimeinkin suhteeseen. Pari laastaria mulla oli heti eron jälkeen, auttoi.

Miten se voi edelleen tuntua noin pahalta?

ei auta mikään, tuntuu, että elämä vaan synkkenee.



Meinasin jo että luovutan, en edes yritä olla iloinen ja onnellinen näin. Olkoon, suren ja märehdin sitten vaan.

Minulla erosta kohta jo kolme vuotta ja edelleen tuntuu ajoittain pahalta. Eiköhän se toipuminen ole yksilöllistä. En edes yritä uutta suhdetta ennen kuin olen onnellinen ja tyytyväinen itseni kanssa olemiseen. Sanotaan että erosta toipumiseen menee puolet siitä ajasta minkä kyseisessä suhteessa on ollut. Saattaa hyvinkin pitää paikkansa.

Minulla erosta kohta jo kolme vuotta ja edelleen tuntuu ajoittain pahalta. Eiköhän se toipuminen ole yksilöllistä. En edes yritä uutta suhdetta ennen kuin olen onnellinen ja tyytyväinen itseni kanssa olemiseen. Sanotaan että erosta toipumiseen menee puolet siitä ajasta minkä kyseisessä suhteessa on ollut. Saattaa hyvinkin pitää paikkansa.

no, se ei pidä paikkaansa, siihen vaikuttaa eron syy, eron muu laatu, aiemmat kokemukset eroista...



Näitä muuten lapset opiskelevat jo hiekkalaatikolla, eli niistä kärhämistä on hyötyä myös tulevien erojen kannalta.

erosta (onko tullut yllätyksenä ja shokkina vai onko ehtinyt käsitellä asiaa jo "hiljaa" ennen varsinaista eroa), siitä onko ero ollut yhteinen vai yksipuolinen päätös ja vielä elämäntilanteesta eron aikaan ja sen jälkeen...



Itselläni oli n 10 vuoden ihmissuhde takana ja liitosta pieni vauva, kun tulin vasten omaa tahtoani jätetyksi toisen naisen takia. Olin vailla taloudellista turvaa ja yksin pienen lapsen kanssa. Kaikki tulevaisuudensuunnitelmat, toiveet ja käsitys perhemallista ja lapsen kasvattamisesta menivät uusiksi. Olihan se äärimmäisen rankka paikka. Ja täydelliseen toipumiseen meni itselläni näin jälkikäteen reflektoiden n. 3 vuotta.



Ensimmäinen vuosi oli ihan kamala. Uskoin, etten koskaan toivu. Sain fyysisiä oireita ja sairastuin paniikkihäiriöön. Kaikki energia meni arjen välttämättömien asioiden pyörittämiseen ja loppu aika kipuiluun.



Toisena vuotena alkoi arki rullata, mutta naisena ja ihmissuhteissani olin vielä ihan vereslihalla. Aloin kuitenkin käydä treffeillä (ihmissuhteeseen en vielä ollut valmis, ex ja ero kummittelivat mielessä). Huomasin myös vähitellen nauttivani elämästä ja sopeutuvani yksinhuoltajuuteen arjessa.



Kolmantena vuotena sitten vain huomasin, että ex oli alkanut henkilökohtaisella tasolla käydä epärelevantiksi. Minua ei oikeastaan enää kinnostanut hänen yksityiselämänsä suuntaan tai toiseen, ero ei enää tuntunut niin kipeältä muistolta ja aloin muistaa eropaskan LISÄKSI myös hyviä puolia menneestä suhteestamme. - Silloin olin valmis myös uuteen ihmissuhteeseen, rakastuin ja löysin uuden elämänkumppanin. Aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa 3 vuotta eron jälkeen.



Tänä päivänä ymmärrän olevani nykyisessä liitossani ja nykyisessä perhe-elämässäni paljon onnellisempi, kuin olisin koskaan voinut olla exäni kanssa. Elämäni on kaikin puolin mallillaan. Näin jälkikäteen olen siis onnellinen erosta, vaikka se oli aikoinaan elämäni kipein prosessi. Kliseehän se on, mutta totta: aika parantaa. Joskus sitä aikaa vaan tarvitaan aika kauan.



Kyllä sinäkin toivut! Ei ehkä vielä ensi kuussa, mutta kenties joidenkin kuukausien päästä tai ensi vuonna koittaa päivä, jolloin huomaat, että "oho, enää ei satukaan". Elelet siihen päivään asti ihan rauhassa, keskityt itseesi ja elämäsi uudelleenrakentamiseen. Usko pois, kyllä se siitä! VOIMAHALAUS näin virtuaalisesti!



t. Been there, done that

erosta (onko tullut yllätyksenä ja shokkina vai onko ehtinyt käsitellä asiaa jo "hiljaa" ennen varsinaista eroa), siitä onko ero ollut yhteinen vai yksipuolinen päätös ja vielä elämäntilanteesta eron aikaan ja sen jälkeen... Itselläni oli n 10 vuoden ihmissuhde takana ja liitosta pieni vauva, kun tulin vasten omaa tahtoani jätetyksi toisen naisen takia. Olin vailla taloudellista turvaa ja yksin pienen lapsen kanssa. Kaikki tulevaisuudensuunnitelmat, toiveet ja käsitys perhemallista ja lapsen kasvattamisesta menivät uusiksi. Olihan se äärimmäisen rankka paikka. Ja täydelliseen toipumiseen meni itselläni näin jälkikäteen reflektoiden n. 3 vuotta. Ensimmäinen vuosi oli ihan kamala. Uskoin, etten koskaan toivu. Sain fyysisiä oireita ja sairastuin paniikkihäiriöön. Kaikki energia meni arjen välttämättömien asioiden pyörittämiseen ja loppu aika kipuiluun. Toisena vuotena alkoi arki rullata, mutta naisena ja ihmissuhteissani olin vielä ihan vereslihalla. Aloin kuitenkin käydä treffeillä (ihmissuhteeseen en vielä ollut valmis, ex ja ero kummittelivat mielessä). Huomasin myös vähitellen nauttivani elämästä ja sopeutuvani yksinhuoltajuuteen arjessa. Kolmantena vuotena sitten vain huomasin, että ex oli alkanut henkilökohtaisella tasolla käydä epärelevantiksi. Minua ei oikeastaan enää kinnostanut hänen yksityiselämänsä suuntaan tai toiseen, ero ei enää tuntunut niin kipeältä muistolta ja aloin muistaa eropaskan LISÄKSI myös hyviä puolia menneestä suhteestamme. - Silloin olin valmis myös uuteen ihmissuhteeseen, rakastuin ja löysin uuden elämänkumppanin. Aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa 3 vuotta eron jälkeen. Tänä päivänä ymmärrän olevani nykyisessä liitossani ja nykyisessä perhe-elämässäni paljon onnellisempi, kuin olisin koskaan voinut olla exäni kanssa. Elämäni on kaikin puolin mallillaan. Näin jälkikäteen olen siis onnellinen erosta, vaikka se oli aikoinaan elämäni kipein prosessi. Kliseehän se on, mutta totta: aika parantaa. Joskus sitä aikaa vaan tarvitaan aika kauan. Kyllä sinäkin toivut! Ei ehkä vielä ensi kuussa, mutta kenties joidenkin kuukausien päästä tai ensi vuonna koittaa päivä, jolloin huomaat, että "oho, enää ei satukaan". Elelet siihen päivään asti ihan rauhassa, keskityt itseesi ja elämäsi uudelleenrakentamiseen. Usko pois, kyllä se siitä! VOIMAHALAUS näin virtuaalisesti! t. Been there, done that

Minkälaiset välit on lapsen isään nyt? Onko aktiivinen isä? Onko hän vielä saman naisen kanssa tai onko heillä lapsia? Ap:lle myös kovasti voimia

Välit lapsen bioisään ovat asialliset. Pystymme kommunikoimaan ilman draamaa. Hän on kuitenkin aika etäinen hahmo elämässämme. Eron jälkeen hän tapasi lasta (silloin siis vielä vauva) jonkin aikaa, kunnes tapaamisinto hiipui (uusi naisystävä ei ollut kovinkaan kannustava). Meni pari vuotta niin, ettei hän tavannut lasta lainkaan. Sittemmin tapaamiset on aloitettu uudestaan, mutta ne ovat melko satunnaisia. Luonapitoa ei ole. Isä soittaa, kun hän haluaa tavata lasta ja sovimme sopivan päivän. Yleensä yhteydenotto tulee 1-3 kuukauden välein. Tapaamiset sujuvat kuitenkin kai ihan kivasti: bioisä vie lasta elokuviin, pelaamaan fudista, hampurilaisille, tapaamaan isän puolen sukulaisia...Yritämme aina kannustaa näitä tapaamisia, ja olen onnellinen, että lapsella on suhde bioisäänsä.



Selkeänä kasvatusisänä ja "arjen isähahmona" lapselle toimii kuitenkin isäpuoli eli nykyinen mieheni. Hän onkin ollut ihan mahtava isähahmo lapselle.



Bioisä ei ole enää saman naisen kanssa, jonka kanssa minua petti ja minut ja lapsen jätti. Hänellä ei itse asiassa ole ollut pysyvää suhdetta eromme jälkeen eikä muita lapsia. Itse olen naimisissa nykyisen mieheni kanssa; lapsia meille ei - fysiologista syistä - ole lisää tullut eikä tule. Elämme kuitenkin kovin onnellisesti näin yksilapsisena perheenä, eikä biologia määrää perhesuhteitamme. Mies rakastaa lasta kuin omaansa.



-8

1,5 v ja edelleen ajoittain vaikeaa. Jos en lasten takia joutuisi olemaan exän kanssa tekemisissä, olisin päässyt yli jo ajat sitten. Enää ei tunnu exää ja muistoja ajatellessa pahalta, mutta hyvien muistojen myötä tulee haikeus ja olen vielä aika katkerakin. Tulin siis jätetyksi toisen naisen takia 15 yhteisen vuoden jälkeen. Välinpitämättömyyttä tavoittelen mutta se saattaa olla vielä kaukana.