Loistava lähiäitipuoli pojallani, silti homma ei toimi..
Olisi todella tarvista vertaistuelle.. Olen ollut etä-äiti n. 2,5 vuotta ja kohta 9v pojan isän uusi puoliso eli äitipuoli on aivan loistava poikaani kohtaan! Poika rakastaa ja kunnioittaa äitipuoltaan, exän ja äitipuolen parisuhde on kaikin puolin kunnossa ja elämä sujuu kuten pitääkin. Nainen toimii kuten ns. " kunnon äidin" tuleekin, yhteisiä lapsia heillä ei (vielä) ole. Ongelmana on vain se, että minua, pojan äitiä, ei pidetä minään.. Minut on heidän taholtaan todettu vain pojan " synnyttäjäksi, ei äidiksi" , takiani on oltu jostain syystä yhteydessä sossuun, he kuvittelevat, että pojalla on luonani paha olla jne.. Mitä voin tehdä? Poika on kuitenkin elämäni kaikken tärkein asia ja joka päivä mielessäni, ikävä on valtava..
Kommentit (2)
Moi!
Etä-äitiys on mulle ihan uusi sana. Itse olen elänyt erillään tyttärestäni jo viisi vuotta, mutta meillä on yhteishuoltajuus, joten en koe olevani ns. etä-äiti vaikkakin tytär on pääasiassa isän luona. Hän oli kolme vuotias eromme tapahduttua ja koska hän oli täysin isin tyttö, en voinut rikkoa sitä ja päätimme aloittaa elämisen niin että lapsi on pääasiassa isällä. Me molemmat ajattelimme (ja meitä neuvottiin) että lapsella on oltava yksi oikea koti ja toinen, jossa hän on vähemmän.
Aluksi tyttö ei edes halunnut tulla luokseni pieneen yksiöön, ja päätimme elää hänen ehdoillaan. Välillä hän oli luonani vain pari päivää, itku ja ikävä isiä oli niin kova. Toisena vuotena hän viihtyi jo viikonlopun yli ja kolmantena pääsimme 1/3 jakoon kuukaudessa. Nyt hänen ollessa ekalla, olemme jo lähes fifty-fifty tilanteessa.
Minun onneni on ollut että isä kuuntelee myös minua, mutta tärkein asia, tytärtämme. Hänellä on selkeästi äiti vaihe päällä, hän tarvitsee minua yhä enmmän. Isä ei vain vieläkään suostu siihen että tyttö olisi enemmän meille, mutta hyvä edes näin.
Olen puhunut " järkeä" isälle tytön ajatusten kautta, kertonut mitä hän minulle juttelee sekä myös ammattiauttajien kautta. Kävimme mm. tänä keväänä lastenpsykologilla, siis ihan lastenneuvolan kautta. Minä ja isä oltiin eka kerralla keskenämme ja tyttö kävi pari kertaa yksin, lopuksi olimme kaikki kolmestaan. Päätimme mennä tämmöiseen siksi että tyttö alkoi kärsiä unettomuudesta sekä itkuisuudesta, vaikka muuten onkin kamalan iloinen ja ulospäinsuuntautunut. Ei siellä tapamaamisissa mitään ihmeellistä selvinnyt, mutta tytölle se oli selkeästi tosi tärkeää. Hän sai kertoa jollekin ulkopuoliselle ajatuksiaa ja koki tulleensa kuulluksi. Isäkin ymmärsi näin mikä olisi nyt tärkeää ja sen myötä muutimme hiukan tapaamisaikoja, tyttö sai neljä lisäpäivää kuukaudessa kanssani.
Isän luona on syntynyt juuri toinen vauva, eli siellä on kaksi uutta sisarta. Meille on syntymässä kesän lopulla, joten on paljon uutta muutenkin.
Suosittelen kovasti ulkopuolista apua käytettäväksi jos et saa muutoin itseäsi kuulluksi. Minä ole potenut syyllisyyttä ja kamalaa ikävää koko ajan vaikka asiat ovatkin tosi hyvin muuten. Isän luona äitipuoli on kiva, joskin hiukan määräilevä ja tiukka mutta ei se tyttäni ole haitannut, tykkää hänestä kovasti.
Minun asemaani ei onneksi ole yritetty latistaa, siihen en suostuisi. Lapselle on tosi tärkeää, että oikeat vanhemmat ovat läsnä ja heillä on se rooli joka kuuluukin. Ehkä olette sopineet ero tilanteessa jotain muuta ja siksi nyt ei sinun tilanteesi ole sitä mitä toivot. Kaikki kuitenkin voi muuttua ja näistä kannattaa puhua ennen kuin on liian myöhäistä. Lapsi kasvaa niin pian ja rakentaa maailmaansa juuri niin kuin häntä ohjataan se tekemään. Jos itse suostut siihen että olet kaukainen etä-äiti niin näinhän se lapsikin sen sitten ymmärtää.
Kuunnelkaa lasta, onhan hän jo sen ikäinen! Omani on 8-vuotias, mutta niin viisas tämän suhteen. Hän tietää tilanteen ja eron syyt, hän tietää miksi hän on isällä enemmän ja nyt sen, että siihen voi alkaa jo vaikuttamaan itsekin. Pian on se aika, että hän saa laillisesti itse päättää kummassa asuu. Uskon että tyttäremme jakaa edelleen sittenkin kodin molempiin paikkoihin, sillä molemmat kodit ovat hänelle rakkaita ja molemmissa asuu tärkeitä ihmisiä. Ja se on minulle ok, vaikka itse toivoisinkin muuta. Tärkeintä on ollut aina se, miltä lapsesta on tuntunut.
Neuvoni on siis pitkän vuodatukseni jälkeen, juttele ulkopuolisille. Käy itsekin vaikka terveyskeskuspsykologilla (minä urvauduin siihen pari vuotta sitten kun ikävä kalvoi pahiten), juttele lastenneuvolassa ja kun saat asiantuntija neuvoja, juttele lapsesi kanssa, mitä hän ajattelee tilanteesta. Jos hän on tyytyväinen, tilannetta ei kannata hankaloittaa sillä rakkaus kääntyy pakottamalla inhoksi ja vihaksi. Tämmöisenkin tilanteen olen lähipiirissäni nähnyt. Isän ymmärrys laajenee kun kerrot etukäteen mitä aiot tehdä, miltä sinusta tuntuu nyt ja että aiot jutella asiasta pojankin kanssa. Jutteleminen kolmistaankin auttaa tai jos isä suostuu myös yhteiseen psykologi tapaamiseen, se olisi paras juttu! On tosi tärkeää että todella kerrot isälle mitä ajattelet ja jaat todellisuutesi hänen kanssaan. Se, että kerrot etukäteen jos aiot puhua ammattilaisten kanssa asioistanne, auttaa isää ymmärtämään hätääsi. Jos et kerro kuin jälkikäteen, saattaa aiheuttaa närää ja tuntua sitlä että teet jotain takanapäin, salaa.
Onnea matkaan, toivottavasti saat tilanteeseen parannusta! Sinulla tuntuu olevan rakkautta jaettavaksi lapsellesi, harmi jos hän ei sitä näe.
Olen myös pohdiskellut tuollaista mitä sinä nyt koet, mä saatan myös joutua ryhtymään etä-äidiksi (vastasitkin muistaakseni mun etä-äitiviestiini)
En tiedä mitä tuossa tilanteessa pitäisi tehdä, kamalalta se varmasti tuntuu jos koetaan " vain" synnyttäjäksi, ei ne omat äidilliset tunteet mihinkään häviä vaikka etä-äiti olisikin.
Itse ajattelen, että jos etä-äidiksi joudun, yrittäisin vaan tehdä parhaani (sen minkä olosuhteet huomioon ottaen voisin) ja pitää lapseen yhteyttä niin paljon kuin voin, että lapsi tietäisi minun rakastavan häntä ja sen että hän on minulle tärkein. Soittaisin, lähettäisin kortteja, tavatessamme viettäisin tiiviisti ajan yhdessä touhuillen ja keskustellen... Minkä siinä muutakaan mahtaisin.
Sitäkin olen ajatellut, että ehkä sitten, kun lapsuusaika on ohitse, on mahdollisuus uudenlaiseen läheiseen suhteeseen lapsen kanssa. Silloin lapsi ymmärtää jo jotakin suhteista ja eroista ja vanhemmuudestakin (mitä enemmän ikää niin sen enemmän) Ja ehkä jos lapsella nyt pienempänä on jotakin omia vääriä käsityksiä/luuloja äitinsä ja isänsä erosta tai muista asiaan liittyvästä, nekin siinä oikenevat ja lapsi ymmärtää asiaa laajemmin ja paremmin. (tarkoitan tällä sitä, että esim. omalla kohdallani pelkään lapseni kokevan minun " hyljänneen" hänet tms. jos hän isälleen siirtyy asumaan... Niin että isompana lapsi viimeistään ymmärtäisi ettei siitä todellakaan ollut kyse, vaan että vilpittömästi lapsen parasta ajatellen olen yrittänyt toimia)
Kyllä tää etä-äitiys (tai minun kohdallani jo mahdollisuus etä-äitiydestä)
tuntuu niin vaikealta ja raskaalta asialta, pelottaa oikeasti ja paljon se oman lapsen " menettäminen" , tavalla tai toisella..