äitiyden rankkuus?

Eikö lapsen isä tai kukaan muu todella ole IKINÄ, edes tuntia, vahtinut lasta?

Se tuli rankaksi vasta sitten, kun lapsi oli useampi ja joka puolelta kuuluu vaatimuksia, vaatimuksia, vaatimuksia...

kotona vielä vuosia ja sitten toista ja kolmattakin lasta. Kotiäitivuosien määrä on suoraan verrannollinen elämän rankkuuteen. Kannattaa siis käydä edes iltalenkillä yksin ja se ei ole lapsilta pois vaan päinvastoin. Rakastuin kyllä lapsiini jo kohtuaikana ja rakkaus vain syveni, kun näin vauvat.

Mullaoli todella rankka vauvavuosi, eikä se sun vähättelystä vähene. Eikä sun kapasiteetti muutenkaan näytä riittävän ymmärtämään sitä, että ihmiset kokee rakkauden eri tavoin.

Meillä kaksi pientä lasta ja molemmilla puolisoilla vaativa työ. Kyllä on viimeiset vuodet olleet elämän rankimpia, mutta toisaalta myös kasvattavimpia.

Kaikkihan sitä nykyään valittaa. Mitä se haittaa, kunhan lapset tulee hoidettua.



Aloituksesi kertoo vain sen, miten vähän aiheesta tiedät. Tee pari lasta lisää ja tule sitten tänne kertomaan uudestaan mielipiteesi. Voi olla, että kantasi on muuttunut.

kasvamista äidiksi.

Noh, toiset ihmiset sulkevat lapsen synnyttyä perheeseen kaikki muut ovet elämässään, näkevät vain lapsensa elävät hänelle täysillä ja unohtavat kaiken muun ympäröivästä maailmasta. Eletään niin täysin perheenehdoilla, ei välitetä entisistä ystävistä (joilla ei lapsia välttämättä ole) vaan hankkiudutaan vain perhekeskeisten ihmisten ympärille. Eihän sellainen voi tietää mitään perhe-elämästä jolla ei itsellä lapsia ole jne.



On naisia, jotka haluavat ja kaipaavat elämässään myös muuta, haluavat säilyttää palaisen nk. " entisestä elämästään" ja pitää kiinni omista harrastuksistaan tai työstään jne.



Meitä naisia/äitejä on niin moneen junaan, mikä sopii yhdelle ei sovi toiselle. Joku nauttii 110% kotiäitiydestä, toiselle se on yhtä " itsemurhaa" yrittää olla kotiäitinä ja hoitaa sitä arkirumpaa. Hän ehkä kokee olevansa kuitenki parempi äiti kun saa olla töissä muualla ja sitten pyörittää arkea töiden jälkeen tms.



Mun mielestä on hienoa, että joku pystyy ja voi nauttia siitä pikkuvauva-arjesta täysillä eikä pidä sitä aikaa rankkana tms.



Nykyään äitiys ja sen rankkuus vain on nostettu kaikkien tietoisuuteen, uskalletaan ääneen sanoa asioita jne.

ja mitä tulee lasten määrään, niin yhden lapsen kanssa on sata kertaa helpompaa kuin kahden. On ihan turha sanoa, että toinen menee siinä missä yksin. Ja jos lapset ovat vielä parin vuoden ikäerolla niin tervetuloa vaan katsomaan mitä se lapsiperheen arki oikeasti on.

tunsin pitkään olevani hukassa, ja rakkaus syntyi ekan vuoden kuluessa pikku hiljaa. En tosiaan osannut rakastaa lastani heti synnäriltä tultuani, koko nyytti tuntui vieraalta ja pelottavalta jonkin aikaa, sen jälkeen pari kuukautta olin kuin sumussa, kunnes vähitellen alkoi kirkastua.

Vierailija:

Itse hämmästelen eniten näitä rakkaus omaan vauvaan ei syttynyt hetkessä vaan vasta kuukausien kuluessa -juttuja. Miten joku voi olla rakstamatta omaa lastansa.

Mitä siihen nyt lasketaan. Minulle lapset olivat kovin odotettuja ja ihania asioita, olin aika hyvin osannut varautua arkeen ja lapseen sitoutumiseen, eli sellaista alkushokkia ei tullut kun huomasi olevansa kiinni lapsessa. Meillä lapset ovat pääsääntöisesti nukkuneet hyvin, eli suurta univelkaakaan ei ole ollut mikä on varmasti auttanut jaksamaan.



Jos nyt rankkuutta mietin niin varmasti kovin paikka oli esikoisen kehitysvammaisuuden selviäminen. Vaikka siis lapsi itse oli hyvässä kunnossa, lapsi rakas kuin mikäkin ja arki alkoi rullaamaan, mutta silti tuo oli henkisesti aika kova paikka alkuun. Toisaalta se myös auttoi jaksamaan, sillä sen valossa monet arjen pikkumurheet tuntuivat kevyemmiltä ja ohimeneviltä, samalla sai olla kiitollinen että lapsi oli kuitenkin " terve" ja hyvässä kunnossa. Silti esimerkiksi imetyksen takkuaminen alkuun oli kova paikka.



Välissä on ollut hetkiä jolloin ikäviä asioita on kasaantunut paljon kerralla ja tuolloin on voimat olleet koetuksilla. Varsinkin kun noita vastoinkäymisiä onn tullut muualtakin kuin lapsista ja omasta perheestä lähtöisin. Voisin kai myöntäää että rankkaa on välillä ollut ja jollain tapaa tälläkin hetkellä, vaikka tästä arjesta niin nautinkin. Aloitin työt tässä kuussa ja mies jäi koti-isäksi lasten (2v5kk ja 1v2kk) kanssa, nyt tuntuu töissäkäynti ihanan rentouttavalta ja hoitotyö autuaan kevyeltä :o). Oikeasti kahta tuon ikäistä lasta kanniskeltuaan sen 24/7, ei voi kuin ihmetellä miten joku voi pitää hoitotyötä fyysisesti raskaana...



Mutta vaikka raskasta on ajoittain ollut, en pidä äitiyttä yleisesti ottaen niin raskaana. Tietysti minulle helpotusta on ollut siinä, että mies on osallistunut lasten ja kodinhoitoon vapaa-aikanaan, olen saanut myös omaa vapaata välissä, ihana lähipiiri löytyy ja tietysti omalta osaltaan esikoisen päiväkoti on helpottanut arkea. Baareihin tms en ole enää edes kaivannut. Kaiken kaikkiaan kun mietin, niin helpommalla ollaan päästy mitä ennen lapsia kuvittelin.

Vierailija:

Eikö lapsen isä tai kukaan muu todella ole IKINÄ, edes tuntia, vahtinut lasta?

En todellakaan halunnut tuomita, mutta ihmettelin. Mua kosketti kovasti esim. erään synnytyksen jälk. masennuksesta kärsivän äidin haastattelu.



Mä olen varmaankin ollut aivan liikaakin kiinni lapsessani. Todellakin olen lapsen sairauden vuoksi nukkunut pätkäunta (heräsin ensimmäiset 8 kk n. 45 min välein), mutta nyt nukkuu jo paljon paremin. Ihme kyllä tuo uni riitti minulle. Ymmärrän myös, että jotkut ihmiset tarvitsevat enemmän unta.



Toki lapseni on ollut isän hoidossa, mutta sitä en siis laske ulkopuoliseksi hoidoksi. Muilla lapsi ei ole ollut, eikä mene. Toinen vauva syntyy pian ja ikäeroa jää vähän yli vuosi. Elämä tuntuu onnelliselta ja ihanalta, vaikka meillä noita terveydellisiä ongelmia on vauvan ensimmäiseen vuoteen mahtunut. Ehkä myös siksi olen niin kiinni lapsessani, en ikäänkuin uskalla luottaa muille hoitoon.



Vuoden kuluttua lapseni ovat noin 1 ja 2 vuotiaat, ehkä silloin jo puhun toisin.....

Vierailija:

Lueskelin vanhoja lehtiä mökillä lomalla ja silmiin osui tosi paljon juttuja äitiyden rankkuudesta. Miksi nykyään niin paljon puhutaan siitä kuinka rankkaa äitiys on? Onko äidillä oikeus itsekkäästi valittaa, kun ei saa nukkua, ei ole omaa aikaa jne, jne.

Tottakai on. Kukaan ei muuta äitiyden myötä ihmeolennoksi, joka ei tarvitse kunnon yöunia, joka ei koskaan kaipaa yksinäisyyttä, hemmotelua jne..

Itse hämmästelen eniten näitä rakkaus omaan vauvaan ei syttynyt hetkessä vaan vasta kuukausien kuluessa -juttuja. Miten joku voi olla rakstamatta omaa lastansa.

Mitä kummallista siinä on? toiset rakastuu ensisilmäyksestä, toiset vasta kun oppivat tuntemaan ja hoitamaan omaa pikku kääröään. Tunteiden palo ei takaa hyvää äitiyttä ;)

Mulla ei tulisi kyllä mieleenkään kaivata omaa aikaa baarissa, leffoissa, ravintolassa yms. Nyt eletään yhdessä perheaikaa ja todellakin täysillä. Lapseni ensimmäinen vuosi on ollut elämäni parasta aikaa, eikä hän todellakaan ole ollut hetkeäkään muilla hoidossa. Omasta mielestä tiedän myös sen, mitä on vaativan vauvan hoito, koska omani on ollut äärimmäisen vaativa taustalla olevan sairauden vuoksi. Mitä mieltä muut ovat asiasta?

En mäkään halunnut antaa esikoista kenellekään hoitoon vauvavuotena. Mielipiteeni muuttui, kun sain toisen lapsen. vauva ei todellakaan riku, jos on joskus muutaman tunnin muiden, kuten mummon hoivissa. Ja kuule, oma aika voisi tehdä sinullekin hyvää ;DDDD

Meillä kaksi lasta alle 2 vuoden ikäerolla enkä ole missään vaiheessa kokenut tätä lapsiperhearkea liian raskaaksi.



Sinnikkäästi olen pitänyt yhteyttä ystäviin ja pitänyt yllä sosiaalista elämää lastenkin synnyttyä, sen avulla jaksaa.

Olemme perheenä tiivis joukkue, hoitopaikkoja ei lapsille ole, joten olemme tottuneet elämään tätä elämää perheenä yhdessä lapset aina mukana.

Ihania nämä yhden " vaativan vauvan" kasvattaneet kaiken äitiydestä ja kaikesta tietävät.



Minun elämäni on rankkaa. Piste.



Meillä on kolme alle kouluikäistä lasta, vanhin 6v ja nuorin 2 v. Mieheni matkustaa 150 päivää vuodessa ja mm. juuri tällä hetkellä pyöritän tätä orkesteria 1½ viikkoa täysin yksin (hatunnostoni yksinhuoltajille!). Sukulaiset asuvat kaukana. Käyn töissä ja lapset ovat päiväkodissa.

Kun muistelen aikaa vuosi-kaksi taaksepäin mietin miten olen vielä järjissäni. Ehkä ikimuistettavimpana kokemuksena rankkuudesta se, kun lähdin kaksi vuotta sitten kolmen lapsen kanssa taksilla sairaalaan keskellä yötä kun silloin vastasyntyneen kuopuksemme rs-virus äityi niin pahaksi että henki ei kulkenut. Se oli paitsi rankkaa myös pelottavaa.



Olemme itse lapsemme halunneet ja hankkineet. Rakastamme heitä yli kaiken. MItään ihanampaa ei ole kuin ottaa oma lapsi syliin ja nuuhkia tukkaa. Mutta kyllä - kuuden vuoden äitiyden aikana olen oppinut kaipaamaan myös omaa aikaa ja lisäksi kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa.



Että tervetuloa vaan jonkin muutaman kuukauden ikäisen vauvan äiti sanomaan ettei sulla ole rankkaa, luulet vaan, asenteesta se on kiinni.

Itsekin valitat, jos et sitten muusta niin muiden ruikuttamisesta.



Toinen asia on sitten se, että sinulla ei ole oikeastaan vielä mitään kokemusta asiasta. Sinulla on yksi lapsi, aviosiippa (joka kuvailustasi päätellen osallistuu täpöillä arkeenne) ja lapsikin vasta - mitä? - yhden vuoden ikäinen. Harvapa tuossa ajassa vielä ehtiikään ryytyä lapsiperheen arkeen.



Kolmas juttu on sitten se, että rankkuus on aina subjektiivinen arvio. Yksi kokee rankaksi juuri kotona lapsen kanssa olon, koska se on aika monotonista ja rutiinien täyttämää. Toinen kokee rankaksi työssä käyvän äidin elämän, koska siinä joutuu stressaamaan kahdessa roolissa. Kolmas kokee rankaksi jonkin muun.

Tuosta vauvaan rakastumisesta vielä, ikävä kyllä se ei ole aina omissa käsissä. Varmaan jokainen äiti haluaisi rakastua palavasti vauvaan hei tämän nähtyää, mutta aina tunteet eivät mene niin. olen jutellut useammankin äidin kanssa jotka ovat kertoneet tunteiden heränneen pikkuhiljaa ja ihan samanlaisia lapsiaan yli kaien rakastavia äitejä hekin ovat.



Tuosta lapsen vieraalla hoidossa olemisesta. Esikoinen oli alusta asti miehen hoivissa niin että saatoin itse käydä ulkona koiran kanssa, kaupassa tai muuten pikkuasioilla. Toisinaan mies parin tunnin reissulle lähtiessään otti vauvan mukaan jotta saisin levätä tai tehdä jotain kotihommia sen aikaa. vieraalla esikoinen oli hoidossa ensimmäisen vuotensa aikana muistaakseni kaksi kertaa siinä 9kk paikkeilla. Ensin kuopuksen np-ultran ajan ja sitten yhden illan kun oltiin työpaikan pikkujouluissa. Muuten en tuota omaa aikaa kaivannut. Niin ja keikkatyöt aloitin lapsen ollessa 9kk, eli tuollooin oli yövuorojen ajan isän hoivissa.



Kuopuksen kohdallla aloin erään kurssin vauvan ollessa 8 viikon ikäinen. Kurssi oli kerran viikossa ja kesti aamupäivän ajan. Joskus vauva oli mukana, mutta yleensä isän ja veikan kanssa kotona. Kuopuksen kohdalla alettiin viettää miehen kanssa silloin kahdenkeskeisiä iltoja vauvan ollessa 6kk, tuolloin siis lapsilla hoitaja kotona tai lapset hoitajan luona. Haettiin yöksi kotiin. Myös hänen kohdallaan keikka työt alkoivat lapsen ollessa 9kk, eli jäi yöksi kotiin isän ja veikan kanssa.



Vaikkei nuo pitkiä hoitoaikoja ole olleet, niin minulle ja jaksamiselleni tärkeitä. olen todella onnellinen että meillä on ollut tuohon mahollisuus ja vielä onnellisempi että oelmme sitä käyttäneet. nyt kunn lapsia on kaksi ja kavereilla alkaa olla samoin, ei hoitopaikkaa enää niin helpolla löydy varsinkaan kun sukulaiset ovat kaukana. Harmi homma.

No minä en rakastanut vastasyntynyttä vauvaa, olin vain täynnä kunnioitusta uutta elämää kohtaan. Rakkaus voimakkaana tunteena tuli vasta ensimmäisten viikkojen aikana. Seuraavien lasten kanssa on ollut hieman erilaista, mutta en voi sanoa, että olisin rakastanut sikiötä. Mitä sä ap sinä sikiössä rakastat, sanotaan vaikka rv16 paikkeilla? Veikkaan, että eniten omaa itseäsi ja huomion kohteena olemista.



En ole yhteenkään poikaystävääni vannonut rakkautta ensisilmäyksellä, vaan vasta kun olen oppinut tuntemaan tämän ja ollut vuorovaikutuksessa hänen kanssaan. Lapsiini kohdistama rakkauteni on ehdottomampaa, mutta kyllä sekin kasvaa ja voimistuu hoivan ja huolenpidon kautta.

Vierailija:

ja mitä tulee lasten määrään, niin yhden lapsen kanssa on sata kertaa helpompaa kuin kahden.

Vaikka moni muukin kokee noin, niin ei tuota voi kuitenkaan yleistää.