Kokemuksia ADHD-lapsen tulevaisuus?
Heippa,
haluaisin kovasti kuulla teidän kokemuksia elämästänne ADHD-lapsen kanssa? Milloin diagnoosi tehtiin? Millaista elämänne oli ennen diagnoosia? Muuttiko se mitään? Onko elämä helpottanut diagnoosin jälkeen? Minkälaisia tuki-/ hoitokeinoja saitte käyttöönne? Miten jaksatte itse?
Miten hoito/ koulujärjestelyt muuttuivat/hoituivat?
Se, miksi haluaisin kovasti kuulla muiden kokemuksia on se, että meillä on hieman yli 3-vuotias poika, joka menossa tutkimuksiin ja ehkä saamassa adhd- (tai jonkun muun)diagnoosin. Haluaisin tietää, muuttaako se mitään ja helpottaako elämä vihdoinkin. Meillä todella vilkas poika ja koko ajan olen ajatellut, että no, kun hieman tulee ikää lisää, niin ehkä se helpottaa. Nyt tuntuu todella pahalta ajatella, että ehkä se ei helpotakaan, vaan elämä jatkuu samanlaisena vilkkaana ja ennakoimattomana.
Olen huolissani ja suruissani poikani puolesta. Leimataanko hänet mahdollisen diagnoosin myötä? Halutaanko meidän (pojan) kanssa enää leikkiä esim. puistossa, jos on tiedossa, että on adhd-lapsi? Mitä tapahtuu kouluaikana, pääseekö hän normaaliluokalle vai joutuuko tarkkailuluokalle? Leimaako diagnoosi loppuelämää vai pääseekö siitä joskus eroon? Onko ADHD aina ADHD vai voiko siitä parantua? Miljoonia mieltä raastavia kysymyksiä, mutta niin vähän vastauksia.
Rakastan poikaani yli kaiken ja tahtoisin hänelle hyvät lähtökohdat elämään, nyt tuntuu niin pahalta, etten ehkä kykenekään hänelle " normaalia" elämää antamaan. Tiedän, tiedän, etten minä sille mitään ole voinut, jos minun lapseni sairastuu adhd:een, mutta tältä minusta vain tuntuu.
Kirjoituksestani paljastuu varmasti kaikki ennakkoluulot ADHD:ta kohtaan ja pyydän sitä anteeksi. Minulla ei vielä ole paljoakaan tietoa kyseisestä sairaudesta (vai pitäisikö sanoa ominaisuudesta) ja kirjoitan vain sen, mitä tunnen ja tällä hetkellä se on pelkoa tulevaisuutta kohtaan, ahdistusta lapseni tulevaisuudesta ja loputonta rakkautta viatonta lasta kohtaan.
Kuten ehkä huomaatte, on minulla kovin vaikea hyväksyä tilannetta ja vielä en oikein tahtoisi myöntääkään, että pojalla olisi adhd, mutta testit ovat pian ja sitten karu totuus paljastuu. Toisaalta voihan se olla helpotuskin, kun lähes kolmen vuoden pähkäily saa nimen.
Tuntuu vain niin pahalta! Olen väsynyt. Olen itkenyt asiaa monet illat, mutta mitäpä sekään asiaa auttaa.. Todellisuutta en voi muuttaa.
Anteeksi vuodatus ja kiitos jo etukäteen vastauksistanne!
Kommentit (4)
Hei!
Ota ihan iisisti, vaikka voimat välillä loppuu ja maailma kaatuu päälle, ADHD lapsen kanssa pärjää !!
ADHD:hän ei itsenäinen sairaus vaan paremminkin oireisto/ oireyhtymä joka sisältää paljon erilaisia vaikeuksia ja jokainen lapsi / nuori / aikuinen on erilaisensa. Silmiinpistävintähän on tuo tavaton energisyys ja koheltaminen eli ylivilkkaus; lisäksi tulee vaikeuksia keskittyä eli tehdä suunnitelmallista tehtävää sekä kohdistaa tartakkaavaisuutensa johonkin tietyyn asiaan. Monella ADHD henkilöllä on lisäksi muita erityisvaikeuksia, esim kehitysviivästymää puheessä tai motorisia, tasapainollisia tai tuntoon liittyviä vaikeuksia. Sosiaalisetkin suhteet ja niiden ymmärtäminen saattavat vaatia ylimääräistä harjoitusta. ADHD dg on ainuastaan helpotus, koska silloin poikkeaville käytöksi ja hitaasti oppimisille löytyy selkeä syy; vika ei olekkaan lapsessa tai äidissä tai ympäristössä vaan neuropsykologisessa kehitysvaikeudessa. Sukulaisetkin toivottavasti ymmärtävät dg jälkeen lasta paremmin. DG jälkeen on myös mahdollisuus hakea eri terapioita (puhe-, toiminta- SI -terapiaa jne), päiväkodin erityishoitopaikkaa, Kelan sairaan lapsen hoitotukea ja soutumisvalmennuskurssille. Kouluiässä DG mahdollistaa (=helpottaa) erityisluokalle tai erityisoppilaakse pääsyä ja näin HOIJK (henkilökohtaisen oppisuunnitelma) teko tulee pakolliseksi sekä yhteistyö kodin ja koulun kanssa helpottuu. ERityiskouluun /-luokille(tarkkailuluokkia ei enään ole) ei nykyisin jouduta vaan päästään, koska menijöitä on enmmän kuin kuntien rahkeet riittää. Erityiskoulu ja -luokka järjestelmä on nykyisin tosi monipuolinen ja ainakin isommista kaupungeista löytyy hyvin eri tasoisia ja eri ongelmaryhmille omia luokkiaan (esim. kehitysvammat, dysfasia, dyspraksia, näkö, kuulo, liikunta, sosiaaliset vaikeudet ja maahanmuuttajat). Osa erityisoppilaista on myös mahdollista integroida normaaliin luokkaan avustajan kanssa ja osa pärjää ihan omillaan. Jos vaikeudet on koulunkäynnissä suuret, on myös kaikki / osa oppiaineista mahdollista mukauttaa.
ADHD kulkee jossain määrin aina elämässä mukana vaikka tehokas terapia, sopivat harrastukset ja ns kotikuntoutus helpottavatkin monia käytännön asioita. ADHD henkilö joutuu monesti tekemään enemmän työtä oppiakseen tavallisia asioita, joita muut ikätoverit oppivat helpostikin. Lisäksi monella heillä on vastustus uuden oppimiseen suuri, joten heitä joutuu patistelemaan uusien asioiden pariin. Eli tehdään sitä mitä osataan eikä edes yritetä asiaa mikä voisi olla vaikeaaa.
Meillä siis murkkuikäinen ADHD joka edelleen muistaa vain yhden ohjeen kerrallaan, unohtaa asioita tai jättää tehtävät puolitiehen kun toinen asia vie ajatukset. Ei tiedä mitä tarkoitattaa yleisohje " siivota huone" , kun en haluaisi eritille jokaista roskaa erikseen. Käsiala kauhea (dyspraksia) ja kirjoitus hidasta. välillä painaa tuhatta ja sataa ja välillä ei meinaa saada mitää aikaiseksi. Eikä myöskään ymmärrä miksi hänellä ja 0v nuoremmalla veljellä on erilaisa oikeuksia ja sääntöjä.
ADHD:stä lisää mm kirjoissa:
-Tahatonta tohellusta - sensoorisen integraation häiriö lapsen arkielämässä, kirj. Carol Stock Kranowitz. Ps- kustannus opetus 2000 sarja
-MBD ja ADHD - diagnosointi, kuntoutus ja sopeutuminen, kirj. Michelsson, Miettinen, Valkama, Virtanen
-ADHD nuorilla ja aikuisilla (samat kuin ed.)
Sekä lisää tietoa ADHD liitosta: http://www.adhd-liitto.fi/
Nykyiset käypähoito suositukset: http://www.kaypahoito.fi/
Terveiset ja voimia: Meme, jolla kaksi vilkasta poikaa, toisella dg ja sen kyllä näkee miksi
eikä ADHD ole kuolemantuomio! Joten pää ylös vaan!
ADHD:n ennuste on hyvin pitkälle riippuvainen siitä miten sitä hoidetaan ihan alusta asti. Kuntoutus vie pitkälle!
Meillä diagnoosi saatiin vuosi sitten kun tyttö oli 5v. Sen jälkeen on tapahtunut paljon ja pääasiassa positiivisia asioita...
Tytöllä aloitettu puhterapia ja toimintaterapia, aloitti eskarin henkilökohtaisen avustajan kera sekä viikottaiset erityiseskaritunnit. Saimme terapiat kelan maksamina (myös taksikyydit toimintaterapiaan), eskariin koulukyydin.
Käytännön tilannetta ja ylimääräisiä kustannuksia helpottavat kelan korotettu vammaistuki (ent. sairaan lapsen hoitotuki) sekä omaishoitajan tuki. Omaishoitajan tuen myötä saatiin vapaapäiviä korvaamaan siivooja 4h/kk.
Tyttö on mennyt paljon eteenpäin, tarkkaavaisuus on parantunut ja kehitys muutenkin positiiviseen suuntaan. Syksyllä kävimme ADHD-Centerin POP perhekoulun josta saimme korvaamattomia strategioita tytön kanssa elämiseen... SUOSITTELEN!
Elämä on helpottanut, tyttö pärjää ryhmässä ja on iloinen ja positiivinen. Eihän tuosta " tavislasta" saa tekemälläkään, mutta useammin nykyään hymyillään (me aikuiset) kuin vuosi sitten. Vertaistuki on myös tärkeää. Suosittelen kirjautumaan perheklubin sivustoille. Siellä erinomainen vertaistukiryhmä mm. ADHD lasten vanhemmille... meitä käy siellä monia ja paljon kokeneitakin vanhempia ja ainakin itse olen sieltä löytänyt korvaamatonta apua moneen avonaiseen kysymykseen!
Parhaimmillaan ADHD on luova ja ympäristöään rikastuttava persoona, pahimmillaan vankilassa istuva masentunut narkkari. Se mitä tukea lapsesi nyt saa, merkitsee kaikkein eniten!
ADHD-centeristä voi myös tilata Pertti Rintahaan uutta opasta lasten ja nuorten ADHD jossa kerrotaan kaikkein tärkeimmät ko. oireyhtymästä ja sen hoidosta....
Onnea matkaan!
Diagnoosin saaminen ei muuta tilannetta miksikään mutta kun on joku diagnoosi, tuki toimien saaminen on helpompaa. Minun itseni on tarvinut olla aktiivinen ja ottaa asia puheeksi ja kaikkea tätyy hakea itse. Meillä lähti asiat etenemään 5 vuotis neuvolasta, saatiin lähete tutkimuksiin. Diagnoosin jälkeen tarjottiin heti lääkitystä, kokeiltiin sitä mutta tällähetkellä ei kuitenkaan ole käytössä. Poika saa toimintaterapiaa ja nyt mietitään koulun aloittamiseen liittyviä tukitoimia. Poikaa ei ole koskaan hyljeksitty tai kiusattu. Kaiken avun saaminen on helpompaa kun on diagnoosi. Itse pelkäsin eniten jos ei ole diagnoosia hänet olisi leimattu esim. häiriköksi mutta nyt tiedetään mistä ongelmat johtuvat ja asia ymmärretään.