Miten nopeasti kohtukuolemasta selviää? kuinka pian ootte alkanu yrittää uutta lasta? meillä

ja alatte sitten yrittää kun SINÄ olet valmis. Ei mies ymmärrä täysin sinunkaan tuskaasi, kun sinä sen vauvan olet kantanut ja kuolleena synnyttänyt.

minä olen itse samanlaisen tilanteen "kakkoslapsi".



Äidilläni kuoli vauva kohtuun n.rv 30



Siitä meni 1,5 vuotta minun syntymääni eli aika pian ovat uskaltautuneet yrittämään uudelleen.

kohtukuolleen lapsen synnyttämisen jälkeen.



Nyt en voisi kuvitellakaan, että jotain seksiä tuollaisen tapahtuman jälkeen.

Pari kolme kiertoa ja sitten yrittämään tai viimeistään puoli vuotta.



Ei kannata jäädä märehtimään menetystä, elämässä pitää mennä eteenpäin.



Olen kokenut keskenmenon (toki eri asia) niin oli itsestään selvää että heti kun mahdollista yritetään uudestaan.



Jollain tavalla viallinen ja elinkelvoton se lapsi on kuitenkin ollut. Surra saa muttei surusta tehdä temppeliä ja palvontapyhäkköä.



Yksilöllistä lienee fyysinen ja henkinen toipuminen tuollaisen jälkeen. En voi samaistua.

siellä oli nuori nainen joka odotti kuolleen lapsensa syntymää.



Juteltiin ja katseltiin vastasyntyneitä ikkunoiden läpi huoneeseen jossa oli vauvat rivissä.



Jäi mieleen kun hän sanoi että minä olen täällä vuoden kuluttua uudestaan. Hänen asenteensa oli jo tulevassa. Realistinen ajattelumalli, tämä ei onnistunut mutta seuraavaa yritetään.



Tästä on aikaa 37 vuotta jolloin sain ensimmäisen lapseni.

Kohtukuolema ei ole keskenmeno, ja toisin kuin joku kirjoitti, lapsessa ei välttämättä ollut mitään "vikaa", vaan syynä voi olla esim.solmu napanuorassa tai istukan irtoaminen.



Olethan tutustunut kohtukuolemaäitien perustamaan sivustoon netissä?

Tähän haluaisin kommentoida:

Jollain tavalla viallinen ja elinkelvoton se lapsi on kuitenkin ollut. Surra saa muttei surusta tehdä temppeliä ja palvontapyhäkköä.

Miten niin lapsi on ollut viallinen ja elinkelvoton. Et taida tietää kohtukuolemista yhtään mitään. Täysin terve vauva saattaa loppuraskaudessa vaikka kuristua napanuoraansa. Äiti voi kaatua, jolloin istukka voi irrota ja täysin terve lapsi voi kuolla kohtuun. Minä menetin täysin terveen vauvan infektion takia.

Ap:lle, monet tuntemani kohtukuolemaäidit ovat kyllä hankkiutuneet uudelleen raskaaksi melko nopeasti. He ovat käyneet sitten useimmat psykologilla seuraavan raskauden aikana ja kaikilla on onneksi mennyt seuraava raskaus hyvin. Itse en osaa tuohon omakohtaista kokemusta antaa, koska en halunnut enää enempää lapsia, kaksi elävää minulla jo oli, kun kuopus kuoli kohtuun. Ja sen jälkeen tuntui, että lapsiluku on nyt tässä.

Meillä kolmas lapsi kuoli kohtuun ihan viime hetkillä, ja en toipunut siitä koskaan. Tästä on jo monta vuotta. En jotenkin vaan pysty ottamaan riskiä enää uudestaan.

Hän sanoi jälkeenpäin, että vaikka uusi vauva ei edellistä tietenkään korvaakaan niin silti vasta uusi vauva täytti sen tyhjän sylin minkä edellinen jätti. Hänelle siis uusi lapsi toi lohtua, tosin hänen tapauksessaan seuraavaa jouduttiin odottamaan hyvin pitkään.



Minulla on myös ystävä, jonka vauva kuoli kohtuun täysiaikaisena. He alkoivat myös heti yrittää uutta vauvaa ja hän myös sanoi, että vasta uusi vauva auttoi pääsemään yli edellisen kuoleman surusta.

Esikoinen todettiin kuolleeksi 39+5 ja syntyi seuraavana päivänä. Tuolloin elettiin huhtikuun alkua. Vapunpäivänä alettiin yritys ja marraskuun lopulla tärppäsi. Elävä vauva syntyi seuraavan vuoden elokuussa eli 1v 4kk olisi ikäero. Sen jälkeen olen saanut vielä kaksi elävää lisää.



Teidän täytyy puida asia keskenänne. Minua ärsyttää asiantuntijoiden neuvot "surutyö täytyy tehdä ensin loppuun". Mistä sen tietää, että surutyö on loppu? Sitähän voi tehdä vaikka lopun ikänsä. Ja jos ikää on jo paljon, voi aika loppua kesken. Its esain parhaan avun Käpy:stä, jossa oli tarjolla vertaistukea.

Pari kolme kiertoa ja sitten yrittämään tai viimeistään puoli vuotta.

Ei kannata jäädä märehtimään menetystä, elämässä pitää mennä eteenpäin.

Olen kokenut keskenmenon (toki eri asia) niin oli itsestään selvää että heti kun mahdollista yritetään uudestaan.

Jollain tavalla viallinen ja elinkelvoton se lapsi on kuitenkin ollut. Surra saa muttei surusta tehdä temppeliä ja palvontapyhäkköä.

Yksilöllistä lienee fyysinen ja henkinen toipuminen tuollaisen jälkeen. En voi samaistua.

Olethan ketjun ap tutustunut kohtukuolema.fi sivustoon? Se antoi ainakin itselleni paljon vertaistukea siihen akuuteimpaan suruun silloin kaksi vuotta sitten (sivusto avattiin juuri "parahiksi" itselleni..).

Uuden yrittämisestä sen verran omalta kohdaltani, tulin raskaaksi nelisen kuukautta vauvani kuolemasta -vain kokeakseni keskeytyneen keskenmenon jo "hyvillä" viikoilla, np-ultran jälkeen... siihen(kään) ei löytynyt syytä, että mua ärsyttää nää "oli varmaan elinkelvoton"-jutut!! Varmaan teidän "elinkelvoton"-tyyppien kouluikänenkin ois elinkelvoton jos rekka-auto ajaisi päälle.... (kyllä, myös minulla on onnellisesti kaksi mukulaa koulussa..)

Kohtukuolemaan tai (myöhäiseen) keskenmenoon ei läheskään aina löydy syytä tai se syy voi tosiaan olla onnettomuus napanuoran kanssa jo kohdussa. Jonkin tilaston mukaan näitä napanuorajuttuja on noin 50 vuodessa. Yleensä tokikaan napanuoraan kietoutuminen ei vauvaa tapa mutta joskus kyllä.



Saimme sitten pähkinäisen eläväisen lopulta mutta kovasti se suru vaivaa edelleenkin. Lapset eivät toisiaan korvaa, jokainen on erilainen ja yksilö. On silti mukavaa kun on elämää ympärillä, sen surunkin kanssa helpompi olla, edes vähän.

Voimia ap:lle!

aikanaan me teimme päätöksen, että emme ikinä enää yritä toista lasta, esikoinen jääköön ainoaksi. Pelotti niin paljon ja tietenkin se suru oli aivan valtava.



Ehkäisyn pettäessä, raskauduin kuitenkin vajaan vuoden sisään, joten meille tuli sittenkin toinen lapsi. Ilman vahinkoa ei näin olisi käynyt.

Voimia. Vauvamme kuoli laskettuna päivänä kohtuun tuntemattomasta syystä seitsemän vuotta sitten.Kohtukuolemasta ei tarvitse selvitä, sen kanssa pitää oppia elämään pala kerrallaan ja surulle on annettava aikaa. Meillä seuraava syntyi jo vajaan kahden vuoden päästä. Odotus oli henkisesti raskasta, järkyttävää aikaa, pelkoa, että näin käy taas. Piinaava odotusaika kuitenkin palkittiin ja leikattiin turvaan hyvissä ajoin! Tukekaa toisianne ja puhukaa keskenänne ihan kaikista tuntemuksista. Sinä tunnet ja tiedät itse, jos ja kun olet valmis uuteen yritykseen!

Otan osaa. Itse synnytin reili pari viikkoa sitten kuolleen pienen pojan. Meillä on jo kolme lasta ennestään. Takana myös 1 tuulimuna ja kolme alkuraskauden keskenmenoa. Keskenmenotkin ovat harmittaneet, mutta itse olen aina "varautunut" niihin jo ennalta, koska alkuraskaudessa keskenmenon riski on suuri. En ajattele menettäneeni lasta, vaan raskaus ei vain jostain syytä onnistunut. Tämän viimeisimmän koettelemuksen kohdalla suru on suuri ja syli tyhjä. Tavarat oli pienelle valmiina, enkä ollut osannut varautua menettämään tätä pientä. Koska meillä jo on lapsia on helpompi sanoa, että tämä oli tässä. Enempää vastoinkäymisiä en jaksaisi, eikä mieskään. Silti on tunne, että jollain olisi tämä tyhjä syli täytettävä. Ei korvaamaan, mutta lääkkeeksi, kuten joku tuossa ketjussa kirjoitti.



Miehesiksin varmasti tarkoittaa hyvää ja ehkä pian uudelleen yrittäminen on hänen tapansa toipua. Keskustelkaa tunteistanne avoimesti ja yrittäkää löytää toisenne.



Ja seksistä vielä. Mulla on tän tapahtuneen jälkeen ollut mieletön läheisyyden kaipuu ja miehen läheisyys ja kosketus tuntuu hyvälle. En koe, että seksissä olisi mitään väärää, minkään kamalan tapahtuneen jälkeen jos se molemmista tuntuu hyvälle ja lohdulliselle. Tosin varsinaista yhdyntää saa vielä odotella, että jälkivuodot loppuu ja paikat paranee.



Tahdon vain sanoa, että ei ole yhtä oikeaa tapaa. Me ihmiset olemme kaikki erilaisia ja meillä on omat tapamme selviytyä. Tukekaa toisianne, jutelkaa ja edetkää omassa aikataulussa.



Voimia sinulle!