Mitä oikeasti vastaisit tähän:

Ohjaisin psykiatrian päivystykseen

sen sanoaa, onko humalassa, onko puhelimen päässä vai istuuko samassa huoneessa. Jos olisin kuullut tuon lukuisia kertoja laskuhumalassa, en varmaan jaksaisi kovasti paneutua.



Jos tuon kuulisi ihmiseltä, joka ei ole ikinä avautunut vastaavalla tavalla ahdingostaan, saattaisin lähteä vaikka yön selkään ajamaan 150 kilometriä päästäkseni hänen tuekseen. Auttaakseni lääkärin vastaanotolle, jos ei itse enää jaksa lähteä.

sairaalaan lähtöä. Voisin vaikka luvata, että jos hoitojakson jälkeen tilanne pysyy yhtä toivottomana, niin hän saa toimia haluamallaan tavalla

ja haluaisko hän jutella siitä.

.. toivottavasti löytäisin jostain oikeat sanat. Jos ne vaikka annettaisiin minulle jostain tuolta "ylhäältä" ja että saisin pysyttyä päättäväisenä ja vahvana sekä taivuteltua hänet lähtemään sairaalaan.



Jos en olisi tämän ystäväni kanssa samassa tilassa, menisin varmasti vielä enemmän panikkiin, mutta lähtisin siltä istumalta hänen luokseen.



Hui. ei edes halua ajatella tälläistä.



Mitäköhän siinä sitten pitäisi tehdä/sanoa? kellään oikeasti kokemusta vastaavasta?

kaverin tukena joskus olin, kun pohti elämäänsä ja valintojaan aika pohjamutia myöten.... ei kuitenkaan itsemurhaa pitänyt vaihtoehtona.

mitäpä tuossa tilanteessa muuta voi sanoa kuin "kerro, minä kuuntelen".

kyllähän tuo tilanne laittaa oman elämänkin hetkeksi sekaisin, huoli kaverista ei jätä rauhaan ja yöunet menee. meinasin kanssa lähteä ajamaan kamun tueksi.... 400km, mutta varasi sitten itse lääkäriajan ja mullu riitti puhelinkonsultin jobi.

seuraavassa kk pomo kyseli poikkeuksellisen suuren puh.laskun perään ja taisin vastata vähän ikävästi.

tsemppiä ja jaksamista.

hakisin hänen kanssaan apua.

Ja että minusta myös tuntuu usein siltä.