Kadun lastani

että parisuhde menee pilalle, jos teemme lapsen. Kokemus kuitenkin kertoo ettei näin ole, mutta pelottaa silti, pari viikkoa kylässä olevat hoidokit on kuitenkin eri kuin kokopäivälapsi.. :(

Vauvavuotena ei nyt kannata stressata parisuhteesta liikaa, on tarpeeksi muutakin miettimistä. Ekan vuoden jälkeen on jo lapsen kanssa paljon helpompaa ja voi alkaa taas panostamaan enemmän parisuhteeseen. Meille oli tärkeää päästä välillä kahdestaan esim.syömään tai leffaan. Annoin itse miehen osallistua enemmän omalla tavallaan, ei maailma siihen kaadu vaikka vauvalla sukkahousut on väärinpäin, tai keittiönpöytä puurolla kuorrutettu :)

Niin, olen itsekin nähnyt paljon onnellisia sukulaisperheitä, joissa ei ole käynyt näin. Tosin kuka sitä tietää mitä siellä pinnan alla tapahtuu, varmaan meidänkin elämä voi näyttää ulkopuolisten silmissä ihan kivalta.



Kai meidän pitäisi mennä johonkin pariterapiaan tai jotain.

Lastani en tietenkään enää antaisi pois, mutta kavahdan sitä muutosta, jonka hänen syntymä on parisuhteeseemme ja minuun aiheuttanut. Parisuhteen voisi oikeastaan laittaa sulkuihinkin, lähinnä tunnumme roikkuvan yhdessä vain tuon muksun takia. Edes tapella ei jaksa, arki syö voimavarat niin tehokkaasti. Yhteinen laatuaika kuluu siihen, että mies roikkuu toisella koneella ja minä toisella, keskustelua käydään ehkä seuraavan päivän ostoslistasta tai lelujen keräämisestä pois kuljeksimasta.



Akateemisesta, reippaasta idealistista, joka tunsi populaarikulttuuria ja panosti yleelliseen arkeen tuli tuulipukuäiti nukkumalähiöön, valmistamaan jauhelihakastiketta ja suihkuttamaan kuravaatteita. En olisi viisi vuotta sitten uskonut, millaisessa kusessa sitä nyt ollaan. Ehkä tämä helpottaa, kun saan töitä (lapsen takia tietynlainen "unelmaduuni" meni alta) ja jotain älyllistä haastetta.

Kiitos tsempistä! Taitaa olla niin, että stressaan nyt tästäkin asiasta liikaa. Ehkä sitä pitäisi yrittää olla vähemmän perfektionisti tuon vauvankin kanssa niin olisi miehelläkin vähän helpompaa...

Joka tapauksessa kannattaa hakea apua peheneuvolasta, puhua edes terveydenhioitajan kanssa tms.

nim. Tuttu tunne. "Ihanaa", että en ole ainut joka ajattelee noin. Tsemppiä sullekin. Itsekin vaan toivon, että tämä menee ajan kanssa ohi. Ja muutenkin lapsi on kyllä ihana ja kaikkea, mutta on vaan sellainen "Tässäkö tämä nyt oli"-olo. Ei tullut idylliä meille, ei.

http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viestiketju/1521850/mita_tekistt…



Samoissa tunnelmissa sitä muuallakin painitaan. Kirjoitin itse tuon Parisuhdeopas -pätkän. Muuta neuvoa en osaa antaa, kuin tämä:



Mikäli et halua olla loppuikäsi yh-äiti tai uusperheellinen et voi paeta lapsen mukana tuomia ongelmia avioerollakaan.



PANOSTA parisuhteeseesi ja laita miehesi hetkittäin ykkössijalle mielessäsi. Esim. jos vauva herää pinnasängyssä keken seksin, nauttikaa loppuun, jos vain suinkin maltatte. Tai anna vauva mummulle hoitoon 4 tunniksi, jonka aikana miehenne kanssa käytte kahdestaan ulkona syömässä ja palaatte kotiin harrastamaan vapautunutta seksiä ennen vauvan hakemista.



MUISTA: Vauvakin kasvaa aikuiseksi ja hänet PITÄÄ päästää lopulta irtautumaan omaan elämäänsä. Ja kuka sinun seuraksesi jää sen n. 20 vuoden kuluttua? Miehesi, MIKÄLI olet ymmärtänyt laittaa hänet elämäsi tärkeimmäksi ihmiseksi. Muutoin jäät yksin tai sitten yrität epätoivoisesti sitoa yhteen katkennutta napanuoraa.



Ja älä ole niin arvosteleva, tiedän kyllä että suojeluviettiä on vaikea hillitä (kokemusta on), mutta isälläkin on oikeus kehittää hyvä suhde vauvaan. Älä kohtele vauvan isää uhkana vauvan hyvinvoinnille, vaan arvostettuna kumppaninasi, joka yrittää opetella kuten sinäkin teit, kun vauva syntyi. Vaikka sinua ärsyttäisi, kun mies pukee mielestäsi vauvan vaatteet hassuina yhdistelminä tms. älä arvostele. Mieti miltä itsestäsi olisi tuntunut, jos joku olisi esim. synnärillä tullut heti arvostelemaan vaikkapa imetystaitojasi tai sitä miten tyynnytät vauvan.



Lisäksi mies on sinulle tukena. Hän voi hoitaa vauvaa hetken, jolloin voit vaikka käydä 45minuutin hieronnassa ja tulet takaisin virkistyneenä ja huomattavasti tyytyväisempänä, kuin jos olisit vain kiukutellut kotona.

Vauvavuotena ei nyt kannata stressata parisuhteesta liikaa, on tarpeeksi muutakin miettimistä. Ekan vuoden jälkeen on jo lapsen kanssa paljon helpompaa ja voi alkaa taas panostamaan enemmän parisuhteeseen. Meille oli tärkeää päästä välillä kahdestaan esim.syömään tai leffaan. Annoin itse miehen osallistua enemmän omalla tavallaan, ei maailma siihen kaadu vaikka vauvalla sukkahousut on väärinpäin, tai keittiönpöytä puurolla kuorrutettu :)

A tehkää jotain oikeeta yhdessä. ennekun liian myöhästä. olisko mahd järjestää jotain ja suunnitella jo tänä iltana? järjestää vauvalle muutaman tunnin hoito?

B Olin ekan kans ihan älyttömän tarkka siit et miten mies hoiti vauvaa, kunnes TAJUSIN että vauva on 50 prosenttia tuon miehen ja hänen geeneistään. Varmasti vauva pysyy kunnossa vähän erilaisellakin hoitotyylillä!!! harjoittele hengittää syvään ja rohkaise miestäs hoitaa lasta. Miehistä itsetuntoa hivelee kun sanot että kyllä sä voit luottaa häneen. .mikset voisi!!??

..ja minulle myös ekan lapsen syntymä oli hirveä lässähdys pilvilinnoista. Vauvalla oli koliikki ja isä ei ollut pätkääkään kiinnostunut auttamaan lapsenhoidossa. En mm. vuoteen päässyt yksinään edes suihkuun, kun mies ei suostunut edes sitä aikaa hoitamaan lasta.

hakekaa apua perheneuvolasta tai mistä hyvänsä.oN IHAN NORMAALIA, ETTÄ PIKKULASTEN KANSSA ON VAIKEAA.



PITÄÄ VAAAN KASVAAAAAAA AIKUISEKSI. SORI, LAPSUUS MENI JO - SULTA JA UKOLTASI.



TERVEISIN ISOÄITI

Raivaa aikaa miehellesi. Luota että hän osaa hoitaa Lastanne. Menkää minilomalle viikonlopuksi. Sinä et voi istua ja voivotella, tee asialle jotain ja tee kovasti töitä sen eteen, tai miehesi etsii jonkun joka ottaa hänetkin huomioon miehenä.

Mutta olen alkanut miettiä, että arkeni olisi helpompaa, jos eroaisimme ja miehestä tulisi viikonloppuisä. Tulee nimittäin nykyään töistä kotiin vasta lapsen nukkumaanmenoaikaan. Erotessa saisin ainakin viikonloppuisin omaa aikaa.

Vau, sä olet todella hieno nainen ja oikea löytö.

Eka vuosi on rankka univelan ja samojen seinien tuijottelemisen takia. Kunhan vauvasi kasvaa, saat taas nukkua täysiä öitä, palaat ehkä työelämään - huomaat yhtäkkiä että elät juuri unelmaasi urbaanista äidistä! :)



Mulla on kolme lasta, ja joka kerta eka vuosi on ollut rankka. Vauva on kyllä ihana ja olen aina rakastunut vauvaan alkumetreiltä saakka, mutta kotona olo masentaa mua. Kolmatta kun aloin odottamaan, sovittiin miehen kanssa että selviämme yhdessä taas siitä ekasta vuodesta. Emme ota mitään painetta parisuhteesta tai seksistä tai mistään henkevästä keskustelusta - meidän parisuhde kyllä kantaa vaikka vuosi jääkin väliin. Ja kun olen päässyt takas töihin, saan nukkua yöt heräämättä, olen yhtäkkiä kuin eri ihminen. Ja nyt ollaan tosi onnellisia että meillä on nuo kaikki kolme lasta, elämä on tosi mukavaa niiden kanssa! Arki rullaa omalla painollaan, päivisin yksin on koulussa ja kaksi päiväkodissa, iltaisin hoidellaan kotihommia ja viikonloppuisin tavataan ystäväperheitä. Keskustelemme tosi paljon kaikesta mahdollisesta mieheni kanssa, ja iltaisin lasten mentyä nukkumaan siihen on hyvä mahdollisuus. Työ antaa henkistä hyvinvointia meille kummallekin ja tuo mielenkiintoa elämään.



Haaveillaan neljännestä - ja se tehdään kunhan mä taas olen valmis siihen vuoden kestävään "tylsyyteen". Mies olisi jo halukas! :)

Et vain pidä tilanteesta jossa teidän perhe nyt on. Tärkeintä olisi yrittää keinolla millä hyvänsä lähentyä miestäsi. Voit vaikka aloittaa kertomalla, että olet epävarma vauvan suhteen ja äitinä, ja olet pahoillasi että purat sitä mieheesi. Ei koko tilanne varmaankaan ole sinun vikasi, mutta siitä omasta osuudesta on hyvä aloittaa ja pyytää anteeksi sitä missä on tehnyt väärin.



Itse ajattelen, vaikka en joka tilanteessa niin kovin korkealle arvostaisikaan miehen lapsenhoitosuorituksia, että hän on kuitenkin lapsen isä, ja lapsi on hänen siinä missä minunkin. En ole enkä tule olemaan kaikesta hänen kanssaan samaa mieltä, mutta koska yksin en olisi lasta saanut, niin omapa on vikani kun valitsin juuri tämän miehen lapseni isäksi. Nyt lapsen elämä muovautuu omanlaisekseen meidän molempien vaikutuksesta, eikä se välttämättä ole pelkästään huono asia että se toinen vanhempi ei tee kaikkea niin kuin minä haluaisin hänen tekevän. Miehellä on myös oikeus opetella vanhempana olemista. Jos tilanne on se, että minä olen jostakin asiasta huolehtinut ja tiedän mielestäni sen paremmin, voin yrittää keskustella rakentavaan sävyyn siitä lapsen toisen kasvattajan eli mieheni kanssa. Tai yrittää vaivihkaa altistaa häntä oikeansuuntaisille virikkeille asian tiimoilta. Tai sitten voin antaa miehen itse tehdä niin kuin parhaaksi katsoo ja hoitaa myös jälkipyykki, eli en sitten mene korjailemaan miehen jälkiä tai sättimään jälkikäteen. Voin toki kehua miten hyvin meni, jos kehuille on aihetta. Samalla tavallahan sitä itsekin olen tehnyt virheitä lapsen kanssa ja huomannut vasta jälkikäteen, että fiksumpikin tapa olisi voinut olla. Silloin vaan olen ehkä ollut äitiyslomalla yksin kotona lapsen kanssa, eikä mies ole ollut paikalla huomauttelemassa... Joten ainakin minun tapauksessani on tekopyhää olla kaikkitietävänä neuvomassa... Vaikka olisi välillä kiva olla pätemässä, olen koittanut hillitä itseäni juuri siitä syystä, että se vieraannuttaa meidät eikä mies halua senkään vertaa yrittää.



Totta kai kumman tahansa vanhemman huolena on ettei toinen vanhempi aseta lasta tai lapsen kehitystä vaaraan. Mutta se on kuitenkin aika äärimmäinen tilanne normaalitapauksessa, ja siihen verrattuna monen arkisen asian suhteen on ihan sama miten ne hoidetaan vai hoidetaanko ollenkaan. Joten kaikkien hyvinvoinnin vuoksi voi ihan rauhassa yleensä antaa miehen hoitaa lapsi omalla tavallaan.



Tsemppiä, kyllä se siitä!