No huh

Luulin jo, ettei nuoruuden huumaa voi koskaan enää löytää uudelleen. Mutta nähtävästi voi :D Ei mulla muuta, olin vain niin iloinen, että oli pakko hehkuttaa kaikkien elämämme vaikeuksien jälkeen jonnekin :)

Olen tatuoitu jätkä!

vastamäkiä ja myötämäkiä. Itsellänikin on aikamoinen yö takana. - Miehen kanssa olemme vaikean syksyn ja talven jälkeen viettäneet elämän kevättä ja kesää! Romantiikkaa ja erotiikkaa on taas vaihteeksi pursunnut ovista ja ikkuinoista, ja ai että kun se on IHANAA!



Hyvä me!

Kaikki te ihanat annatte uskoa omaankin parisuhteeseen. Kaiken pa**an jälkeen olen alkanut epäillä, että saadaan sittenkin pidettyä miehen kanssa parisuhde kasassa, vaikka välillä pikkupiru naljailee olkapäällä, että miehellä vaan uusi ihastus, kun on taas niin kiinnostunut minusta ja antaa hellyyttä eri tavalla kuin vuosi sitten. Mieheni on nimittäin viime vuodet ollut se pihtari meidän suhteessa. Perhe-elämä jäänyt toiselle sijalle töiden ja työkavereiden miestä viedessä jne.



Mutta on piru vie tehty töitäkin. Puhuttu. Itketty. Huudettu. Sovittu pelisääntöjä ja päätetty yhdessä, ettei nyt luovuteta, kun nuorimmainen vasta kaksi vuotta vanha.



Ja näitä kun lukee, tulee niin hyvä mieli. Ehkä meilläkin taas joskus on tuollaista. Tai edes tuonne päin. ;)



Ja tatuoitu jätkäkin sai ensimmäisen pojon kotiin. Ehkä sinuakin onnistaa tuossa naisen hankinnassasi. :D

etpäs saakaan Tatuoitu jätkä pojoa. Ilostuneena halusin kuvitella, että pitkän suhteen ilot kuulostaa sinusta hyvältä, mutta sehän oli vaan tuo seksi, saaminen, ejakulaatio jne, mitkä sinusta kuulostavat hyvältä. :D

Käymämme tie vain oli jostain syystä pakko käydä läpi, jotta päästiin taas tähän. Tässä meidän tiessämme ei ollut kyse vain meistä, vaan osaltaan myös meistä molemmista yksilöinä. Olimme molemmat tyytymättömiä elämäämme ja itseemme, lähinnä minä, eikä elämä voinut onnistua yhdessäkään silloin. Nyt vasta jälkikäteen ymmärrän, että parisuhdekriisissämme oli kyse meidän omasta kasvamisestamme, sanotaanko nyt sitten vaikka aikuiseksi.



Tapahtui paljon huonoja asioita, asiat johtivat toiseen. Yritin kaiken keskellä ajatella, että elämää ei voi suunnitella, kaikella on varmasti jokin tarkoitus, jota emme vielä voi ymmärtää, mutta ymmärrämme jälkikäteen. Kaiken keskellä mies sairastui vakavasti, jäi työttömäksi, joutui onnettomuuteen, parani hitaasti. Meillä oli taloudellisia vaikeuksia, jouduimme myymään lähes kaiken. Minä väsyin lopulta tyytymättömyyttä aiheuttavaan työhöni, lähdin opiskelemaan, hankin uuden työpaikan. Molemmat pyristelimme oman itsemme kanssa, jätimme pariinkin otteeseen erohakemuksen, syyttelimme toisiamme, vaikka vika oli lopulta meissä itsessämme.



Lopulta asiat kai loksahtelivat oikeisiin paikkoihin, kasvoimme omiksi itsenäisiksi ihmisiksi, jotka eivät odottaneet onnellisuuden löytämistä toisesta ihmisestä, vaan omasta elämästä. Emme enää syyttäneet toista omasta huonosta olostamme, vaan vaikutimme siihen itse. Toinen ihminen sai ansaitsemansa arvostuksen. Myös muut elämän asiat asettuivat uomiinsa. Ja nyt elämä on mallillaan taas. :) Tsemppiä kaikille, älkää luovuttako, ainakaan kovin helpolla. t. ap

:D