Mihin mun elämä katosi?

olen synnyttänyt kahdella eri vuosikymmenellä yhteensä kuusi lasta, koululaisia on ollut katkeamatta 27 vuoden ajan vanhempien lasten lopetettua ja nuorempien jatkettua ala-asteelta lukioon. Tällä hetkellä nuorimmat ovat opiskelijoita. Koulu kävi tutuksi kun ei ollut yhtään vuotta ettei lppasia olisi ollut ala-asteella, sitten yläasteella...



Emme kuulu uskontopiireihin, mutta minulle lapset ovat olleet tärkeä osa elämää, jotka ovat tuoneet paljon muutakin kuin neljän seinän sisällä olemista. Olen matkustellut aivan pientenkin kanssa (kolme lasta 1v,4v ja 5v bussilla Pietariin, risteilyjä, asuntoautomatkoja jne.) Luonnontieteellisessä museossa kävimme useinkin, Heurekassa, Korkeasaaressa jne. on mukava aikuisenkin käydä, lapset nauttivat.



Ammatti on myös lasten parissa, töitä on tullut tehtyä hyvien hoitojärjestelyjen ansiosta. Lapset ovat hyviä kavereita, ovat myös antavana osapuolena eikä vain saajina avun, ystävuuden ym. suhteen. Lapsissa löytyy paljon erilaisuutta ulkonäössä sekä luonteissa, ovat erilaisia vaikka on sama kasvatus, olosuhteet jne. Tekee tosi mielenkiintoiseksi heidän kehityksensä ja elämänsä seuraaminen ja siihen osallistuminen.

mun vauvani on jo kaksi vuotias. Äitiys ei ole ihan se mun juttu.

Kyllä se elämä takaisin tulee ja niin paljon nopeammin kuin kuvitteletkaan.



Koita nukkua aina kun vauva antaa rauhaa. Ja nauti vauvan hereillä olosta ja lähde ulos ei sielä sisällä tarvitse olla.

Vanhin 8-vuotias ja nuorin 3. Elämä ei ole vieläkään tullut takas...........

Kai nyt tiesitte aikuisina ihmisinä mihin ootte ryhtymässä...?

Kai nyt tiesitte aikuisina ihmisinä mihin ootte ryhtymässä...?

Lapsettomat kun ovat itsekkäitä uraohjuksia, jotka eivät tajua mistää mitään eivätkä varsinkaan elämästä!

Terveisin lapseton nainen mutta ei sinkku

jos on ensimmäinen lapsi kyseessä. Rakastan lastani, enkä ikimaailmassa antaisi häntä pois, mutta suren silti sitä jaksamattomuuttani ja väsymystä mikä minulla nykyään on. En saa äitiydestä juurikaan mielihyvää, vaikka haluan olla ja yritän olla hyvä äiti. Mutta sen tiedän, että enempää kuin tämä yksi lapsi ei minulle tule. T.2

Ei ole mitään omaa aikaa tai muutakaan. Tylsää

Eli luulo siitä, että se mitä on NYT = sitä on koko loppuelämä. Se "elämä" kuulkaa tulee takaisin nopeammin kuin huomaattekaan (ja olette hautakuopassakin nopeammin kuin huomaattekaan) ja kohta kaipaatte sitä aikaa, kun olitte vielä nuoria ja lapset pieniä. Uskokaa huviksenne ja tajutkaa ajoissa. :)

Mitä ihmettä odotitte äitiydeltä ja vauvanhoidolta? Luulitteko, että vauva nukkuu 12 tuntia putkeen vastasyntyneenä ja elämä on ihanaa vaatekaupoilla pyörimistä?



Ota vauva mukaan ja elä elämääsi.

tehdä siksi, että muutkin tekee tai siksi, että niitä voidaan esitellä. Niitä tehdään siksi, että niitä HALUTAAN.

Oven saa auki ja ulos voi mennä vauvankin kanssa! Tee elämästä helpompaa ja nauti!



Odotan neljättäni, vanhin täyttää 5 pian. Mikään ei ole ollut näin ihanaa!!



Alkuraskauden väsymystä on ollut mutta viimestään n. 30 viikon kuluttua raskaushormoonit loppuu ja olo kohenee. Ja on taas kevät. En malta odottaa!



Nuku aina kun lapsi nukkuu, osta valmista ruokaa, voiko mies auttaa enempi, jotain sukua/ystäviä?

Olisko toi masennusta?

Kone kiinni ja enempi aikaa irti tekniikasta -nää laitteetkin väsyttää! ;)



Älä tee arjesta nyt mitään suoritusta, pikkuhiljaa lisäät askareita.

Jossain neuvolan oppaassa taidettiin ihanasti vinkata että alussa sun ei kannata päivittäin tehdä muuta kuin ulkoilla hiukan ja käydä suihkussa päivittäin, kaikki muu tulee sitten joskus aikanaan.



Superäitejä ei ole, mutta hyviä äitejä kyllä!



Jos olet laihtunut, niin sinuna miettisin ravintoa ihan uudestaan. Väsymys voi olla ravinnosta, hormooneista, jännityksestä..

Onko jotain ikävää tapahtunut? Älä vastaa, paitsi itsellesi.

siihen asti, kun menin töihin. Olin kotona 2v9kk. Sitten helpotti, jaksoin taas harrastaa ja käydä shoppailemassa, baareissa ja tanssimassa jne. Isä hoiti lasta sillä aikaa:) Entinen elämä tulee osittain takaisin, kun lapsi kasvaa ja menet töihin.



Aloin nauttia lapsista paljon enemmän sitten, kun he menivät päiväkotiin ja minä palasin työelämään. Kaikkia ei ole luotu kotiäideiksi.

Mulla oli yhtäaikaa kamala ja ihana olo, kun esikoinen syntyi. Vauva-aika oli haikeaa luopumista omasta nuoruudesta. Vasta myöhemmin olen käsittänyt, että olin tuolloin masentunut. Kellään ystävälläni ei ollut vielä vauvaa. Tuntui siltä, että vauvan myötä syntyi jotakin uskomattoman ihanaa mutta samalla kuoli jotakin korvaamattoman tärkeää. Minulla ei ollut enää vapautta, en elänyt enää itselleni. Nyt lapsi on minulle vieläkin rakkainta maan päällä ja kriisistäni olen toipunut. En haikaile enää omaa lapsuuttani. Kerran kävin festareilla uudestaan, ja huomasin ettei se niin ihmeellistä enää ollutkaan.

Kasvukivut oli käytävä esikoisen kanssa. Nyt minulla on jo toinenkin lapsi ja kaikki on toisin. Osaan nauttia vauvastani. Tässä haluan olla. Monilla ystävillä on myös lapsia ja tapaamme paljon toisiamme.

Ap:lle sanoisin, että yritä nyt vain olla mahdollisimman hyvä itsellesi ja sille pikkuisellesi. Kyllä ne tunteet siitä tasaantuvat. Joskus sua ahistaa, kun pikkuisesi muuttaa kodista pois..

Minulla oli samankaltaisia tunteita. Joten voima-hali alkuperäiselle! Jotenkin tuntui, ettei tällaisesta ollut lupa puhua, itse olin vielä nuori äiti, ja olin saanut kuulla jo raskausaikana päivittelyjä, joten pärjäämisen halu oli kova. Mutta en mitenkään ollut valmistautunut siihen valtavaan tunnemyrskyyn, mikä esikoisen syntymän jälkeen tuli! Lisäksi tyttö oli todella vaativa ja itkuinen koliikkivauva, mikä ei ainakaan helpottanut tilannetta. Kun vauva kasvoi, tilanne toisaalta helpottui, toisaalta ei: olin onnellinen vauvastani, mutta toisaalta olin aika yksinäinen. Olo oli kamalan ristiriitainen: toisaalta olin onnellinen, toisaalta koin kipeätä luopumisen tuskaa "entisen" elämäni vaihtoehdoista, jotka suurella osalla läheisistäni olivat vielä todellisia vaihtoehtoja, itselläni taaksejääneitä, toteutumattomia mahdollisuuksia. Luulen, että olisin päässyt nopeammin yli noista tunteista, jos olisin todella antanut luvan itselleni tuntea niitä, siis että olisin todella myöntänyt itselleni(ja läheisilleni), että tämä on yhtä helvettiä.



Jotenkin tuntuu, että äidit, jotka kirjoittavat näin, joutuvat ensin todistelemaan rakkauttaan ja sitten vain sivulauseessa toteavat, että on vaan niin kyllästynyt/väsynyt/masentunut... Niin itsekin tein. Nyt on minullakin ihan toisin: kolmas lapsi täytti vuoden ja pääsin kriiseilystäni jo ennen toisen lapsen syntymää. Ja näistä kahdesta muusta olen todella osannut nauttia ja se on ollut todella eheyttävä kokemus. Jälkeenpäin ajateltuna, minun olisi ehkä kannattanut käydä keskustelemassa neuvolapsykologin kanssa edes muutaman kerran: ehkä se olisi antanut vähän perspektiiviä vaatimuksiin, joita asetin itselleni. Välillä tuntuu niin kurjalta esikoisen puolesta, että hän on kokenut sen ajan vauvana ja niin paljon aikaa meni "hukkaan", mutta ehkä se vain on niin, että esikoisen kanssa on käytävä ne kasvukivut, kuka enemmän, kuka vähemmän.



Alkuperäiselle kuitenkin haluaisin toivottaa jaksamista. Ja käy ihmeessä juttelemassa vaikka neuvolapsykologin kanssa, jo muutama kerta saattaisi auttaa.