Kaverin lapsen "vaikea uhma" ja muuta valitusta

Mutta on omassakin tuttavapiirissä äitejä joiden tapaa myötäillä uhmaikäisen mielihaluja olen vähän ihmetellyt.



Siitä en kyllä tiedä, aiheuttaako myötäileminen lisää uhmaa... En voi edes kuvitella miten karmea uhma meidän lapsella olisi sitten ollut, sillä sen uhma oli tosi paha vaikka me ei annettukaan sille periksi tuollaisissa asioissa. Aivan kamala. Jouduimme kyllä jättämään menemättä paikkoihin (ei tosin niin että olisimme luvanneet mennä, sanoimme siis jo etukäteen ettemme tule) siksi että reissu ei tuntunut sen uhman arvoiselta. Esim. ne raivokohtaukset kyläpaikasta lähdettäessä olivat niin v-maisia että häpesin silmät päästäni ja olin pahalla tuulella koko loppupäivän.

yks ystävä ei myöskän ikinä uskalla sanoa lapsilleen vastaan mistään eikä komentaa. En ymmärrä mikä siinä on niin pelottavaa. Kun tulevat kylään ja lapset tekevät jotain, mitä ei pitäisi, toki minä ja miehemme nähdessämme kiellämme yhtä lailla omia ja vieraita. On ollut heidän lapsilla hauskat ilmeet ja reaktiot kun aikuinen kieltää, eihän se ole lainkaan tuttua heille. Onneksi ovat olleet toistaiseksi niin ällikällä lyötyjä, että jopa tottelevat.

voi olla, että kotona niitä rajoja vedetään tiukasti, mutta voimakastahtoisten lasten äidit yrittävät saada kyläilyt sujumaan edes jotenkuten sujuvasti ja joustavat siellä enemmän.



Minä ainakaan en tällä hetkellä enää lähde yhtään kyläilemään uhmiksen (ja vauvan) kanssa ollenkaan, koska uuvun niin täysin, kun joudun kohtaamaan uhman vieraiden eteisessa ja ylimääräisen kerran. Pojan kanssa on nyt tosi rankkaa ihna tavallainen arki, ja sitten sellaiset vieraat äidit, jotka ilmoittavat sanoilla tai ilmeillä, että syy on vain se, että en ole laittanut rajoja, vievät loputkin mehut. En todellakaan anna kaikessa periksi. Poika on sellainen, että hakee raivolleen ja uhmalleen aiheen vaikka seinän raosta. Se on hyvin väsyttävää äidille. En tiedä onko kasvatuksen syytä vai lapsen synnynnäisen luonteen, mutta samassa perheessä kaikki lapset eivät ole yhtä rajuja uhmassaan.

Lapsi ei ole tyhjä taulu jonka vanhemmat muokkaavat kykyjensä ja halujensa mukaan. Lapsella on synnynnäinen temparamentti esim. joka tulee esiin joka päivä ja tietysti uhmaiässäkin.



Toki lasta voi kasvattaa monella tavalla. Erilaiset temperamentit ja luonteet vaativat erilaista hoitoa ja huomiota. Usein saman perheen eri lapset käyttäytyvät eri tavoin vaikka heitä kasvatetaan pääosin samalla tavall.



Lapselle tulee toki asettaa rajat. Useimmat lapset saavat raivarit jos ruoka ja päiväunet jää saamatta ajallaan. Kaikkien etu on pitää kiinni tietyistä rutiineista. Toisaalta en tiedä mitä haittaa siitä on jos lapsi saa katsoa viinipulloa aikuisen pitäessä siitä kiinni. Huutaminen ei toki ole oikea tapa saada haluamansa, mutta kun osaa pyytää "ison lapsen äänellä".



Asiat ei ole mustavalkoisia eikä pitäisi heti tuomita muita vanhempia jos itsellä sattuu olemaan (yksi) helposti sopeutuva lapsi.

Että annetaan vieraiden nähden helpommin periksi, jotta säästytään isommalta katastrofilta. Mutta kun "vieraita" on joka paikassa; puistossa, kaupassa, kotona naapurit kyttää jne. niin neljän seinän sisälläkö niitä rajoja sitten vaan pidetään yllä?! On toki oikeasti yliuhmakkaita lapsia, mutta on myös lapsia, jotka uhmaavat vanhempia rajoja hakien heidän kasvatuksestaan johtuen. Jos AP kuitenkin on tiiviisti tekemisissä perheen kanssa, niin varmaan tietää, asetetaanko lapselle rajoja ikinä, vai onko kyse todella kyläily ilmiöstä. Itse tunnen muutamia, joiden lapset (ja aikuiset) käyttäytyvät juuri noin. Osa tunnistaa oman jaksamattomuutensa ja yrittää oikeasti asian eteen toimia, toiset pistävät kaiken lapsen uhman piikkiin, jolle eivät muka voi mitään...

ei tässä ole vieraskoreudesta: olemme sen verran tuttuja, että nainen kertoo intiimiasioistaankin.. ap

joilla on kaikilla erilaiset uhmaiät olleet. En ole näiden uhmaraivareiden takia kenenkään kohdalla jättänyt mitään kyläilyjä tms. väliin. Ei minua ainakaan haittaa, vaikka ovat saaneet millaiset raivarit esim. kylästä lähdettäessä. Sitten on vaan lähdetty, puettu vaatteet, jollei lapsi ole itse niitä suostunut pukemaan, kannettu kainalossa, jollei ole kävellyt, mutta menty vaan ja lähdetty ihan sen kummemmin tekemättä siitä mitään numeroa.



Nyt nuorin on 3,5v. ja tähän asti hänellä ollut hurjin uhma kaikista lapsista ja muutoinkin temperamenttisin tapaus. Mutta ei se minua tai meitä muita hidasta tai estä. Minusta lapselle pitää näyttää, että ei hänen pillinsä mukaan mennä tai jätetä menemättä, saakot millaiset kilarit tahansa.



Eikä minua haittaa kaupassa tai muuallakaan, millaiset raivarit mahtaa tulla mistäkin asiasta. Onhan noita pällistelijöitä sitten kaupassa ja neuvoja jakavia mummeleita, mutta niihin voi vastata ihan ystävällisesti jotain tai jättää vastaamatta.

kai uskallat asian ottaa hänen kanssaan puheeksi? Toki tuo on sellainen asia joka helposti loukkaa joten sanat pitää asetella taiten, mutta silti?

ei tässä ole vieraskoreudesta: olemme sen verran tuttuja, että nainen kertoo intiimiasioistaankin.. ap

ja kaveriasi haukutaan? Kasvapa aikuiseksi.

ei meidän uhmakas poika varmastikaan tiedä, että jätämme kyläilyn väliin kun en jaksa hänen uhmaansa. Kun koko asiasta ei ole puhetta hänen kanssaan. Oma terveyteni ei ole ihan sataprosenttinen, menossa mukana on myös vauva joka silmät pyöreänä joutuu odottelemaan kun puen karjuvaa isoveljeä jne. Milläs kädellä kantaisin vauvan jos uhmis heittäytyy lötköksi ja rimpuilee ja pitäisi "reippaasti kantaa ulos"? Mielestäni olisin ihan idiotti, jos näissä olosuhteissa lähtisin kyläilemään vain siksi, että "uhmis ei saa päättää menoja". Nyt on aika elää rauhallisemmin kodin piirissä, tai muuten äiti väsyy lopullisesti.

Itse olen nyt ottanut itselleni kurinpalautuksen meidän kuopuksen kanssa, joka todellakin on meidän muksuista se tempperamenttisin. Kunnon jääräpää, mitään ei usko, joka päivä kokeilee samat 100 temppua, joista eilen on kielletty jne.



Mutta siis itse huomasin alkaneeni antamaan muksulle periksi kun se kirkui tarpeeksi kovaa. Eli jokin mitätön asia, josta sanoin ei, ja sitten mukelo alkoi kirkua, ja minä siihen, että "no tee nyt sitten" tms. Tai jos yritin pukea, tää riuhtoo ja kirkuu, ja lasken sen menemään... no en enää.



En meidän isompien muksujen kanssa ole tottunut moiseen reagointiin, ja jotenkin mun mieli käänsi asiat niin, että ai tää olikin lapselle nyt noin iso asia, turha kait sen mieltä on pahoittaa.



Ja siis tuota periksi antamista tein pienemmissä asioissa, kyllä meillä kotoa ja puistosta ja mistä tahansa pois lähdetään silloin kun minä päätän, tosin tämän pienimmän kanssa kyllä pääsee helpommalla, kun hänet manipuloi itse sitä lähtemistä haluamaan. Muuten se kotimatka on tosiaan naama punaisena kirkuvan ja reuhtovan lapsen kantamista.

Taipuisan luonteen omaavien lasten äidit pitää tietenkin itseään hyvinä kasvattajina ja jos lapset on itepäisiä niin vika on vanhemmissa tietenkin.Aina äitien pitää saada jollakin omaa äitiyttään pönkitettyä..

ja ihan mahdollista etta on (epailen vain hiukan, kun tuo "lapsen ei saa antaa paattaa asioista" kuuluu palstan vakioprovoilun aiheistoon...), niin kylla minustakin kaverisi on ainakin osin itse aiheuttanut ongelmansa. Toki lapsilla on erilaisia tempperamentteja, meillakin poika 3 v. on tulinen luonne, toisin kuin siskonsa, ja saa helposti itkupotkuraivareita. MUTTA jos olisimme totuttaneet hanet siihen, etta han viime kadessa paattaa, mita teemme, ja etta raivareillaan saa tahtonsa lavitse, voisin kuvitella etta elamamme olisia aika helvetillista... Myos lapsen perusturvallisuus jarkkyy, kun han huomaa, etta vanhemmat eivat teekaan paatoksia mistaan (toki lapsenkin mielipidetta voi kysya, ainakin joissain tilanteissa, mutta se, etta lapsi saa viimeisen sanan aina, on toinen juttu) vaan hanen pitaa ne tehda.

ja siten vahvistaa lapsen uhmaa, vaikka 'oikeaa' tietoa olisi kuinka. Vierestä kerran aikani seurasin lastenpsykiatria kasvattamassa omaa lastaan: tutti ensin kiellettiin, sitten annettiin periksi, kun lapsi riittävästi huusi. Pitkään mietin, sanonko mitään, mutta kerran sitten sanoin ko. psykiatrille, että koska on ensin kieltänyt, ei voi antaa periksi. Tähän rouva totesi, että nyt kun sai taustatukea, tuttia ei lapselle anneta. Lapsi aikansa huusi ja lopetti sitten. Toisin sanoen, silloin alan ammattilainen antoi lapselleen periksi todennäköisesti sen takia, ettei halunnut meidän muiden korvien kärsivän. Tilanteet voivat olla monimutkaisia, ja taipuisien lasten vanhemmat eivät koko tilannetta välttämättä tajua.

ainakin nappaan uhmiksen toiseen kainaloon ja vauvan toiseen kainaloon ja lähden. Minäkään en tuon huutajan takia kyllä kyläilyjä lopeta.



Eihän se lapsikaan ikinä opi käyttäytymään jos kotona kökittäis. Meillä siis nimenomaan tulee noita paikasta toiseen siirtymisraivareita.

Se on totta, että sitä ei ymmärrä, millaista voi olla yliriehakkaan pojan kanssa, ennen kuin sen kokee itse. Ja minulla on kaksi muutakin lasta, rauhallisempia luonteeltaan. Tämän villikon kanssa saan olla tiukkana, mutta sekään ei auta aina. Monesti ystävällisempi ja rauhallisempi asenne hänen temppuiluunsa tuottaa parempia tuloksia.

En kuvittele olevani itsekkään mikään täydellinen kasvattaja, mutta tässä aloituksessa ei olekkaan kyse minusta.



Tässä k.o tapauksessa lapsen isä on aika iäkäs ja äiti näkee miehensä periksi antamiset, muttei omiaan. Vaikka itse toimii täysin samoin.

Ja tosiaan sen verran olemme aikaa viettäneet yhdessä, että tiedän tämän olevan jatkuvaa. Ehkä asiaa edesauttaa vielä se, että lapsi tulee olemaan parille ainokainen ja tästä syystä antavat vielä helpommin periksi.



Ja yhtenä lisäesimerkkinä ongelman vakavuutta kuvaamaan: olimme heillä kylässä eräs kerta jolloin kaupat eivät olleet normaalisti auki. Pöydässä oli tarjolla suklaarasia josta söimme kaikki useamman. Äiti otti viimeisen suklaan ja söi sen. Tästä lapsi sai suunnattomat raivarit ja alkoi huutaa ja itkeä. Vanhemmat alkoivat hyssyttelemään, mutta kun lapsi ei heti hiljentynyt sanoi isä: "ei mitään hätää, mitä jos isi hakee lisää suklaata kaupasta?". No rauhottuihan se lapsi tuolla, mutta lähin auki oleva kauppa (huoltoasema) oli 20 km päässä.



Alkaa vaan todella haitata jo meidän yhteydenpitoamme, kun kaiken pitäisi toimia tuon yhden lapsen mieltymysten mukaan ja meidänkin pitäisi koko ajan varoa suututtamasta tuota "uhmista". ap

Meillakin on tuttava, jonka n. 3-vuotias poika sai aikoinaan terrorisoida tuttuja ja tuntemattomia, olen mm. odottanut varpaat jaassa saksalaisilla joulumarkkinoilla, kun poika halusi (ja sai) ajaa karusellissa 10x perakkain. Ruokapoydassa ja autossa poika maarasi, kuka saa istua ja missa, ja rupesi karjumaan jos vaara ihminen olosuhteiden pakosta esim. istui hanen viereensa... Oli todella hankalaa olla heilla vieraana. Heillakin oli muuten isa, joka teki pitkaa paivaa toissa eika siksi hennonut koskaan kotonaollessaan sanoa pojalle ei. Omakin poikani on siis tempperamenttinen raivoaja, mutta han EI saa paattaa miten meilla toimitaan, ja joutuu jaahylle jos raivoaminen ei lopu. Ja muiden ihmisten mielivaltainen vaivaaminen on kielletty kokonaan. Lapsi saa toki olla. :-)

Olet todella kurja ystävä, kun tulet täällä mollaamaan ystävääsi ja hänen perhettään näin. Olen todella pahoillasi ystäväsi puolesta, jos hän vain tietäisi miten puhut pahaa hänestä niin tuskinpa edes haluaisi enään nähdä sinua. Häpeä ap!!!!!

taitaa tämä vastaaja olla juuri tällainen lellipentujen kasvattaja :) Ihan "varmasti" olet aidosti pahoillasi täysin vieraan ihmisen puolesta!

Nyt vaan ryhdistäydyt ja lopetat sen pentusi lellimisen ja paapomisen, muutoin teet tälle vaan karhun palveluksen. Kuka esim. haluaa olla tällaisen pikku-prinsessan/prinssin kaveri? Kysypä sitä itseltäsi.

Olet todella kurja ystävä, kun tulet täällä mollaamaan ystävääsi ja hänen perhettään näin. Olen todella pahoillasi ystäväsi puolesta, jos hän vain tietäisi miten puhut pahaa hänestä niin tuskinpa edes haluaisi enään nähdä sinua. Häpeä ap!!!!!