Lue keskustelun säännöt.
Pohdintaa parisuhteesta
09.06.2010 |
Mikähän sitten oikeastaann on oikein?
Miehen kanssa olemme olleet pian 10v naimisissa. Lapsia on siunaantunut 2. Elämä menee tasaista rataa eteenpäin, on mennyt jo vuosia. Rata on ehkä niinkin tasainen, että olen tässä hypoteettisesti pohdiskellut, että tässäkö tämä elämä sitten oli. Kevättä on ehkä rinnassa sen verran, että joku hirveä rakastumisen ja intohimon kaipuu nostaa päätään. Oma mies on ihan hyvä mies sekä isä lukuunottamatta sellaista pientä egoismiä joka hänessä asuu. Kehuu aina omaa erinomaisuuttaan, pitää itseään tavallaan jalustalla. Seksiä on suurinpiirtein kerran-kaksi viikossa, loukkaa minua sanallisesti jos minua ei huvitakaan seksi jonakin iltana ja jankkaa niin kauan että "annan" että saan hänet hiljaiseksi. Läheisyyttä ja keskustelua kaipaan, olemme puhuneet asiasta tuhat kertaa mutta ei vain viesti mene perille, aina on tv, lehti tai netti tärkeämpi jos haluan jostakin asiasta jutella. Enkä minäkään täydellinen ole, on vain välillä hankalaa tuntea halua kun tunnen olevani ainoastaan siivooja, lastenhoitaja sekä pumpattava barbara. Pieniähän nämä kai ovat, mutta jollakin tavalla vaikuttavat suhteeseemme negatiivisesti, vaikkakin arki sujuu muuten ihan hyvin.
Olen aina ollut avioeroa vastaan, olen ollut sitä mieltä että se on raukkojen vaihtoehto jotka eivät työtä jaksa parisuhteen eteen tehdä. Olen alkanut pohdiskelemaan elämääni ja parisuhdettani ja jollain tasolla huokaan kun kuulen että joku tuttu pariskunta on eronnut. Huokaan, koska nyt minusta tuntuu, että eroajat ovatkin rohkeita. Itse taidan olla sen verran nynny, etten tästä uskaltaisi ikinä lähteä, sosiaalinen paine taitaa olla sen verran kova. Samalla mietin, että onko se oikein, että näivetyn onnettomana tässä suhteessa hamaan tulevaisuuteen asti ja että teen yksin koko ajan työtä yrittäen työstää parisuhdetta vaan miestä ei moinen kiinnosta ja kaikki työni ja sinnittelyni valuu hukkaan? Mikä on loppujen lopuksi oikein? Tietenkin mietin, että lapsille on parempi olla kun koti on ehjä, itse olen avioeroperheestä ja rahallisestikin oli todella tiukkaa, en halua sitä lapsilleni. Haaveilen ja uneksin syrjähypystä, jota en kuitenkaan ikinä toteuta. Enkö koskaan enää saa tuntea intohimoa ja onnea, mietin?
Mikä siis on oikein? Kun kuolen, mikä harmittaisi enemmän? Se etten ole nauttinut elämästäni vai se että itsekkäästi olisin nauttinut elämästäni muita (lapsia) ajattelematta? Toisaalta, jos eroaisimme sitten kun lapset ovat 18v, niin shokki se taitaisi heille sittenkin olevan enkä ole varma, että ero olisi silloin heille helpompi.
Pohdiskeleva ap
Kommentit (46)
olen kaksi vuotta pohtinut omaa elämääni, vuosi sitten ottanut eron puheeksi..
mies lupasi että saammme asioita yhdessä kuntoon (ei halunnut lähteä perhe-ja kasvatusnauvolaan, vaikka minä siellä kävin), mutta tosiasia taitaa olla se, etei mikään ole vuodessa muuttunut. Meillä vielä lisänä se, että olutta kuluu kori/viikonloppu, mikä ottaa kyllä veronsa minun jaksamisestani.
JOS pikkulapsi aikaan on pääasia se lasten kasvatus jne. niin mitä on jäljellä sitten kun lapset ovat isoja, jos mitään yhteistä ei ole kun lapset ovat pieniä?
Millaisen parisuhteen mallin haluan antaa lapsilleni? Millaisen mallin äitinä/naisena olemisesta? Entä millaisen miehen mallin lapseni saavat? näitä olen kovasti pohtinut, viimeisen vuoden suoraan sanottuna lasten vuoksi tässä roikkunu ja sydämessäni horjunut eroan-en eroa-eroan-en eroa
enkä tiedä mitä teen, vieläkään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ollaan myös oltu yhdessä 10 vuotta ja muitakin yhtäläisyyksiä jonkin verran siihen mitä kirjoitit.
Eroja toki löytyy, esim. meillä on rahahuolia kyllä nytkin. Lapsia on 3, ja mies on enemmänkin taipuvainen masennukseen ja on melko äkkipikainen. Ei kuitenkaan koskaan käy käsiksi eikä mitään sellaista, mutta koska kumpikin ollaan melko luonteikkaita, meillä räiskähdellään ja riidelläänkin aina säännöllisin väliajoin. Eniten tuosta rahasta, tai sen puutteesta, ja siitä, ettei sitä yhteistä aikaa juuri ole.
Minä kaipaisin myös juttelua, yhdessä oloa arjessakin, esim. että mennään yhdessä nukkumaan, jutellaan ehkä hetki jne. Ylipäätään sitä kipinää, joka tuntuu olevan hukassa.
Mutta siis, ihan samassa veneessä. Periaatteessa menee ihan ok, mutta jotain silti puuttuu. Minulla on hyvin vähän kavereita, ja olen "jumissa" kotona, ensin olin kotiäitinä, ja nyt on työkin täällä. Kaipaisin miehen seuraa, keskusteluja, seksiä, jotain..muutakin kuin tätä pelkkää kotia, lapsia ja tasaista arkea. Mies on kuitenkin pitkiä päiviä töissä poissa kotona, ja sellaisessa ammatissa, jossa on kokoajan tekemisissä ihmisten kanssa, työpaikalla on kavereita, joten näkee heitäkin jatkuvasti.
Toisaalta, tiedän, ettei eroaminen tätä varmasti tämän kummemmaksi muuta! Ja vaikka löytäisin uuden miehenkin, arki tulee joka tapauksessa vastaan, ei se kipinä liitossa kestä ikuisesti juuri koskaan, mutta työllä sen saa joskus aina taas esiin, vaikka oltaisiin vuosia oltu yhdessä.
Joskus ihan tosissani mietin, että ehkä sivusuhde saisi arkeen piristystä, mutta en voi tehdä niin miehelleni..
kumppanin velvollisuus tehdä sinua onnelliseksi, vaan sinun itsesi. Ja koska olette tehneet lapsia yhdessä, velvollisuutesi on tehdä itsesi onnelliseksi avioliitossa.
Suuntaudu välillä kodin ulkopuolelle (enkä tosiaan tarkoita sivusuhdetta), hanki harrastus, uusia ystäviä ja mielenkiinnon kohteita. Älä keskity miettimään sitä mitä saat mieheltäsi, vaan anna pyyteettömästi kehuja ja positiivisuutta. Antamalla saa eniten.
JOKAINEN pitkässä liitossa elävä käy nuo samat asiat läpi. Olen pohtinut samaa itsekin. Jos ajattelet lastesi etua, TAHDOT rakastaa edelleen. Voi kuulostaa karulta, mutta that's life. Jokaisella on omat haaveensa ja puutteensa. Itsetutkiskelulla voi saavuttaa todellisen onnen ja rauhan. Se ei tule ulkopuolelta.
Entä jos eroaisit. Löytäisit ihanan miehen, jonka kanssa kaikki olisi onnen huumaa kaksi vuotta. Niin huumaavaa, että lasten kärsimykset olisi helppo ohittaa, hoitojärjestelyt ja eksän kanssa tappelemiset ei tuntuisi missään. Kunnes joku päivä arki tulee uuteen suhteeseen, ja arkitodellisuus koostuu arjen lisäksi entisen liiton sotkuista ja syyllisyydestä. Entä olisitko valmis uusperheen äidiksi? Huhhuh, minä ainakin uskon siihen, että ei se vaihtamalla parane. Ei elämän kuulukaan olla helppoa.
Säälittää turhien erojen lapset. Avioerolapsena olen vannonut, etten ikinä tee samaa lapsilleni.
ihan jotain pientä säpinää saada aikaan itsellenne parisuhteen sivuun. Ei sitä oikeasti tarvitse pettää. Pientä flirttiä kahvilan myyjän kanssa tai online-suhde netissä. Itse jutustelen työpäivän aikana mesessä erään vanhan heilan kanssa (hänkin tahollaan vakaassa parisuhteessa), sellaista pikkutuhmaa läppää ja pari kertaa vuodessa käydään syömässä yhdessä. Aviomieheni ei tiedä tästä mitään mutta tuskin eroa tulisi vaikka saisi tietää, sillä mitään oikeasti petollista ei ole tapahtunut, ihan vaan kuulumisten vaihtoa vanhojen tuttujen kesken. Piristää kuitenkin kummasti.
kumppanin velvollisuus tehdä sinua onnelliseksi, vaan sinun itsesi. Ja koska olette tehneet lapsia yhdessä, velvollisuutesi on tehdä itsesi onnelliseksi avioliitossa. Suuntaudu välillä kodin ulkopuolelle (enkä tosiaan tarkoita sivusuhdetta), hanki harrastus, uusia ystäviä ja mielenkiinnon kohteita. Älä keskity miettimään sitä mitä saat mieheltäsi, vaan anna pyyteettömästi kehuja ja positiivisuutta. Antamalla saa eniten. JOKAINEN pitkässä liitossa elävä käy nuo samat asiat läpi. Olen pohtinut samaa itsekin. Jos ajattelet lastesi etua, TAHDOT rakastaa edelleen. Voi kuulostaa karulta, mutta that's life. Jokaisella on omat haaveensa ja puutteensa. Itsetutkiskelulla voi saavuttaa todellisen onnen ja rauhan. Se ei tule ulkopuolelta. Entä jos eroaisit. Löytäisit ihanan miehen, jonka kanssa kaikki olisi onnen huumaa kaksi vuotta. Niin huumaavaa, että lasten kärsimykset olisi helppo ohittaa, hoitojärjestelyt ja eksän kanssa tappelemiset ei tuntuisi missään. Kunnes joku päivä arki tulee uuteen suhteeseen, ja arkitodellisuus koostuu arjen lisäksi entisen liiton sotkuista ja syyllisyydestä. Entä olisitko valmis uusperheen äidiksi? Huhhuh, minä ainakin uskon siihen, että ei se vaihtamalla parane. Ei elämän kuulukaan olla helppoa. Säälittää turhien erojen lapset. Avioerolapsena olen vannonut, etten ikinä tee samaa lapsilleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paitsi, että mulla ei ole oikein mitään valittamista omassa miehessä, lievää tylsyyttä lukuunottamatta.
Välillä vaan tulee sellainen kauhistus, että "tässäkö tämä oli". Ja halu kokea rakastuminen. Mutta kun tuon tunnistaa ja ymmärtää, on helpompi tyytyä.
Et edes vaikka sun miehesi pahoinpitelisi sut?
kumppanin velvollisuus tehdä sinua onnelliseksi, vaan sinun itsesi. Ja koska olette tehneet lapsia yhdessä, velvollisuutesi on tehdä itsesi onnelliseksi avioliitossa. Suuntaudu välillä kodin ulkopuolelle (enkä tosiaan tarkoita sivusuhdetta), hanki harrastus, uusia ystäviä ja mielenkiinnon kohteita. Älä keskity miettimään sitä mitä saat mieheltäsi, vaan anna pyyteettömästi kehuja ja positiivisuutta. Antamalla saa eniten. JOKAINEN pitkässä liitossa elävä käy nuo samat asiat läpi. Olen pohtinut samaa itsekin. Jos ajattelet lastesi etua, TAHDOT rakastaa edelleen. Voi kuulostaa karulta, mutta that's life. Jokaisella on omat haaveensa ja puutteensa. Itsetutkiskelulla voi saavuttaa todellisen onnen ja rauhan. Se ei tule ulkopuolelta. Entä jos eroaisit. Löytäisit ihanan miehen, jonka kanssa kaikki olisi onnen huumaa kaksi vuotta. Niin huumaavaa, että lasten kärsimykset olisi helppo ohittaa, hoitojärjestelyt ja eksän kanssa tappelemiset ei tuntuisi missään. Kunnes joku päivä arki tulee uuteen suhteeseen, ja arkitodellisuus koostuu arjen lisäksi entisen liiton sotkuista ja syyllisyydestä. Entä olisitko valmis uusperheen äidiksi? Huhhuh, minä ainakin uskon siihen, että ei se vaihtamalla parane. Ei elämän kuulukaan olla helppoa. Säälittää turhien erojen lapset. Avioerolapsena olen vannonut, etten ikinä tee samaa lapsilleni.
No totta kai lähtisin, jos suhteessa olisi väkivaltaa. Nyt oli ongelmana tylsistyminen ja henkilökohtainen kriisi ja kasvun paikka, joka tulee jokaisen kohdalle jossain vaiheessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
9,5 vuotta ja yhä edelleen meidän kodissamme on iloinen, romanttinen, hassutteleva, mukava fiilis. Fyysistä hellyyttä on paljon, samoin yhteisiä keskusteluita. Toki lapsensaanti, pikkulapsiajat ja vuosien yhdessäolo muuttavat tunteita ja arkea, mutta se on harhaluulo, etteikö se arki voi lapsiperheessä ja pitkässä liitossakin olla tyydyttävää, onnellista ja romanttistakin.
Joo, ehkä ei enää lähdetä spontaanisti ravintolaillalliselle tai pitkälle viikonloppumatkalle, mutta oman pöydän ääressä voi aina syödä iltapalaa kynttilanvalossa KATSOA TOISTA SILMIIN ja vaihtaa päivän kuulumiset. Keittiössä voi ohikulkeissaan hipaista toisen niskaa. Toiselle voi sanoa, että näytät kauniilta tuossa mekossa...Ihan vuodesta toiseen.
Minua jotenkin ärsyttää tämä stereotyyppinen heterosuhteen ja perhearjen malli: Miehet ovat naistensa silmissä osaamattomia ja saamattomia pikkulapsia, joita pitää komentaa suorittamaan yhtään mitään ja naiset muuttuvat mäkättäviksi ja pettyneiksi kotirouviksi, molemmat osapuolet jämähtävät rooleihinsa, ja sitten sanotaan ja ajatellaan, ettei siinä suhteessa kuulukaan muuta olla. HALOO!
Missä säännöstössä lukee, ettei pitkään liittoon tai perusarkeen voi kuulua iloista ja romanttista fiilistä, fyysistä läheisyyttä ja jatkuvaa kommunikaatiota sekä tasavertaista vuorovaikutusta ihan siinä missä tuoreeseenkin suhteeseen? Meillä ainakin sitä on, ja tiedän muitakin pareja, jotka ovat tässä onnistuneet (mm. 70-vuotiaat, 50 vuotta liitossa olleet sukulaiseni, jotka edelleen kävelevät käsi kädessä ja osoittavat toisilleen runsaasti hellyyttä). Itse en kertakaikkiaan tyytyisi vähempään.
kun mikään ei oikein tunnu miltään. Onkin tosi tärkeää miettiä itse mitä haluaa elämältään. Paljon asioita voi muuttaa ja tehdä itsensä tyytyväisemmäksi rikkomatta perhettä ja liittoa.
Onko sinulla omia ystäviä, omia harrastuksia, elätkö vain miehen kautta?
itse varmaan alkaisin aktiivisesti kirkemään mieheltä pois turhia vittuiluita, ei avioliitossa ole pakko antaa eikä kuunnella paskapuheita. Toisen huomioonottaminen on kaksiuuntainen tie. Ja jos toinen on egosentrinen, toinen saattaa kuin huomaamatta jäädä varjoon jos ei tee itse asialle jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
perheet, joissa ei ole päivittäistä romantiikkaa, pitäisi hajottaa?
9,5 vuotta ja yhä edelleen meidän kodissamme on iloinen, romanttinen, hassutteleva, mukava fiilis. Fyysistä hellyyttä on paljon, samoin yhteisiä keskusteluita. Toki lapsensaanti, pikkulapsiajat ja vuosien yhdessäolo muuttavat tunteita ja arkea, mutta se on harhaluulo, etteikö se arki voi lapsiperheessä ja pitkässä liitossakin olla tyydyttävää, onnellista ja romanttistakin. Joo, ehkä ei enää lähdetä spontaanisti ravintolaillalliselle tai pitkälle viikonloppumatkalle, mutta oman pöydän ääressä voi aina syödä iltapalaa kynttilanvalossa KATSOA TOISTA SILMIIN ja vaihtaa päivän kuulumiset. Keittiössä voi ohikulkeissaan hipaista toisen niskaa. Toiselle voi sanoa, että näytät kauniilta tuossa mekossa...Ihan vuodesta toiseen. Minua jotenkin ärsyttää tämä stereotyyppinen heterosuhteen ja perhearjen malli: Miehet ovat naistensa silmissä osaamattomia ja saamattomia pikkulapsia, joita pitää komentaa suorittamaan yhtään mitään ja naiset muuttuvat mäkättäviksi ja pettyneiksi kotirouviksi, molemmat osapuolet jämähtävät rooleihinsa, ja sitten sanotaan ja ajatellaan, ettei siinä suhteessa kuulukaan muuta olla. HALOO! Missä säännöstössä lukee, ettei pitkään liittoon tai perusarkeen voi kuulua iloista ja romanttista fiilistä, fyysistä läheisyyttä ja jatkuvaa kommunikaatiota sekä tasavertaista vuorovaikutusta ihan siinä missä tuoreeseenkin suhteeseen? Meillä ainakin sitä on, ja tiedän muitakin pareja, jotka ovat tässä onnistuneet (mm. 70-vuotiaat, 50 vuotta liitossa olleet sukulaiseni, jotka edelleen kävelevät käsi kädessä ja osoittavat toisilleen runsaasti hellyyttä). Itse en kertakaikkiaan tyytyisi vähempään.
9,5 vuotta ja yhä edelleen meidän kodissamme on iloinen, romanttinen, hassutteleva, mukava fiilis. Fyysistä hellyyttä on paljon, samoin yhteisiä keskusteluita. Toki lapsensaanti, pikkulapsiajat ja vuosien yhdessäolo muuttavat tunteita ja arkea, mutta se on harhaluulo, etteikö se arki voi lapsiperheessä ja pitkässä liitossakin olla tyydyttävää, onnellista ja romanttistakin.
Joo, ehkä ei enää lähdetä spontaanisti ravintolaillalliselle tai pitkälle viikonloppumatkalle, mutta oman pöydän ääressä voi aina syödä iltapalaa kynttilanvalossa KATSOA TOISTA SILMIIN ja vaihtaa päivän kuulumiset. Keittiössä voi ohikulkeissaan hipaista toisen niskaa. Toiselle voi sanoa, että näytät kauniilta tuossa mekossa...Ihan vuodesta toiseen.
Minua jotenkin ärsyttää tämä stereotyyppinen heterosuhteen ja perhearjen malli: Miehet ovat naistensa silmissä osaamattomia ja saamattomia pikkulapsia, joita pitää komentaa suorittamaan yhtään mitään ja naiset muuttuvat mäkättäviksi ja pettyneiksi kotirouviksi, molemmat osapuolet jämähtävät rooleihinsa, ja sitten sanotaan ja ajatellaan, ettei siinä suhteessa kuulukaan muuta olla. HALOO!
Missä säännöstössä lukee, ettei pitkään liittoon tai perusarkeen voi kuulua iloista ja romanttista fiilistä, fyysistä läheisyyttä ja jatkuvaa kommunikaatiota sekä tasavertaista vuorovaikutusta ihan siinä missä tuoreeseenkin suhteeseen? Meillä ainakin sitä on, ja tiedän muitakin pareja, jotka ovat tässä onnistuneet (mm. 70-vuotiaat, 50 vuotta liitossa olleet sukulaiseni, jotka edelleen kävelevät käsi kädessä ja osoittavat toisilleen runsaasti hellyyttä). Itse en kertakaikkiaan tyytyisi vähempään.
Lohdullista kuulla, etten ole ajatusteni kanssa yksin ja menossa on ilmeisesti henkinen kasvu johonkin suuntaan.
Jollekin kysyjälle: olen harrastanut liikuntaa reilun vuoden, talvella aloitin uuden harrastuksen lisäksi. Lapset on parina iltapäivänä viikossa mummolla hoidossa, että pääsen harrastuksiini. Pidän myös muuten huolta itsestäni.
Olen myös kotona syyskuuhun asti, ehkä töistä saan sitten lisävirikettä omaan arkeen. Minulla on paljon ystäviä ja näen heitä monena päivänä viikossa. Eroamassa en oikeasti ole, haaveilen vaan kun parisuhteen eteen tekemä yksipuolinen työ ei tunnu kantavan hedelmää. Lapset nimenomaan ovat etusijalla ja heitä tässä ajattelenkin, en siksi eroa. Toisaalta takaraivossa kummittelee ajatus, että sitäkö se on elämän loppuun asti, toisten ajattelemista ja toisten asettamista etusijalle. Pelottaa, että vuosien päästä olen katkeroitunut ruttunaama jos aina asettaa muut etusijalle, vielä toistaiseksi olen eloisa ja iloinen.
En pidä miestäni osaamattomana pikkulapsena. Ongelma ainoastaan on siinä, ettei häntä kiinnosta kommunikointi tai fyysinen läheisyys. Kaikenlainen läheisyys hänen kanssaan on kutsu seksiin. Eli jos sipaisen niskaa keittiössä, on hänellä heti käsi minun housuissani ja on kuiskuttamassa korvaan että illalla sitten pannaan. Hyvä että teillä sitä on (sensuality vs. sexuality) ja molemmat osapuolet pidätte fyysistä läheisyyttä, kommunikointia ja pilkettä silmäkulmassa tärkeänä. Minäkin pidän, mutta mieheni ei. Olen keskustellut kauniisti, maanitellut, pakottanut mutta en vain saa mieheäni kiinnostumaan kyseisistä asioista. Hän on tyytyväinen niin kauan kuin seksiä riittää. Siksi mielessäni välillä käykin ajatus, että onkohan maailmassa olemassa "myöhemmälle elämälleni" sellainen mies, joka ei koko ajan kehuisi itseään ja arvostaisi em. asioita. Mene ja tiedä, en ole tästä minnekään lähdössä, ainakaan 15 vuoteen.
Joku kirjoittaja tuntui hermostuvan "turhista" eroista. Mielestäni toisten eroista ei kannata vetää hernettä nenään, eihän ne sinulle kuulu millään tavalla eikä hetkauta eloasi ollenkaan. Omaan napaan kannattaa katsoa siinä vaiheessa, jos toisten erot saa itsensä raivon valtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun mikään ei oikein tunnu miltään. Onkin tosi tärkeää miettiä itse mitä haluaa elämältään. Paljon asioita voi muuttaa ja tehdä itsensä tyytyväisemmäksi rikkomatta perhettä ja liittoa.
Onko sinulla omia ystäviä, omia harrastuksia, elätkö vain miehen kautta?itse varmaan alkaisin aktiivisesti kirkemään mieheltä pois turhia vittuiluita, ei avioliitossa ole pakko antaa eikä kuunnella paskapuheita. Toisen huomioonottaminen on kaksiuuntainen tie. Ja jos toinen on egosentrinen, toinen saattaa kuin huomaamatta jäädä varjoon jos ei tee itse asialle jotain.
En vain enää tiedä miten kitkisin sitä vittuilua ja egosentriyttä pois? Tuntuu, että kaikkea olen kokeillut eikä mikään tepsi, ei edes suora puhe. Tai no, suora ja napakka puhe tepsii viikon, sitten mies taas palaa samalle linjalle.
Minua jotenkin ärsyttää tämä stereotyyppinen heterosuhteen ja perhearjen malli: Miehet ovat naistensa silmissä osaamattomia ja saamattomia pikkulapsia, joita pitää komentaa suorittamaan yhtään mitään ja naiset muuttuvat mäkättäviksi ja pettyneiksi kotirouviksi, molemmat osapuolet jämähtävät rooleihinsa, ja sitten sanotaan ja ajatellaan, ettei siinä suhteessa kuulukaan muuta olla. HALOO!
Missä säännöstössä lukee, ettei pitkään liittoon tai perusarkeen voi kuulua iloista ja romanttista fiilistä, fyysistä läheisyyttä ja jatkuvaa kommunikaatiota sekä tasavertaista vuorovaikutusta ihan siinä missä tuoreeseenkin suhteeseen? Itse en kertakaikkiaan tyytyisi vähempään.
Meillä on reilu, tasavertainen, kunnioittava ja ongelmaton suhde, mutta tietynlainen romantiikan puute vaivaa. Kehuja ei tipahtele edes aiheesta jns. Eikä tästä voi sen takia lähteäkään - enkä edes haluaisi, kun kuitenkin tiedän järjellä, että tuo mies on niin lähelle täydellinen puolisona ja isänä.
Mutta kun vaan tuntuu välillä, että ei jaksa. Ongelma on siis selkesäti omassa päässä, ei suhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua jotenkin ärsyttää tämä stereotyyppinen heterosuhteen ja perhearjen malli: Miehet ovat naistensa silmissä osaamattomia ja saamattomia pikkulapsia, joita pitää komentaa suorittamaan yhtään mitään ja naiset muuttuvat mäkättäviksi ja pettyneiksi kotirouviksi, molemmat osapuolet jämähtävät rooleihinsa, ja sitten sanotaan ja ajatellaan, ettei siinä suhteessa kuulukaan muuta olla. HALOO!
Missä säännöstössä lukee, ettei pitkään liittoon tai perusarkeen voi kuulua iloista ja romanttista fiilistä, fyysistä läheisyyttä ja jatkuvaa kommunikaatiota sekä tasavertaista vuorovaikutusta ihan siinä missä tuoreeseenkin suhteeseen? Itse en kertakaikkiaan tyytyisi vähempään.Meillä on reilu, tasavertainen, kunnioittava ja ongelmaton suhde, mutta tietynlainen romantiikan puute vaivaa. Kehuja ei tipahtele edes aiheesta jns. Eikä tästä voi sen takia lähteäkään - enkä edes haluaisi, kun kuitenkin tiedän järjellä, että tuo mies on niin lähelle täydellinen puolisona ja isänä.
Mutta kun vaan tuntuu välillä, että ei jaksa. Ongelma on siis selkesäti omassa päässä, ei suhteessa.
haen kai tässä itseäni, en vain tiedä että miten ja minne suuntaan. Miten kasvaisin ja mitä tavoittelisin? Mitä edes haluan? En kai tunne itseäni tarpeeksi hyvin. Rutiinissa on toisaalta helppo elää, kun ei tarvitse miettiä mitään, mutta nyt on tullut vaihe, että sitä onnellisuutta haen jostakin. Sisältäpäinhän se kumpuaa, mutten edes tiedä mikä muu (kuin hetken kestävä rakastuminen) minut saisi onnelliseksi.
Taitaa olla jonkinlainen kriisin paikka tuo 9-10 v yhdessäoloa vai riippuuko lasten iästä tms, en tiedä.
Itselläni pyörinyt aivan samanlaiset ajatukset nyt 8 vuotta. Kauhean kauan siis. Tulee hyviä ja tulee huonoja aikoja, mutta paluuta tuohon ennen 10 vuotis- tapaamispäivää ei ole tullut.
Suhteemme ei ole hyvä, muttei huonokaan. Hyvin samanlainen kuin sinulla ap, mutta seksiä saan vähemmän.
Kaipaisin niin paljon jotain ihanaa tähän elämään, mutten osaa sanoa mitä. En kai vain ole luotu yksiavioiseksi, mutta pettäjäksi ja jättäjäksikään ei minusta ole.
Mutta sen voin sanoa, että tulee parempiakin aikoja, mutta myös nämä samat ajatukset palaavat aika ajoin, melko useinkin.
olen aina ollut kiinnostunut oikeudenmukaisuudesta ja heikoimpien osasta. Aikuiset tehkööt keskenään mitä lystäävät, mutta minä kannankin huolta niistä lapsista.
Nykyaikana on tabu sanoa, että lapset kärsivät avioeroista. Se kun on ikävästi ristiriidassa aikuisten hedonismin ja itsensä toteuttamisen kanssa. Eli syyttömien lasten takia sapettaa edelleen suunnattomasti turhat erot.
Joku kirjoittaja tuntui hermostuvan "turhista" eroista. Mielestäni toisten eroista ei kannata vetää hernettä nenään, eihän ne sinulle kuulu millään tavalla eikä hetkauta eloasi ollenkaan. Omaan napaan kannattaa katsoa siinä vaiheessa, jos toisten erot saa itsensä raivon valtaan.
Sisältäpäinhän se kumpuaa, mutten edes tiedä mikä muu (kuin hetken kestävä rakastuminen) minut saisi onnelliseksi.
En suosittele, kokeiltu on ja kun rakastumista ei voi ja halua viedä konkretian tasolle, se vain turhauttaa entisestään. Seksisuhde taas söisi liikaa energiaa ja itsekunnioitusta.
Olen siis se, kenelle vastasit edellä.
Me ollaan oltu pian 10 v yhdessä ja minusta on nyt muutaman kuukauden ajan tuntunut tuollaiselta. Onhan tässä nyt aiemminkin jotain pieniä vastamäkiä ollut mutta nyt tuntuu että haluaisin jotain muuta. Mies tuntuu vastenmieliseltä ja kyllästyttää, en tahtoisi olla hänen kanssaan juuri edes tekemisissä. Ärsyttää hänen tekemiset ja sanomiset. Vaikka tiedän periaatteessa että on ihan hyvä aviomies ja etenkin isä.
ensisijaisesti kyseenalaistamaan vallitseva ajatusmalli, jonka mukaan pikkulapsiperhearjessa tai pitkässä liitossa ei kuulukaan olla romantiikkaa tai vuorovaikutusta ym. ap:n kaipaamia asioita.
Tietysti ensisijaisesti niitä kannattaa lähteä elvyttämään ja peräänkuuluttamaan siinä omassa liitossa. Jos jo ajatuksen tasolla suhtautuu asiaan niin, ettei tässä elämäntilanteessa varmaan muuta kuulukaan olla kuin kaksi saman katon alla toisistaan erillistä tunne- ja kommunikaatioelämää viettävää arjen tylsiä askareita pakosta jakavaa ihmistä, ei varmasti suhde voi hyvin, eikä tule voimaankaan.
Näitä asioita (romantiikka, erotiikka, toisen kuuleminen) voi ja minun nähdäkseni pitääkin kaivata ja vaatia parisuhteessa, oli se sitten tuore tai pitkäaikainen, lapsellinen tai lapseton. Tietysti tulee kaikin keinoin työskennellä saavuttaakseen ne omassa suhteessa ja hyväksyä se, että VÄLIAIKAISESTI ne voivat olla tai tuntua olevan hukassa. Mutta jos niitä ei omassa suhteessa saa, eikä niitä ole enää mahdollista elvyttää, silloin minun mielestä SELLAISEN IHMISEN, JOLLE NE OVAT ENSISIJAISEN TÄRKEITÄ kannattaa erota.
Ymmärrän, että joillekin sopii parisuhdemalli, jossa ollaan "kämppiksiä". Mutta itse en voisi olla parisuhteessa, jossa ei olisi hellyyttä ja vuorovaikutusta. Voisin sellaisessa suhteessa arjessa niin huonosti, että ero olisi parempi vaihtoehto.
10
naistenlehdissä kerrotaan. Elämä on juuri enimmäkseen tuota arjen aherrusta ja tasaista latua eteenpäin, varsinkin kun on perheessä lapsia. Siinä vaiheessa pääasiassa onkin lastenkasvatus, heidän kasvattamisensa ja opastamisensa tämän yhteiskunnan täysivaltaisiksi jäseniksi, eikä vanhempien parisuhteen kulloinenkin ilmasto.