Onko kukaan ystävistäsi sellainen, jota et voisi sietää vaimona jos olisit mies?

Yksi ystävistäni liian itserakas ja minä minä tyyppi. Toinen taas marttyyri ja kaikki tekeminen ja sanominen pitää analysoida kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kolmas on niin itsepäinen, etten kestäisi sekuntiakaan.



Luojan kiitos on vain ystäviä.



Muita en jaksa luetella...

Neuroottinen nalkuttaja, äitihahmo ja kireä viulunkieli olisi ainakin tarjolla.. Ihania ystäviä mutta ehkä siihen on syynsä että pidän miehistä puolisona.

Yksi on neuroottinen mielisairas, toinen hemmoteltu ja itsekeskeinen prinsessa, kolmas suorituskeskeinen marttyyri.

Jännä juttu, miten ystäviksi valikoituukin tuollaista ainesta, näköjään kaikilla...

jonka puolisona olisi varmasti onnellinen ja sitten toinen, jonka säätäminen ja epäröinti tekisi mut hulluksi. Ja yksi ystävä, jonka vastuuntunto olisi puolisossa hieno piirre ja vielä yksi, jonka temperamentti varmaan estäisi käsittelemästä vaikeita asioita kovin rehellisesti ja avoimesti.



Ja sitten mulla on vielä puoliso, jonka vaimona olen ylettömän onnellinen. Jos se ei olisi mun mies, mä toivoisin, että se olisi mun ystävä.



Ihan hyvä pointti, se, että pitää jostain ihmisestä ei tarkoita, että sen kanssa haluaisi elää ja jakaa arkensa.

Itse olen mies. Täytyy kyllä todeta että kaverien vaimoissa on aika paljon sellaisia jonka kanssa tulee kyllä toimeen kun harvoin tapaa, mutta en missään tapauksessa huolisi heidän kaltaisiaan vaimoksi.

Yhdenkään ystävän/kaverin naamaria en jaksaisi katsella 24/7/365.

Alistaa ja nöyryyttää miestään jatkuvasti. Haukkuu sekä miestään, lapsiaan että kaikkia muitakin ihmisiä v*tun idiooteiksi, tyhmiksi jne. Ystävänä ihan ok, mutta päivääkään en hänen täydellisyytensä kanssa eläisi, koska käytös muita kohtaan on vähintäänkin törkeää.



Toinen on niin kova liioittelemaan/vähättelemään asiasta riippuen, että olisi aika rasittavaa suodattaa joka päivä pois puolet jutuista.



Muut ystävät on ihan ok varmaan myös vaimona.

He ovat kaikki täydellisiä vaimoja, hoitavat kodit, lapset, kotityöt ja ulkonäkönsäkin loistavasti, kasvattavat lapset täydellisesti ja näyttävät aina hyvältä, vaikka olisivat nukkuneet viime yönä vain kolme tuntia ja hoitaneet viikon kahta kilpaa oksentelevaa lasta. Heillä ei ole koskaan ongelmia, vaikka miehet ovat työmatkoilla viikon pätkiä kerrallaan, he siirtävät hankaluuksitta lastenhuoneiden järjestyksen ja vaikka koko lastenhuoneen toiselle puolelle taloa ihan yksinään siitä huolimatta, että samaan aikaan on ruokittava, huolehdittava kouluun ja eskariin 2-3 lasta sekä vahdittava 1-vuotiasta täystuhoa. He eivät koskaan hermostu miehilleen (paitsi joskus aikoinaan seurusteluaikana) eivätkä koskaan menetä hermojaan lasten kanssa. Heillä on loistavat sosiaaliset verkostot ja mahtavat tukijoukot, ja toisaalta he myös rakastavat ehdoitta kodin rauhassa oleilua teekupposen ja tuoksukynttilöiden rentouttavassa tunnelmassa.



Minä sitten olen se mamma, joka näyttää lähinnä zombielta, jonka lapset eivät nuku kunnon yöunia, joilla on allergioita ja joiden vuoksi kyläreissuille on otettava omat eväät tai sitten ei mennä (eli yleensä ei mennä, koska tässä tilanteessa en jaksa/pysty/ehdi väsäillä jatkuvasti eväitä). Mua hirvittää ajatus jo siitä, että mies on yhden illan pois, koska en jaksaisi taistella kaikkia lapsia yksinäni iltapesuille ja nukkumaan. Jos hän joutuisi viikoksi työmatkalle, hyppäisin varmaan katolta saman tien. En ole vielä seitsemässäkään vuodessa keksinyt, miten ihmeessä kotityöt tehdään samaan aikaan, kun lapset rikkovat ja tuhoavat kaiken heti, kun silmä välttää. En myöskään tiedä, miten ihmeessä päivän aikatauluihin ylipäänsä saadaan mahtumaan se kaikki, mitä muut tekevät - pitäisi käydä puistossa aamupäivällä, mutta samaan aikaan pitäisi olla kotona tekemässä lounasta, jotta (pienimmät) lapset ovat ajoissa päiväunillaan. Pitäisi siivota talo, pestä ja silittää pyykit ja laittaasekä välipala että päivällinen niiden puolesta tunnista tuntiin kestävien päiväunien aikana. Pitäisi ehtiä myös käymään muksujumpassa, muskarissa tai koko perheen touhupajoissa, tai vähintään edes perhekahvilassa.



Mä kärähdän miehelle useinkin milloin mistäkin, kun toivoisin apua/tukea/läsnäoloa edes häneltä, ja lapsiinkin palaa käämi, kun olen seitsemän kertaa pyytänyt pukemaan yöpuvut ja edelleen kaikki hyppivät ilkosillaan, kuopus vääntää kakkaa naulakon alla ja astun illan neljänteen pissalätäkköön. Minusta ei ole ainuttakaan valokuvaa viimeisen kuuden vuoden ajalta, eli siltä ajalta kun meidän talouteemme tuli digikamera, ja pystyn poistamaan jokaisen epäonnistuneen otoksen (eli kaikki). Kotimme on kuin pommin jäljiltä suurin piirtein aina, ja sosiaalinen verkostoni on suppea, vaikka olemme asuneet tällä paikkakunnalla kohta 10 vuotta. Suurin osa ystävistäni ei ole koskaan edes käynyt meillä, vaan me käymme aina heillä. Lasten kavereita meillä kyllä käy, mutta isoa osaa vanhemmista en tunne kuin "Sannan äitinä" ja "Kallen isänä". Tukiverkostoja ei todellakaan ole - itse olen ollut koko viikon kipeänä, muttei ole ketään, jota voisin pyytää auttamaan lastenhoidossa, kotitöissä tai edes kaupassa käynnissä. En tajua, miten tähän härdelliin vielä saisi luotua jotain rentouttavaa tunnelmaa teekupposella ja tuoksukynttilöillä, varsinkin kun todennäköisesti kaksi kolmesta lapsesta juoksisi sen jälkeen ympäri taloa tukka tulessa.

Jos olisin mies, niin en naisi ketään ystävistäni. Jokaisessa sen verran ärsyttäviä piirteitä, että elämänkumppanina en kestäisi. Mutta ystävinä ovat mukavia!

Jotkut ystävistäni ovat rakastettavampia kuin toiset.

siis uskon että monet huonot puolet menisi siinä kun rakastaa toista ja kokee vetovoimaa toista kohtaan.



Yksi ystävä on oikeastaan josta voisin sanoa etten kestäisi elämänkumppanina, en sitten millään. Ystävä on nimittäin todella kova hakemaan huomioita ja ihailua muilta miehiltä :/ Sen päälle vielä muiden arvostelu (ihan ulkonäön) ja haukkuminen, ikuinen paha päivä, selvä kateus ja katkeruus, milloin nätimpiä, hoikempia tai rikkaampia naisia kohtaan jne. Muut ystävät omaavat mun mielestä ihan "kestettävät" huonot piirteet :)

eräs tuttu on sen verran sulkeutunut ja kuivakan huumoriton, että en tulisi juttuun (enkä oikein tulekaan)

sairaalloista mustasukkaisuutta, sellaista pirttihirmuisuutta, määräilyä, prinsessaksi heittäytymistä, jne.