Petetty. Ero?

Heips.

Minulla on vain niin kovin huono olla, että piti vähän päästä purkamaan jollekulle. Joten pelkkää valitusta siis luvassa, pahoittelen. Mieheni siis petti minua menneenä viikonloppuna. Tapaus oli yhdenillanjuttu, mutta muutti asioita ihan kauheasti, niinkuin nuo pettämiset varmaan aina.

Voisi sanoa, että asiamme olivat loistavasti ennen viikonloppua. Kaiken puolin meni hyvin. Emme olleet riidelleet, kotona kaikki sujui, etsimme uutta yhteistä asuntoa, jota varten olimme käyneet kyselemässä lainatarjouksiakin, yritimme jopa toista lasta. Myös mieheni oli innoissaan kaikesta, sillä hän pauhasi näistä asioista niin ystävilleen kuin äidilleenkin. Siinä syy, miksi en mitenkään ymmärrä tätä koko juttua.

Mieheni kertoi minulle tapahtuneesta itse heti aamulla kotin tultuaan. Tuntui kuin koko maailma olisi vedetty altani, kaikki unelmani romuttuivat ennen kuin huomasinkaan. Paras ystäväni, rakkainpani oli loukannut minua pahimmalla mahdollisella tavalla. Reagoin äkkipikaisesti ja totesin miehelleni vain, että "kiitos ja näkemiin".

Mies sammui sitten sohvalle ja minä menin tyttäremme kanssa makkariin. Siellä sitten aloin miettimään asioita, ja vaikka kuinka vihainen ja pettynyt olinkin, ajattelin, että ehkä ei olisi viisasta luovuttaa, että ehkä kannattaisi ottaa yhteyttä vaikka parisuhdeterapeuttiin ja puhua asioista ja katsoa vasta sitten onko meidän suhteellamme enää mitään mahdollisuuksia. Tyttäremme nimittäin on vasta 9 kk, enkä haluaisi, että hän tulisi tästä eteen päin näkemään isäänsä pääosin vain joka toinen viikonloppu, eihän hän silloin ehtisi edes kunnolla tutustua isäänsä, eikä toisaalta taas isä tyttäreensä. Eikä minunkaan rakkauteni miestäni kohtaan tietenkään kuin seinään loppunut, vihan, surun ja katkeruuden tunteet vain peittävät sen alleen. En voi kuvitellakaan elämää ilman kultaani. Kaikenlaista on koettu ja kaikenlaiesta on selvitty, yhdessä.

Muutaman tunnin kuluttua menin miehen luo ja tökein häntä hereille. Kysyin häneltä, että haluaako hän enää jatkaa. Mies tiuski kiukkuisena, että "en, en, en!". Myöhemmin päivällä totesin miehelle, että jos mieli muuttuu niin minä suostun pääosin tyttäremme vuoksi yrittämään sillä ehdolla, että käymme juttelemassa ammatti-ihmisen kanssa. Siihen mieheni tiuskaisi, että ei hänen tekemisiään mikään kallonkutistaja paremmiksi saa. Tämäkin lausahdus oli yllättäen höystetty kirosanoilla.

Tuon jälkeen emme oikeastaan ole jutelleet, mitä nyt on moikattu kun ollaan ovesta tultu/menty. Lähinnä tämä puhumattomuuteni johtuu miehestä. Hän ei suostu edes olemaan samassa huoneesa kanssani. Nukummekin siis eri huoneissa, mitä tähän asti ei ole tapahtunut, vaikka riitamme olisi ollut millainen. Mies lähtee aamulla aamupalan syötyään ja tulee yöksi nukkumaan.



En mitenkään voi uskoa, että mies ei halua edes yrittää korjata tilannettamme. Miten rakkaus muka voi loppua kuin seinään? Ymmärtäisin varmasti paremmin, jos meillä olisi ollut ongelmia, mutta kun ei niin ei.

Olen ihan avuton. Ainoa mikä pitää minut pystyssä ja matkalla eteen päin on tyttäreni. Minun on vain pakko jaksaa hänen takiaan. En halua käydä missään, en halua tavata ketään jne. Ruokakaan ei maistu.



Pitäisikö minun nyt vain tyytyä osaani/osiimme tyttäreni kanssa ja olla tekemättä mitään? Mikä sitä äijää oikein riivaa? Ei kai rakkaus hänenkään kohdaltaan voinut kuin seinään loppua? Mitä hän mahtaa oikein haluta? Mitä minun kuuluisi tehdä, jotta asiat voisivat olla mahdollisimman hyvin minun, (ex?)mieheni ja ennen kaikkea lapsemme kannalta?