ihan mielenkiinnosta:Miten jotkut jaksaa olla saman ihmisen kanssa vuosikymmeniä

Yhteiset rakkaat kokemukset ja luottamus.

ettei meitä kukaan muukaan jaksaisi. Pakko olla saman kanssa.

Useimmille meistä muista tapahtuu siinä välissä kiinnostavia asioita, jotka tuovat meistä esiin uusia puolia.

on ollut vain yksi parisuhde joka on alkanut 18-vuotiaana.Emme kuitenkaan ole tiiviisti olleet yhdessä tätä lähes vuosikymmentä.Minua ahdistaa pahasti nykyään.En halua ilkeä olla,ihan puhtaasta mielenkiinnosta kysyin.Ehkä se rakkaus on se juttu..itse en ole ollut koskaan rakastunut

on mielenkiintoinen ja kiehtova.

jakaa elämä yhden ja saman ihmisen kanssa. Minua harmittaa etten heti nuorena löytänyt miestäni, vaan minun piti odottaa.

Potaskaa suurin osa kirjoittajista.



Ei uskalleta lähtä omalta mukavuusalueelta pois eikä pitkän parisuhteen jälkeen oikein osaa olla haluta muuta. Karu totuushan on se että oma vaimo ei o vuosien saatossa muuttunu tippaakaan. No sen verta voin ottaa takasin että ne mitkä oli ärsyttäviä luonteenpiirteitä kun alkuaikoina alko ilmenemään niin on nyt vanhetessa oikein vahvistunu ja kärjistyny. Aikasemmin kun se nätisti huomautti jostain sitä häiritsevästä asiasta ja yritti puhua asiasta niin auta armias nykyään, nalkuttaa ja narisee ja latelee ehdottomia totuuksia. Lihoo ja rumenee päivä päivältä eikä viitti edes tehdä asialle mitään. Kattelee vaan persettään peilistä ja huokailee. Käyttää nykyään aika surutta hyväksi sitä että minä olen meistä se joka pitää parisuhdetta pystyssä ja suuttuesssaan vaan huutaa että "pakkaa kamas ja häivy", ja siis suuttuu jos vaikka sanon että kerkeetkö imuroimaan tänään (on imuroinut viimeisen kymmenen vuoden aikana kerran). Lapsien kanssa ei tee oikeastaan mitään, sen vähän vapaa-ajan mikä sillä on se vaan makaa sohvalla tai lukee mammapalstaa. Varmaan tänkin kirjotuksen lukee ja nauraa paskasesti kun tunnistaa ittensä tekstistä.



Tulipahan avauduttua mutta perkele sanon minä. Kyl mä siitä silti tykkään eikä se ruoho ole vihreämpää aidan toisellakaan puolella. Mutta että "mielenkiinto persoonaan, rakkaus,..." just joo.

aika harvinaista ellei edes ihastumisia tai voimakkaita ajatuksia toisia kohtaan ole ollut pitkässä suhteessa. Niiltä ei ole vältytty meilläkään, ollaan oltu yhdessä liki 20 vuotta ja olin teini-iässä kun suhteemme alkoi.

Meidän välillä on kuitenkin aina ollut tiettyä kipinää ja vetovoimaa, kemia toimii edelleen. Lisäksi on rakkaus, kunnioitus toista kohtaan, yhteiset arvot, huumori, kaikki eletty, koettu ja nähty, yhteiset lapset jne. On niin paljon mikä yhdistää ja vähän sellaista mikä erottaisi.

Tuo mies on elänyt kanssani pidempään kuin esim. vanhempani :).

yhdessä mieheni kanssa 21 v. Eikä elämämme todellakaan ole yllä olevan litanian mukaista...



Elämä on niiiiin helppoa jotenkin! Suhteemme ensimmäiset viisi vuotta riitelimme joka toinen päivä. Sitten särmät hioutuivat ja elämä on ollut seesteistä. Enää ei astuta toisen varpaille. Minusta olisi kerta kaikkiaan järkyttävää aloittaa uusi suhde kaikkine niine riitelyineen....



Se luo turvallisuutta, että toinen on siinä ja pysyy. Ei tarvitse miettiä ja pohtia, milloin tuo toinen lähtee. Koska hän on siinä, minä olen tässä ja me kuulumme yhteen. Ei mitään ylimääräisiä epäilyjä ja vatvomisia.



Joku voi tietysti ajatella, että onpa tylsää. Mutta ei se tarkoita, että jos nämä asiat ovat "tylsiä", että elämä olisi kaikilta osin tylsää.

Miksi ihmeessä pitäisi lähteä pois mukavuusalueelta, jos siinä ei ole mitään vikaa?

enkä sen toisenkaan kanssa. Kolmannen valitsin sitten niin hyvin, että 17 vuotta on mennyt ihan hujauksessa. Ja ei tarvitse osallistua miesten haukkumisketjuihin tai keskusteluihin.

ja sitoutumisesta. Sellainen on nykyään aika harvinaista.



Pappi ei kysy rakastatko, vaan tahdotko.



Luin just Sikke Sumarin haastattelun, jossa kertoi hänen ja Tonyn päättäneen jo kauan sitten, että eivät eroa koskaan. Ihan aina ei ole ollut niinkuin Strömsössä, mutta se tahto, sitoutuminen ja keskinäinen kunnioitus kantavat. Ja syvä rakkaus ja kiintymys.

Riippuu sinun persoonastasi ja hänen. Toisille ihmisille riittää elämän sisällöksi se, että on koti jota siivota, tehdä ruokaa ja pyörittää arkea ja että on joku jakamaan sitä. Toisilla on vapauden ja elämysten kaipuu, mutta sekään ei välttämättä ole esteenä hyvälle pitkälle parisuhteelle. Täytyy vain löytää se oikea ihminen, jonka kanssa voit viettää oman näköistäsi elämää.



Minulla on mies, johon rakastuin aikoinaan tulisesti ja suhde on vain syventynyt joskin myös arkipäiväistynyt ja tasaantunut. Hän on paras ystäväni ja rakastajani, välillä jotkut piirteet tosin ärsyttävät. Näistä riidellään tai keskustellaan, itsekään en ole täydellinen. ollaan vain todettu, että kestetään ja siedetään toisiamme parhaiten. Hänen kanssaan on edelleen hauskaa, mutta välillä tarvitsen ja nautin suunnattomasti yksin olemisesta.



Tähän ollaan minun kohdallani päästy sillä, että ennen tätä suhdetta kävin läpi monta muuta ja löysin itsestäni sen mitä miehestä haluan. Tiedän, että olen saanut parhaimman itselleni sopivan eikä tarvitse haikailla muita kun ne on nähty.



Onnea elämäsi rakkauden etsimiseen, ehkä nykyisesi ei ole se oikea. Tai sitten elämälläsi voi olla toisenlainenkin tarkoitus, miksi kaikkien pitäisi pysyvästi pariutua. Ei elämän tarvitse olla niin kapeaa!

onhan omat vanhemmatkin samat koko elämän ja omat muksutkin.. vai ovatko nekin tylsiä ihmissuhteita?

sitä ihastuu, rakastuu ja kiintyy. Ei hyvää ystävää ja rakastettua heitetä kuin eno veneestä vaikka vuosia vierähtääkin.

Se ona rakkautta. Helppoa ja ihanaa =)

Potaskaa suurin osa kirjoittajista.

Ei uskalleta lähtä omalta mukavuusalueelta pois eikä pitkän parisuhteen jälkeen oikein osaa olla haluta muuta. Karu totuushan on se että oma vaimo ei o vuosien saatossa muuttunu tippaakaan. No sen verta voin ottaa takasin että ne mitkä oli ärsyttäviä luonteenpiirteitä kun alkuaikoina alko ilmenemään niin on nyt vanhetessa oikein vahvistunu ja kärjistyny. Aikasemmin kun se nätisti huomautti jostain sitä häiritsevästä asiasta ja yritti puhua asiasta niin auta armias nykyään, nalkuttaa ja narisee ja latelee ehdottomia totuuksia. Lihoo ja rumenee päivä päivältä eikä viitti edes tehdä asialle mitään. Kattelee vaan persettään peilistä ja huokailee. Käyttää nykyään aika surutta hyväksi sitä että minä olen meistä se joka pitää parisuhdetta pystyssä ja suuttuesssaan vaan huutaa että "pakkaa kamas ja häivy", ja siis suuttuu jos vaikka sanon että kerkeetkö imuroimaan tänään (on imuroinut viimeisen kymmenen vuoden aikana kerran). Lapsien kanssa ei tee oikeastaan mitään, sen vähän vapaa-ajan mikä sillä on se vaan makaa sohvalla tai lukee mammapalstaa. Varmaan tänkin kirjotuksen lukee ja nauraa paskasesti kun tunnistaa ittensä tekstistä.

Tulipahan avauduttua mutta perkele sanon minä. Kyl mä siitä silti tykkään eikä se ruoho ole vihreämpää aidan toisellakaan puolella. Mutta että "mielenkiinto persoonaan, rakkaus,..." just joo.

Joskus on oikeasti parempi vaihtaa, mutta ensin pitää hankkia oma elämä. Turha valittaa jostain, jos ei ole valmis tekemään asialle konkreettisesti mitään. Jos toinen ei ole muuttuvaa sorttia, ei se siitä kummemmaksi muutu odottelemalla. Toiset haluavat kehittyä elämässään, toiset eivät.

Olen ollut nykyisen mieheni kanssa 19 vuotta. Nyt kun ajattelen (olen 37) niin oltiin ihan kakaroita, kun yhteen lähdettiin. Mutta ihan tosissaan silloinkin oltiin, että tässä on nyt se mun elämänkumppani.



Pitää huolta toisesta, itsestään, yhteisistä lapsista, yhteisestä elämästä. Kummallakin elämän painopiste on meidän yhteinen elämä; ei omat harrastukset, kaverit, työ tai mikään muu. Ja se luottamus, että toinen seisoo rinnalla kävi niin tai näin. Molemmilla on ollut "huonoja" vuosia, erilaisia ongelmia ja haasteita, silloin toinen on kannatellut ja tukenut. Vuorovetoa.



Nyt kun lapset ovat 8 ja 6 vuotta, niin parisuhde on ihan parhaimmillaan. Vauvavuodet meni aikamoisella talkoohengellä, mutta meillä ei koskaan ole sellaista vaihtoehtoa, että hei erotaan sit.

puolin ja toisin. Ei tää meillä pelkkää auringon paistetta ole, monta kertaa olen miettinyt ,että olisi pitänyt vaihtaa. Ja tosiaaan oltu yli 40 vuotta, kohtahan voi tuo kuolema erottaa.

on ollut vain yksi parisuhde joka on alkanut 18-vuotiaana.Emme kuitenkaan ole tiiviisti olleet yhdessä tätä lähes vuosikymmentä.Minua ahdistaa pahasti nykyään.En halua ilkeä olla,ihan puhtaasta mielenkiinnosta kysyin.Ehkä se rakkaus on se juttu..itse en ole ollut koskaan rakastunut

Rakastuminen ja rakastaminen ovat ihan eri asioita. Minun mielestäni rakastuminen tarkoittaa sitä, että haluaa jatkuvasti olla toisessa kiinni, on paljon seksiä, ajattelee sitä toista koko ajan ja haaveilee hänestä jne.

Sellainen rakastuminen häviää aina parisuhteesta ajan kuluessa, yhdessä asuen viimeistään kahden vuoden jälkeen.

Sen jälkeen alkaa arki, eli joko tunne muuttuu siksi "oikeaksi rakkaudeksi", tai sitten suhde päättyy.

Oikea rakkaus on sitä, että näkee toisen sellaisena kuin hän todella on, ja silti haluaa jakaa elämänsä hänen kanssaan. Häntä ei silti kaipaa ja ajattele joka hetki, vaan elämään mahtuu muutakin (työ, ystävät, harrastukset).

Tosirakkaus kestää pahojakin ongelmia.

Valitettavan usein nykyihmiset kuvittelevat tuon alkuvaiheen rakastumisen, eli hullaantumisen, olevan sitä oikeaa rakkautta. Sitten kun se laantuu, mennään paniikkiin ja erotaan, kun suhde ei enää olekaan jatkuvaa onnea ja ilotulitusta.

Ja etsitään uusi ihminen johon taas voi "rakastua" parin vuoden ajaksi.

Todellinen rakkaus vaatii paljon työtä, kompromisseja ja pitkää pinnaa.

Mutta se myös palkitsee.

Itsellä takana 17-vuotta saman ihmisen kanssa.

mieheni on rakastajani,mutta samalla myös paras ystäväni, jonka kanssa voi jakaa kaiken.

en osaisi enää elää ilman häntä. kukaan muu ei tunne minua samoin,kuin juuri hän. Näin sen kuuluukin olla.