Minkälaisia tragedioita sota on suvussasi aiheuttanut?

ja hän jäi pienen tytön kanssa kaksin. Paapalta puolestaan kuoli sota-aikana ensimmäinen vaimo, tosin keuhkotautiin. Paappa ei rintamalta ehtinyt vaimoaan hyvästelemään. Pieni poika saatiin tädille hoitoon sodan ajaksi.

nälän aiheuttamaa lapsettomuutta (siis lapsena koetun), alkoholismia ja vierasta häpeällistä verta (edelleen suuri, vaiettu ikuinen salaisuus ja häpeä)...

Miehen isän perhe oli evakkoja, äiti taas joutui pienenä veljineen sotalapseksi Ruotsiin ja vieraantui kodistaan täysin, unohti mm. suomen kielen.



Miehen sedistä kaksi kuoli sodassa ja parilta meni elämäntavat ihan risaiseksi, olivat kaukopartiomiehiä ja palattuaan alkoivat ryypätä ja hummata.

Mahtoiko tuosta nyt mitään tragedioita tulla. Isovanhempani eivät vaikuta mitenkään traumatisoituneilta, vaikkeivät koskaan sodasta puhukaan. Papan jalka näyttää vähän kehnolta, mummu kerran sanoi, että se sodassa paleltui ja siihen tuli luotikin.



Isoisovanhempani kokivat sisällissodan. Isomummu päätyi punaisena vankileirille. Hän meni sitten myöhemmin valkoisen jääkärin kanssa naimisiin, kun ensimmäinen mies, joka oli ollut punaisten puolella, kuoli. Joten eivätpä nuo tainneet sitten jälkeenpäin asiaa kummemmin pohtia.

Oli siis paljon sotasairaalassa ja siis osallistui sekä talvi- että jatkosotaan. Koskaan ei myöhemmin puhunut sodasta. Ja `pelkäsi` ukkosta eli oli aina hiljainen ja varuillaan ukkosen aikaan.

edesmenneellä taatolla traumojen (mm. unet) ja useiden fyysisten vammojen lisäksi rajan taakse jäänyt kotitila katkeroitti miltei koko sisarusparven. Se talo tuntui olevan aina nykyistä elämää tärkeämpi. Karjalan kunnaat saivat maagisen hohdon, siellä oli kaikki kauniimpaa ja paremmin. Ihmettelin aina miksi ei voi jo päästää irti, mutta en tietysti ole jäävi asiaa arvostelemaan millään tasolla.



Taatolta on perintönä kartta, johon on merkattu hänen ennen evakkoon lähtöä hautaamansa sepän työvälineet.

sodan kokenut sukupolvi on jo mullan alla. Mun isovanhemmatkin ovat liian nuoria, olleet ihan pikkuvauvoja sodan aikaan. Ei ole mitään sukutraumoja mun korviin kuulunut

vaarini (ikää 75v) perhe tuli Neuvostoliitosta Suomeen. Osa jäi Suomeen, osa pakeni Ruotsiin, osa palasi Neuvostoliittoon. Neuvostoliittoon palanneet joutuivat sitten ties minne Siperiaan, ei ole kuulunut.

vaarilta meni nuoruus ja jäi jalat sinne jonnekin, kaukopartiossa oli. Ikinä ei sodasta puhunut. Toinen vaari näki lopun ikäänsä painajaisia siitä, kuinka haavoittuneet huusivat ambulanssissa, kun vihollinen pisti pommia niskaan punaisesta rististä huolimatta. Vaari siis oli kuskina. Tämä vaari inhosi mm. ilotusraketteja yli kaiken eikä niitä koskaan saanut ampua, kun vaari oli läsnä.



Aika samanlaisia tarinoita on varmaan muillakin.

Meillä samanlainen tapaus suvussa. Ovatko isovanhempasi kertoneet asiasta avoimesti? Meillä asiasta on aina vaiettu. Mitään yksityiskohtiakaan ei tiedetä. Luultavasti tulivat kuitenkin Viron kautta.

eli ei ikinä nähnyt isäänsä. Tietynlaiset jäljet jäi siitäkin. Tädistä tuli leski, 2 pientä lasta. Meni myöhemmin naimisiin paljon itseään nuoremman miehen kanssa, joka oikeastaan halusi vain tädin omaisuuden eli siltä ensimmäiseltä mieheltä perityn.



Aikanaan mummoni ja pappani menivät katsomaan kirkolle tuotuja vainajia, siellä piti olla vain yhden pojan. Olikin sitten molemmat pojat ja vielä tyttären mies eli setäni kuolivat sodassa. Toinen oli ehtinyt olla naimisissa vajaan vuoden, tyttövauva oli juuri syntynyt. Se kuoli johonkin kulkutautiin alle vuoden ikäisenä.



Miehen suvussa suurin tragedia oli se, että toimivasta kunnollisesta maatilasta haluttiin antaa yli puolet siirtolaisille vedoten siihen, että ainoa viljelijä oli nainen. Pitkään saivat riidellä siitä, pitääkö tilalla olla isäntä vai riittääkö pelkkä emäntä. Lopulta riita ratkesi siihen, että anoppi meni 18v iässä naimisiin, jotta tilalle saatiin mies.

ei veri voi olla vieras tai tuttu, sita tarkoitin.ihmisesrtahan se riippuu.

Isoisä kuoli sodassa ja mummo nai uuden miehen, joka kohteli kaltoin lapsia. Tästä jäi traumat isälleni, jotka näkyivät myös minun lapsuudessani. Olisiko isäni elänyt onnellisemman elämän, jos sota ei olisi vienyt hänen isäänsä. se jää arvoitukseksi.

Mielenterveysongelmia, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle edelleen. Sodasta palannut ukki on ollut väkivaltainen ja mielenterveysongelmainen, hänen lapsillaan alkoholismia, väkivaltaisuutta ja mielenterveysongelmia ja edelleen seuraavalla sukupolvella samaa. Toistetaan sitä vanhemmilta opittua kaavaa. Alkoholismin seurauksena suvussa useampia fas-lapsia, vauvojen ravistelua, kätkytkuolemia. Ihan hullua. Ja luulen tosiaan että tuolta se kaikki on lähtöisin, sodasta.

Vaari menetti veljensä ja lapsuudenkotinsa

tilalle pienet maanviljelyspalstat, joista ei hirveästi toimeentuloa irronnut. Puolet sisarusparvesta selvisivät paremmin, puolista taas tuli alkoholisteja, joiden elämäntapa periytyi suoraan alenevassa polvessa isolle lapsikatraalle. Onneksi itse sijoituin tuohon paremmin pärjänneeseen puolikkaaseen, vasta aikuisiällä ovat omat vanhemmat kertoneet enemmän, että millaista noiden sukulaisten elämä oli pahimmillaan ja minkä takia osaan suvusta ei enää juurikaan pidetä yhteyttä.



Ehkä kaikkein pahimmalta itsestä tuntuu se kaipaus kotiin, joka heillä kaikilla oli. Siihen liittyvät jutut ovat jääneet kaikkein eniten muistiin, vaikka heidän kanssaan tuli juteltua monennäköistä.

anopin isä kuoli sodassa kun anoppi oli vauva. Äidillensä jäi iso maatila ja liuta lapsia hoidettavaksi.



Äiti kuulemma hoiti kunnialla kaikki hommat. Anopistani tuli narsistityyppinen tyranni ja olen ajatellut että tuo isätön ja varmaan aika pitkälle äiditönkin lapsuus on vaikuttanut asiaan.



Ylpeydellä anoppi kertoo kuinka äireensä selvisi yksin kaikesta, mutta anoppi ei itse ole juurikaan osannut osoittaa rakkautta lapsillensa. On itse joutunut äitihahmoksi pikkusisarillensa varmaan 7-vuotiaana.

Äitini isoisä jäi sille tielleen, ruumista ei koskaan löydetty.

Virallisissa papereissa kadonnut, mutta silminnäkijöiden mukaan tiettävästi räjähti kappaleiksi, joten haudattavaa ei jäänyt.



Kotiin jäi 10 lasta. Isomummo ei koskaan uutta miestä ottanut ja sukutilakin säästyi, vanhimmat lapset oli kuitenkin onneksi jo liki aikuisia. Tragedia kai se silti oli...



Meidän suvussa ei kauheesti kukaan sodasta koskaan puhunut, joten sen tarkemmin en tiedä.

Esimerkiksi äidinäidin veli kaatui sodassa vaimon odottaessa esikoista.



Ehkä surullisin tarina oli kuitenkin tämä: Isänisän sisko evakuoitiin rajaseudulta (se alue on edelleen Suomea eli ei jäänyt evakoksi). Viiden lapsen kanssa, joista pienin oli 3kk saapui Pohjanmaalle. Kukaan isäntä ei halunnut ottaa luokseen asumaan naista monen pienen lapsen kanssa, niin ne asui 2kk rautatieaseman varastossa. Sanoi, että sormet oli kohmeessa, kun imetti pientä lasta siellä kylmässä. Rintatulehduksen oli saanut ja kaikkea. Tämä nainen on jo kuollut, mutta kova paikka oli ollut. Mies sodassa ja varastorakennuksessa pienten lasten kanssa.