kellään tämmöinen fiilis asiasta (koskee masennusta)?

Välillä on niin loppu koko arkirumban kanssa, lapsia pitää kuskata ja hakea ja keittää ruokaa ja pyykit odottaa jne jne. Tuntuu että ei ikinä saa vain olla ja nauttia, joskus on ihan kivaa mennä töihin relaamaan, he. Tuntuu että MINÄ kannan päävastuun kaikesta ja suunnittelen ja stressaan. Teinit tekee hulluksi ja aamuisin ei saa IKINÄ nukkua koska 4v herää 07. Lapsia mulla 4. Illalla niin väsynyt että nukahdan HETI, miehestä ei kiinnostusta ollenkaan vaikka onkin ihana. No, valivalit loppuu, asiaan...

Olisi välillä helppoa heittäytyä mukaan ja mennä jonnekin lepäämään kahdeksi viikoksi, popsia roosanvärisiä tabuja ja kellua mukaan, saada valmis ateria tekemättä mitään ja NUKKUA. MUTTA, en VOISI tehdä sitä millään lasten takia, kuka sit huolehtisi yhtä hyvin heistä? En ikinä voisi hylätä heidät ja mennä vaikka tiedän että joku huolehtisi, tuntuu että minä olen se viimeinen tukipilari heille joka pitää seistä kunnes muuttavat pois kotoaan, vähän sama kuin kapteeni on se vimppa joka jättää uppoavaa laivaa. En voi ajatella itseäni. Kellään muilla tämmöisiä ajatuksia? Mun paikka on täällä, mun tehtävä on huolehtia lapsista ja heidän oikeus on että olen täällä oli sit tilanne mikä tahansa. Eikö näin?? Joten menen nyt sit kokkaamaan (taas) ja pyykit kohta valmiina...