Uusperheen alkuvaikeudet
Muutimme laste kanssa miehen luo noin kaksi viikkoa sitten. Mies on viettänyt villiä sinkkuelämää (sanoo että se oli tyhjää, surullista, tarpeetonta ja täysin merkityksentöntä ja on aina halunnut löytää jonkun johon rakastuisi todella) mutta on mielestään täysin valmis elämään perhe-elämää, käytös ja kaikki muukin tukee tätä. Mies hoitaa lapsia ja osallistuu normaalisti, sanoo että on nähnyt lapsiperheen arkea eikä hätkähdä esimerkiksi raivokohtauksista, mutta minulla on yhtäkkiä tullut pelko takaraivoon ettei lapset saisi melskata, tai mies saa hermoromahduksen ja alkaa kaivata omaa elämäänsä takaisin =D en tiedä ymmärtääkö kukaan tälläistä probleemaa, mutta jotenkin painostavaa, mies sanoo että älä höpötä, miksi ikinä katuisin että muutitte tänne.
Kuinka te olette pärjänneet alkujännityksen kanssa? Lapset ovat olleet hyvin mutkattomia. Ainoa ongelma on että biologinen isänsä ei ole koskaan täyttänyt isän paikkaa ja lapset sanovat miestä nyt isäksi, koska "sehän on meidän uusi iskä kun sä asut sen kanssa" vaikka kuinka selitän. Lapset nautii miehen seurasta, huomiosta ja saavat oikein hyvän miehen mallin. Biologinen isä on kuvioissa mukana harvakseltaan, kaipaa lapsia ja se sattuu sydämeen, koska itsekin tietää mitä kaipaus on =( Biologisella isällä menee ajoittain todella huonosti ja olenkin joutunut eron jälkeen käymään keskustelemassa läheisriippuvaisuudesta ja säälistä (alkoholismia tms)
Tälläistä, vinkkejä, neuvoja, ajatuksia? Ystäväpiiriin ei kuulu uusperheitä, ja olen niin nuori ettei edes lapsiperheitä. :)
Kommentit (3)
Ehkä pelkäät luottaa tuohon mieheen ja siihen, että hän ihan oikeasti haluaa olla läsnä sinun ja lastesi elämässä?
Nauti jos tuntuu siltä, että olet löytänyt hyvän ihmisen rinnallesi ja että voitte keskustella mahdolliset ongelmatilanteet läpi.
Hiukan samanlainen tilanne on itselläni. Taikka sanotaanko, että olen päässyt pelkojeni yli. Meille muutti nykyinen mieheni ja mulla on ala-asteikäinen poika. Miehellä ei lapsia eikä avioliittoja takana. Kauan pelkäsin, että hän kyllästyy tylsään ja rutiineista perustuvaan arkeemme ja alkaa kaivata poikaporukoita ja viikonlopun kestäviä reissuja, baarissa istumista yms.... Tämä aiheutti unettomia öitäkin, kun en saanut keskusteltua asiasta. Mutta ajan ja keskustelun avautumisen myötä pelot ovat kaikonneet (eivät kadonneet kokonaan) ja pystyn elämään luottaen siihen, että uusi mieheni ei ota kimpsuja ja kampsuja ja lähde pois. Nyt tilanne on tietysti taas erilainen kun olemme juuri alkaneet odottaa yhteistä lasta ja mielestäni tämä on osoitus siitä, että hän OIKEASTI haluaa perhe-elämää ja sitoutuu minuun. Menimme naimisiinkin kesällä, joten kyllä se luotto alkaa toimia. Aluksi mulla varmaan oli just tuota eliksen mainitsemaa onnen pelkoa. Kun on oikein saanut ns. turpaansa (henkisesti) edellisessä avioliitossa niin epäilee koko ajan, että jotain pahaa tapahtuu nytkin. Ei uskalla olla onnellinen.
Sitä onnellisena olemista opetellen,
Ritu
Jos kerran miehellä ei ole ongelmaa ja viihdytte yhdessä, niin ota ihan rennosti. Kyllä se jännitys siitä tasottuu. Ja jos teillä on parisuhde kunnossa, niin puhumallahan ongelmatilanteet kummasti selviävät. Nauti onnestasi ja siitä että lapsillasi on kunnollinen miehenmalli arjessaan.
Minulla on takana yksinhuoltajuutta, paluu lasteni isän kanssa yhteen ja lopulta ero. Nyt olen löytänyt sen oikean miehen ja kaikki on niin helppoa, kun on se oikea ihminen rinnalla. Niin se vaan on ettei kaikkia miehiä ole tarkoitettu perhe-elämään ja jotkut sitten osaavat olla lasten kanssa, vaikkei kokemusta omista olisikaan.