Ketään muuta jota ahdistaa? Selviytymiskeinoja?
Itsellä pari kuukautta sitten tapahtuneesta kriisistä päällä edelleen ahdistus. Pari viikkoa jo sujui hyvin, mutta tällä viikolla taas suru on yllättänyt ja ahdistus palannut.
Onko muita joita ahdistaa? Miten selviätte ahdistuksenne kanssa? Pelottaako teitä vai osaatteko suhtautua siihen hyväksyvästi?
Kommentit (14)
niin pelottavalta tämä ahdistus, tunteena siis. Se vie voimat ja muuttaa arjenkin yhdeksi taisteluksi.
Tiedän, että surutyö vie aikaa ja että ahdistus kulkee aaltomaisena ja vähitellen elämä voittaa taas. Jotenkin nyt on taas sellainen toivoton olo. Että meneekö tämä koskaan ohi ja miten oppia suhtautumaan ahdistukseen vähemmän pelokkaasti?
ulkoilu auttaa, ihan oikeasti.
päivänvalo on tärkeää aivoille ja myös E-EPA kalaöljyssä on semmosta mikä auttaa..
Joo on mennyt Tohtori Tolosten mainoslauseet perille.
Mulla auttaa ahdistukseen:
Cipralex 10mg
Diapam 5mg
Imovane 7,5mg x 2
Atarax x 3
teillä keinoja suhtautua ahdstukseen jotenkin hyväksyvämmin? Ilman pelkoa?
Hengitän rauhallisesti sisään ja ulos, koetan keskittää ajatukseni mukaviin asioihin.
vastauksestasi. Jotenkin kun saisi ajatukset pois tuolta ahdistusraiteelta. Eikä tarkkailisi itseään jatkuvasti. Tuntuu että välillä elämään ei muuta mahdukaan kuin ahdistus tai pelko ahdistuksesta. Hyvinä päivinä taas koko ahdistus tuntuu niin kaukaiselta asialta...
Itsellä pari kuukautta sitten tapahtuneesta kriisistä päällä edelleen ahdistus. Pari viikkoa jo sujui hyvin, mutta tällä viikolla taas suru on yllättänyt ja ahdistus palannut. Onko muita joita ahdistaa? Miten selviätte ahdistuksenne kanssa? Pelottaako teitä vai osaatteko suhtautua siihen hyväksyvästi?
Selviän ahdistukseni kanssa hetki kerrallaan.
Se on lähinnä ajattelua: En kuole juuri nyt, enkä aio murehtia seuraavaa hetkeä.
Olen kyllä ajatellut, että ajatukseni saattavat vielä synketä,
mutta en edelleenkään aio murehtia seuraavaa hetkeä.
Jos joku päivä olisinkin onnellisesti ahdistumaton, niin se olisikin itsetutkinnan paikka.
Se tapahtuu hyväksymällä asian. Hyväksyn sen että minua ahdistaa, niin vaikealta kuin se tuntuukin. Ahdistus on vain tunne, se ei voi tehdä pahaa. Koetan vain katsella itseäni ahdistuneena. Ihmisessä on sellainen paikka joka on aina tyyni ja rauhallinen. Se löytyy hyväksynnän kautta. Sitten voi ikään kuin samanaikaisesti kokea ahdistuksen että katsella itseään tyynestä pisteestä kärsimässä ahdistuksesta. Voi tuntea myötäntuntoa itseään kohtaan siitä että joutuu moisesta kärsimään. Tällöin heti rakastaa itseään pikkuisen enemmän ja se auttaa.
on kaunis ajatus. Kuulostaa lohduttavalta ja turvalliseltakin. Tuon hyväksynnän tilan kun löytäisikin...
on kaunis ajatus. Kuulostaa lohduttavalta ja turvalliseltakin. Tuon hyväksynnän tilan kun löytäisikin...
Itse näen ahdistuksen jotenkin ulkopuolisena mustana möykkynä, en halua hyväksyä sitä osana omaa itseäni. Tästä pitäisi päästä eroon. Mitä enemmän vastustelee, sitä enemmän ahdistaa.
Mitä enemmän vastustelee, sitä enemmän ahdistaa.
Sellaisen asian tässä nyt vielä sanon, että ahdistuksesi voi olla myös sitä että jonkin vanha trauma pyrki pintaan käsiteltäväksi. Silloin ahdistuksen hyväksymisestä seuraa se, että se pahene ja pahenee pikku hiljaa kunnes se tuntuu lähes sietämättömältä, ja sitten yhtäkkiä trauma tulee esiin käsiteltäväksi ja sen jälkeen homma sujuu kuin itsestään. Mutta trauman nousemisvaihe on todella rankkaa ja siksi en voi ihan varauksetta suositella tätä strategiaa sellaiselle joka ei ole tutustunut traumojen purkamiseen. Pitää olla todella paljon uskoa itseensä että kestää sen nousuvaiheen. Trauma oli aikaanaan sietämätön ja siksi juuri se työnnettiin psyyken perukoille odottelemaan aikaa jolloin se pystytään käsittelemään. Ja yhtä sietämättömänä se tuntuu esille tullessaan.
aaltoilua on ja vielä lyhyt aika tapahtuneesta sinulla.
Kyllä, ahdistaa toisinaan. Näin illalla pääsen ahdistuksesta, kun käyn nukkumaan-tai edes yritän nukkua. Aamulla näyttää paremmalta.
Voimia!