Te, joilla liitto on ollut eron partaalla mutta jäitte silti yhteen...

Toki siinä joutui nieleskelemään vihaa ja pettymystä monen monta kertaa.



Tuossa tilanteessa kannattaa yrittää valittaa mahdollisimman vähän, että saa tilanteen rauhoittumaan ja keskusteluyhteyden taas toimimaan.

Onko teillä eka kerta, kun on erosta puhuttu ja sitä pohdittu?



Kuulostaa tuo miehesi käytös aika törkeältä. Millä oikeudella hän ylipäänsä yöpyy toimistossaan, kysyykö hän sinulta käykö vai jääkö vain milloin haluaa? Onhan teillä kuitenkin kolme lasta, joista huolehtiminen on myös hänen vastuullaan.



Todella kylmälle ja välinpitämättömälle tuo miehesi käytös kuulostaa. Itse en suostuisi olemaan vain kämppis kenellekään.



Miten ylipäänsä, jos hän on yrittäjä niin onko hän muutenkin paljon töissä? Ja joudutko sinä hoitamaan kodin ja lapset yleensä kokonaan?



Ilmeisesti suhteenne joskus on ollut hyvä ja toimiva? Joten siltä pohjalta pitäisi vain käydä miehen kanssa kunnon keskustelu, että jatkaako vai erota.

Eikö kukaan haluaisi jakaa kokemuksiaan?

ja antoi voimia jatkaa

huonosti meni muutaman vuoden ajan. viime kesänä ero oli kaikkein lähimpänä.



meillä on ehkä onnena ollut se, että silloin kun toinen on miettinyt eroa on toinen puolestaan jaksanut koittaa sinnitellä. ja sitten päin vastoin.



meillä oli todella viileää myös, ei seksiä, ei läheisyyttä, ei oikeastaan edes puhuttu toisillemme. osittain vaikeuksiimme vaikutti se, että elimme joitakin todella raskaita vuosia. minä sairastuin masennukseen, menetimme molemmat lähimmäisiämme, univelkaa oli paljon, lapset sairastelivat, tukiverkostoja ei ollut.



en tiedä mistä se käänne tuli, jotenkin vain ajan kanssa ja pikkuhiljaa. nyt olen onnellinen. pelkään kyllä, että tulee takapakkia. mutta haaveilen yhteisestä tulevaisuudesta. läheisyys on palannut, juttelemme enemmän, teemme asioita yhdessä.



toivon että löydätte toisenne. ja saatte apua jos tuntuu ettei itse saa solmuja selviämään. jos mies ei suostu yhdessä lähtemään minnekään, voisi auttaa jo kun itse saisi ajatuksiaan selviteltyä jonkun kanssa. minä kävin itse terapiassa, masennukseni takia, mutta siellä sain puhua tietysti myös suhteestani mieheen.



toista ei voi muuttaa, itseään voi. sitä kautta minä lähdin yrittämään muutosta, kun vihdoin sain siihen voimia. ja puhumalla enemmän, ystävällisesti ilman toisen syyttelyitä.



voimia ja rakkautta.

Aika näyttänee. Meillä pahin kriisi ohi, mutten tiedä kuinka kauan toipumisen "kuuluu" kestää. Meillä uskottomuuskriisi, johon liittyi paaaaljon kaikenlaista muutakin (sairauksia, uupumusta jne.). Välillä mennään takapakkia, joskus tuntuu, että kyllä se tästä.

toisinaan ihmiset vaan eriintyvät...



Meillä onneks saatu asiat puhuttua ainakin tähän asti.

Meillä on ollut muutamia isompia kriisejä jolloin olemme olleet jo muuttamassa erilleen, nukuttu eri huonesissa jne. Esimerkiksi voisin nyt kuitenkin laittaa vähän pieniemmän kriisisen, jossa ei nyt ihan eroamista ajateltu. jonkin aikaa sitten meiltä loppui kaikki fyysinen läheisyys, itse pienin vihjein yritin saada miestäni innostumaan tuloksetta. Ei hyväilyjä eikä mitään. Olin ihan varma että se johtuu jotenkin muuttuneesta vartalostani, odotamme esikoista ja etenkin minä olen ottanut sen aika raskaasti. En alunperin edes halunnut lasta (tämä tuli siis täytenä yllätyksenä), vaikka nyt olenkin tästä tulevasta vauvatsamme hyvin iloinen ja onnellinen.

Mieheni kyllä kehui vartaloani ja sanoi rakastavansa minua, miten näytän hurjan kauniilta, rintani näyttävät aina vaan paremminlta ja hän on myös kokoajan puhunut siitä miten raskaana olevassa naisessa on sitä jotain mikä "kiihottaa" etenkin kun se on oma rakas. Kuitenkin kaikki nämä puheet olivat ristiriidassa hänen toimintaansa ja ajattelin niiden olevan vain sanahelinää. Omasta mielestäni maha on aina ajoittain ihan kamala ja näytän valaata ja rinnatkin tursuaa (entinen b kuppi oli mielestäni just sopiva, en ole ikinä ollut isojen rintojen fani ja nykynen c on mielestäni aivan järkyttävän iso). Olin varma että mies ei enää rakasta minua ja ajattelin jo että turha tällaista on jatkaa. Jos periaatteessa yhdessä olemisemme on vain yhdessä __olemista__ ilman mitään tuntua rakkaudesta. Monena iltana nyyhkyttelin yksin (mies pelasi illat/yöt tietokoneella ja tuli viereeni vasta kun olin nukahtanut) sängyssä sitä miten kaikki tuntui vaihteeksi menevän ihan hyvin ja sitten yhtäkkiä kaikki vain kuoli kasaan.

Kumpikaan emme puhuneet ajatuksistamme emmekä tunteistamme mitään asia paisui vaan isommaksi ja isommaksi. Yhtenä iltana pyysin mieheni tulemaan viereeni nukkumaan, sanoin että tarvitsisin nyt syliin nukahtamista todella kovasti. Siinä sylissä oli jotenkin helpompi aloittaa jutteleminen siitä miten kaipaisin enemmän läheisyyttä jne. ja uskaltauduin sanomaan että ymmärrän sen kyllä jos mies ei halua minua enää jne. mutta että toivoisin hänen sanovan sen minulle. Mieskin rohkeni siitä puhumaan ja sanoi että hän kyllä haluaa minua, mutta pelkää todella paljon satuttavansa maha-asukkia jotenkin. Ja että ei uskalla lähteä mukaan mihinkään hyväilyyn ym. koska pelkää sen johtavan seksiin. Olemme kyllä puhuneet siitä ettei lapsi mahassa vahingoitu siitä ollenkaan. Mutta eihän ihminen voi peloilleen mtn. Nyt olemme sopineet että kaiken hyväilyn ym. saa lopettaa heti kun tuntuu siltä ettei uskalla enempää ja opettelemme uudestaan sellaista hyväilyä jonka ei tarvitse johtaa mihinkään, sellaista jota meillä alkuaikoina oli ja mikä on nyt unohtunut.



Ehkä tää oli nyt vähän monimutkanen selitys, mutta siis samalla kaavalla ollaan menty monta kriisiä ja päästy niistä yli. Jopa paljon vaikeimmista kriiseistä.

Mutta se kun oikeesti puhuu toiselle tunteistaan ja ajatuksistaan ja jos toinen haluaa kuunnella ja haluaa kertoa omat ajatuksensa, oikeastikkin auttaa :) siinä vaan pitää olla kummankin halukas selvittämään tilannetta...

Syynä oli suorastaan helvetillisen vaikea esikoisen vauvavuosi sekä mun lievä masennus. No, osasyynä oli sekin varmasti, että oltiin oikeasti tosi nuori pari, ennen raskaaksi tuloakin olimme vain joitakin kuukausia seurustelleet. Meillä oli vähän turhan ruusunpunainen kuva siitä, millaista olisi perhe-elämä ja vauvan saaminen... sanalla sanoen, olimme nuoria ja tyhmiä, kun perustimme perheen, ja sitten pitkin yhtäkkiä olla kypsä ja aikuinen. Oli yksinkertaisesti liian vaativaa hoitaa yötä päivää kiljuvaa lasta (syitä ei tiedetä, ilmeisesti koliikkia siis), yrittää huolehtia itsestään sekä parisuhteesta samaan aikaan. Mies halusi eron, minä taivuttelin suostumaan ns. "koe-eroon", eli asumuseroon sekä pariterapiaan. Minä kävin lisäksi masennukseni vuoksi yksilöterapiassa. Mies ei ollut yhtään varma, että asioita voisi korjata ja selvittää, minä puolestani halusin uskoa, että pystymme siihen.



Meille se oli hyvä ratkaisu. Käytännössä toimimme niin, että vuokrasimme 3 kuukauden sopimuksella pienen yksiön, jossa asuimme vuorotellen. Toinen asui virallisessa kodissamme vauvan kanssa, hoiti häntä, ja sitten vaihdoimme päikseen. Molemmat saivat nukkua kokonaisia öitä, univelka tasaantui, ja saimme omaa tilaa ja omaa aikaa, jolloin saimme tilaisuuden miettiä ihan henkilökohtaisesti omaa elämääkin (ainakin minä mietin, miehestä en mene takuuseen). Päädyimme tähän ratkaisuun, koska molempien mielestä se oli paras ratkaisu vauvamme kannalta, hänen ei tarvinnut rampata kahden asunnon väliä.



Kun tästä kakkosasunnosta oli tehty vuokrasopimus, meillä keveni ilmapiiri kotona suurin piirtein silmissä, ja sinä iltana juttelimme keskenämme ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ilman tiuskimista ja riitelyä. Vietimme myös päiväsaikaan aikaa yhdessä, ensin lähinnä koska vauvan vuoksi oli "pakko", mutta jossain vaiheessa vain huomasimme, että oikeastaan viihdymme toistemme seurassa. Alkoi tulla iltoja, jolloin ei kummankaan tehnytkään mieli lähteä kakkosasunnolle yöksi, mutta mentiin, kun oli pakko, ja sitten puhuttiin vielä kaksi tuntia puhelimessa ennen nukkumaan menoa. Tietysti helpotti sekin, että esikoisemme itkut loppuivat yhtäkkiä kuin seinään hänen täyttäessään 7kk, ja mun masennukseni alkoi myös helpottaa. Sitten yhtenä iltana mies pyysi, etten lähtisikään kakkosasunnolle, vaikka olikin mun vuoroni sinne mennä, vaan jäisin hänen viereensä nukkumaan. Seuraavana päivänä juteltiin ja todettiin, että puhelinlaskujen valossa voisi olla järkevämpää palata saman katon alle, ja toisaalta kakkosasunnon vuokrasopimuskin lähenteli loppuaan. Päätimme, ettemme enää jatka sen vuokrasopimusta, mutta otamme vielä viimeiset hyödyt irti - vieroitimme esikoisen yösyötöistä vielä niin, että toinen sai rauhassa nukkua yönsä kakkosasunnolla ja toinen hoiti yön kotona, seuraavana yönä toisin päin.



No, ei meillä nyt pelkkää auringonpaistetta ja kukkasadetta ole tuon asumuseronkaan jälkeen ollut (siitä on 5v aikaa), mutta pariterapiasta saimme eväitä mm. keskinäiseen riitelyymme, toistemme ymmärtämiseen ja asioiden selvittämiseen niin, että ne myös tulevat selvitetyksi. Niillä eväillä on selvitty aika hyvin kuitenkin. Pariterapiassa huomasimme myöskin, että vaikka kuvittelimme, ettemme pysty sopimaan mitään järkevästi ja riitelemme pelkästään, niin olimme kuitenkin sopineet asioita hyvinkin järkevästi - kuten vaikka sen, että vauvamme ei tarvitse rampata kahden osoitteen väliä ennenkuin lopullinen ero on selvä, vaan me aikuiset vaihdamme nukkumapaikkaamme. Minä puolestani tajusin oman terapiani aikana, että olin tukeutunut liiaksi mieheeni ja rakentanut päässäni kuvitelman jostakin "me"-olennosta, joka minä ja mieheni muka olimme, ja jonka vuoksi miehen olisi muka pitänyt tietää ajatukseni, tunteeni ja olotilani jo pelkästä silmäripsien asennosta. Tajusin, ettei niin ole, että olemme edelleen omat yksilömme, emme lue toistemme ajatuksia, emme ole aina samaa mieltä kaikesta emmekä tunne samoja tunteita kuin toinen - eikä se haittaa yhtään, koska niinhän sen pitää ollakin.



Minunkin vinkkini on siis hakeutua vaikka yksin juttelemaan jonnekin, ja keskittymään enemmän itseensä, omiin vikoihinsa ja parannusehdotuksiin kuin ruotimaan kaikkea sitä, mitä puolisossa on vialla. Muista kuitenkin, että omia vikojaan harvemmin näkee kovin realistisesti - jokin asia voi sinun mielestäsi olla hirvittävä vika, kun miehestäsi se taas voi oikeasti olla kaikkein suloisin piirteesi. Minä olin mielestäni liian puhelias ja avoin, mutta mieheni sanoi, että hänestä se on minun paras piirteeni, etten koskaan jää sanattomaksi enkä koskaan ala kiemurrella vaivaantuneena, kun minulta kysytään jotain, kysyttiin sitten "mitä kuuluu" tai missä äitini on töissä (äitini työskentelee eräässä eteläisemmässä valtiossa ns. seuralaispalvelussa). Kysy mieheltäsi, mitkä asiat ja piirteet sinussa ovat hänestä kaikkein parhaimpia, mitkä hän ehdottomasti haluaisi säilyttää, jos saisi päättää, mitkä säästetään ja mitkä heitetään pois. Samoin kysy, mitä ne pois heitettävät/muutettavat asiat ja luonteenpiirteet ovat. Jos mahdollista, pyydä perustelut mukaan. Kirjoita nämä asiat vaikka ylös, ja sitten alat itse miettimään, mitä itse olet mieltä näisät piirteistäsi, voitko muuttaa niitä huonompien listalla olevia ja jalostaa niitä parhaimpia. Tarkoitus ei ole kuitenkaan, että alkaisit muovata itsestäsi jotakin miestäsi miellyttävää nukkea, vaan sinusta sellaista, jossa ne parhaat puolet korostuvat ja pääsevät esiin, ja ne huonoimmat vähintäänkin peitetään hyvin.

Meillä siis kriisin syy on miehen haluttomuus viettää aikaa perheen kanssa. Osittain ymmärrän miestä sillä hän on yrittäjä ja sitä pakollista menoa on todella todella paljon. Mutta töiden jälkeen mies valitsee ennemmin kavereiden kanssa olon, kuin perheen kanssa. ENkä myös ymmärrä, että mies ei "voi" vain päättää, että "ensiviikonloppuna en tee töitä", kun mitään hätä pakollista työtä ei kuitenkaan ole. Eli meillä ei ole normaalia perhearkea ollenkaan. Ei voida suunnitella mitään etukäteen eikä käydä mm kylässä perheenä missään. Tai jos johonkin on sovittu meno niin ollaan aina myöhässä, kun mies ei malta lopettaa töitään ajoissa.



Nyt siis minä sanoin, että jos tilanne ei muutu niin muutan lasten kanssa pois. Sitten kun ajattelin jääväni niin mies sanookin, että olen ainaisella valittamisella pilannut kaiken.

Varmaan niinkin. Myönnän kyllä valittavani asioista paljon, Mutta olen käytännössä kolmen lapsen yh eikä se minun mielestäni niin kuuluisi perheessä olla.

Eli vikaa siis molemmissa. Mutta en ole ollenkaan niin varma, että jos muutan omaa suhtautumista, että mies muuttuisi siinä samalla.

Nykyään hän sanoo, että ei halua olla kotona, kun valitan aina niin paljon. Mutta jos en valita (tai sano tai jtn) niin sillon hän voi olla paljon vapaammin pois kotoa. Tämän hän on myös kerran itse myöntänyt.



ap

Yhteistä taivalta on kumminkin takana jo pian 12v ja lapsia on 3 eli ei tästä ihan helppo ole lähteä (tunteellisesti).

Ja jotenkin haluan vain roikkua tässä suhteessa kiinni sillä en halua epäonnistua. En halua uskoa, että me ei ollakaan koko loppuelämää yhdessä.



ap

Miksi olette siinä tilanteessa?



Meillä meni sukset pahasti ristiin noin 2v. sitten, ei mitään dramatiikkaa vaan kaikkien asioiden summa.



Saatiin suhteemme jatkumaan, sen jälkeen ollaan oltu PALJON ONNELLISEMPIA yhdessä! Menty naimisiin ja saatu kolmas lapsikin. :)

Jos siis takana ei ole pettämistä, väkivaltaa tms.



Toinen asia on sitten se oletko valmis räpiköimään ehkä pitemmänkin aikaa. Ja ne ruusuiset mielikuvat kannattaa jättää taakse, sellaista on yleensä vain vastarakastuneilla.

Up